Eilisestä vielä sen verran, että kaikessa raitisilmahuppelissani ja lumessa hortoilemisineni, unohdin kertoa miten huikaisevaan auringonlaskuun törmäsimme. Koko taivas oli tulessa, oranssin ja lilan kaikki värit olivat edustettuina, näkymä oli suorastaan henkeäsalpaava. Jopa me kaksi ostos-Helvetti-allergikkoa tajusimme sen.
Suoraan sanottuna harmitti, etten yksinkertaisesti jaksanut kaivella kameraa repusta, sillä olisin varmasti tuupertunut hankeen kameroineni, niin holtittomassa kunnossa olin.
Yritin ahmia silmilläni mahdollisimman paljon auringonlaskua mieleni kuvakirjaan, jospa se tarvittaessa palautuisi silmieni verkkokalvoille.
Onneksi muut ovat kuvailleet kameroillaan ahkerasti ja olen blogeissa päässyt vielä tarkistamaan, etten nähnyt hallusinaatioita.
Auringonlaskua seurannut ilta oli myös harvinaisen herkullisen värinen, mustikansininen taivas, valkoiset hanget ja autiot kadut. Eikö tätä voi jo kutsua onneksi?
Painuessani pöyhimään animaatiovarastoani, törmäsin kerta toisensa jälkeen alla olevaan leijonaan. Jostain kumman syystä palasin siihen aina uudestaan ja uudestaan... Hmm, pitäisiköhän käydä tarkistuttamassa pää, jospa siellä on joku leijonan mentävä aukko.
Siitä huolimatta, että karvaisella tyypillä ei ole mitään tekemistä talven ja lumen kanssa, oli se tällättävä mukaan. Käsittääkseni kyseessä on Narniasta tuttu leijona, Aslan, jonka viisaus ja tietoinen uhrautuvaisuus kulkee tarinassa oleellisena osana hyvän ja pahan taistelussa.
Toisaalta, onpa tuossa paljon koiraspuolisille tyypillistä kulmien kurtistelua ja suun mutristelua, joka on erittäin tuttua varsinkin silloin, kun koiraspuolisella ei ole pienintä hajuakaan naaraspuolisen parinsa ajatusten juoksusta. Ja nyt kun tarkkaan katselen, niin eikös tuo pentele yritä machoilla...
Tekstit
2 kommenttia:
Oon hieman kateellinen sinulle, kun osaat nauttia luonnosta ja muista "pikkuasioista", pitäisi itsekin opetella.. :) Voisi ihan piristää tuollainen luonnossa käyskentely...
Aikoinani, kun pumpsahdin tosi pahasti pyrstölleni ja jäljellä ei ollut muuta kuin tyhjää, löysin luonnon. Sen katselu oli ilmaista ja pikku hiljaa luontotepastelut palauttivat takaisin elämään.
Ei niiden tepastelujen tarvitse olla raivoisaa juoksua eteenpäin. Itse pysähtelen koko ajan ja jään paikoilleni. Välillä ei maailmassa ole tärkeämpää kuin tarkastella pilvien kuvioita, mehiläisen pörräilyjä ja sen siipien havinaa tai katsella pieniä jälkiä lumessa.
Kävelylenkit ovat asia erikseen, mutta pienet tepastelut kameran kanssa tai ilman, ne pitävät meikäläisen järjissään. Ihmiset voivat pettää, jättää ja satuttaa, mutta luonnosta löytyvät palaset taas oikeille paikoilleen.
Kyllä se siitä...
Lähetä kommentti