BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

lauantai 9. tammikuuta 2016

...haaksirikkoja ja rikkinäisiä aluksia...

Jokainen vuodenvaihde saa miettimään, mitä uusi vuosi tuo mukanaan, mitä vanha vie mennessään. Ihmisellä on taipumus kulkea samaa reittiä, aina uudestaan ja uudestaan, kuin se mihin eilinen koski, jätti jälkensä, minkä pyyhki tieltään, ei olisi tavoittanut ymmärrystä. 

Kaikki on koettava uudelleen, vielä kerran, kunnes on aika antaa eilisen mennä, avata ovet selkosen selälleen ja auttaa mennyt siivilleen...


Ihmisten mielillä on omat lainalaisuutensa ja ainutlaatuiset ominaisuutensa, jotka vaihtelevat ihmisestä toiseen, eikä löydy toista samanlaista, samanveroista, ei edes sukulaissielua, johon samaistua...



Näinä pitkinä öinä, päivien vähäisen valon turruttamana, olen antanut ajatusteni ajelehtia kuin vesi, joka etsii aina uomaansa, paikkaa jossa virrata vapaana...

Sanat tulevat lupaa pyytämättä, tarinat kurkistelevat odottavina olan takana, kyltymättöminä. Ne koskettelevat hellästi sisintä, auttavat löytämään sanat paikalleen, kietoutuvat lauseiden ytimeen. Ne keinuttavat öisiä unia, toisenlaiseen todellisuuteen enkä voi muuta kuin sukeltaa yhä syvemmälle uneen.



Mielettömät kuvat sekoittuvat todellisiin tapahtumiin, muodostaen toisenlaisia loppuja, vielä tuntemattomilla mailla...

Ihmisten katseilta piilossa, kuin ulkopuolinen tarkkailija, olen hivuttautunut tekemään huomioita taustalla. Vaikka vain leikkinä mielessä, olematta olemassa ja huomisen muuria vasten seisomassa, tulen tekemään jälleen erehdyksen toisensa jälkeen, edelleen mitään katumatta ja kuitenkin tietäen, etteivät kaikki ratkaisuni tule olemaan oikeita.



Tarinat kulkevat, kuiskivat salattuja asioita ja elämässä tapahtuu kaiken aikaa muutoksia joiden toivoisi, vaikka vain hetkeksi, loppuvan. Ei kukaan jaksa muuttua koko ajan, ilman lepoa ja hiljaisuutta, tietoa siitä, että edes jossain vaiheessa voi pysähtyä ja nauttia mielenrauhasta.

Miten usein on vaikeaa luopua vanhasta, pelätä ja vastustaa kaikkea uutta, vanhan edustaessa turvaa, uuden tuodessa mukanaan tuntematonta uhkaa.

Jossain tilanteissa joillekin, turvallinen elämäntilanne saattaa olla petollisin.Se kertoo askelista, jotka jätettiin ottamatta, muutosten elämistä vain unelmissa ja kun ei tiedä polkua edessään, ihminen valitsee mielestään helpoimman ja vetää edelleen kivirekeä perässään.



Sille, jolla lyhyen ajan sisällä elämästä paljon on mennyt rikki ja osa on muuttunut toisekseen, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hypätä tyhjän päälle, uskoa tyhjyyteen ja siihen, että se kantaa yli huomisen.

Ja kun elämä on myrskystä toiseen purjehtimista, haaksirikkoja ja rikkinäisiä aluksia, kelpaa hetkeksi mikä tahansa satama kohdata ihmisiä ja rauhoittua, kunnes jälleen kerran on aika taas poistua...



Maailma on tarinoiden aarreaitta, meidän tarvitsee vain pysähtyä ja kuunnella. Niitä on kaikkialla, paikoissa ja ihmisissä, joiden näemme olevan vain täynnä tyhjää, vieraita lähellä.

Vaikka korvat eivät halua kuulla, silmät ovat sokeat ja sydän säröillä niin kuitenkin, maailma on aina paljon enemmän...



Kaupunkien kaduilla kulkiessa on mahdollista nähdä monta onttoa katsetta, suljettuja ajatuksia ja toisistaan vieraantuneita pareja.

On kuin ihmiset pelkäisivät puhua siitä, mitä he ovat sisällä itsessään ja siksi ihmiset niin harvoin todella tuntevat toisiaan, kuin he antaisivat vain varjojensa puhua toisilleen, toisistaan...



Olemme kuin ihmisten kuoria, jotka koristellaan uusiksi jokaista uutta näytelmää varten, joihin vuorosanat opetellaan uudelleen joka ilta vaihtuvalle yleisölle.

Niin paljon peiteltävää, niin vähän nähtävää, nämä näytelmät on nähty ennenkin eikä mikään muutu, vaihda muotoaan. Kaikki on jo olemassa, jossain toisessa muodossa ja naamioidensa alla kasvottomat vaihtavat parejaan, kolaroiden julmasti toisiinsa.



Jotta mahdoton muuttuisi todeksi, on todellisuus ensin todettava mahdottomaksi, jotta päämäärä selkeytyisi, suuntavaisto löytyisi ja tapahtumarikas matka jatkuisi.

Mahdoton asuu meissä itsessämme, on itse määrittelemämme eikä se koskaan muutu, ellemme näe toisin elämäämme. Emme ole elämän vankeja, me yritämme vain koko ajan vangita elämää, tehdä siitä haluamamme, vaikka emme edes tiedä mitä niin  paljon tavoittelemme.



Miten surullista ja pelottavaa onkaan nähdä huomiseen. Ja vaikka kaikilla on samat mahdollisuudet oppia, yhdistellä tapahtumista kokonaisuuksia, jotka useimmiten osoittautuvat todeksi, vain harva meistä uskaltaa astua näkevänä huomiseen... 

Olla iho vereslihalla, jotta tuntisi, jotta jokainen elämä osuisi ja jotta kokemukset muuttuisivat vaistoksi, loogiseksi päättelykyvyksi, minkä elämä heittikään tielle läksyksi...


Muutosten välissä, rauhallisessa välähdyksessä mieli miettii tapahtuneita, tulevia mahdollisuuksia, mihin tarttua nyt ja mitkä työntää myöhemmäksi, mikä toteuttaa parhaiten minua ja mikä pitää sisällään pienimmän mahdollisuuden uhrautua...?

Mikä on eniten minua itseäni, vaikka se tarkoittaisikin äärimmäistä poikkeamista totutuilta teiltä, mikä tie on vaikein, mutta mielenkiintoisin, mihin pysähtyä ja mitä sieltä löytää, kysymyksiä kysymysten perään eikä vastauksista tietoakaan, vielä...



Hetkinä, jolloin pelko näyttää todelliset kasvonsa ja väsymys hyytää paikoilleen, ratkaistaan se mitä valitsen ja mihin etenen.

Vuodenvaihde on jäähyväiset menneelle, viimeinen vilkaisu taakse, valintojen paikka ja panostus huomiselle. Kaikki yhden kortin varaan vai säilyttääkö pakka avaamattomana, ja tietysti kuten aina ennenkin, valitsen vaihtoehdoista ensimmäisen, itselleni ainoan mahdollisen...


On vielä niin paljon pimeyttä, kylmää ja elämässä muutoksia, ennen kuin koittaa kevät. Kun valo lämmittää seiniä, saa rappaukset kiiltämään ja aamu-usvat nousemaan niityillä, jolloin on taas aika lähteä kahlaamaan valkenevaan hämärään...

Ennen valoksi muuttunutta luontoa, edessä on vielä viivästynyt talvi valkeine hankineen, pakkasen puremat poskilla ja lumessa kahlaaminen. Miten monta lumienkeliä odottaakaan siipiään, luistimet pyörimässä täydellisyyttä hipoavia piruettejaan, yöllinen luonto kylmine tähtitaivaineen ja ympäröivä hiljaisuus turvallisena odottamassa vierailijaa... 


Enyan edellisestä albumista on kulunut jo kahdeksan vuotta ja uusin julkaistiin viime vuoden lopulla sopivasti joululahjamyyntiä tavoitellen. Alla pari kappaletta, joista saa mielikuvan siitä, mitä on tapahtunut kahdeksan vuoden aikana. Taattua Enyan musiikkimaailmaa vai onko sittenkään...


Viime vuosi, jo kauaksi unohdettu eilinen, oli kaunis, mutta surullinen...

lauantai 26. joulukuuta 2015

Ihmiseltä ihmiselle, rahalla, ei kerjäten...

On ihmisiä ja jouluja, elämässä suuria tai pieniä tapahtumia, toiset me muistamme, toiset unohdamme täysin, kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan...


On aika kertoa tarina, pitkä tarina, mutta sitä ennen on kerrottava taustaa tarinan takana. Palatkaamme siis hetkeen ennen muistoja herättäneen jouluyön alkua...

Tarina törmäsi minuun vuosia sitten itselleni vielä vieraassa paikassa, eräänä yksinäisenä jouluaattoiltana, jolloin harhailin senhetkisen asuinkaupunkini yhä autioimmimmiksi käyvillä, lumen täyttämillä kaduilla. Oli jo myöhä, tuuli ja oli kylmä lumen kasautuessa valkeiksi dyyneiksi kaduilla ja katukäytävillä.

Liikenne hiljeni vähitellen, kauppaliikkeiden ja ravintoloiden sisällä valot sammuivat ja ihmiset riensivät koteihinsa pakoon lumimyrskyä, joka temmelsi vapaana yhä tyhjemmäksi muuttuneessa kaupungissa. 



Tuuli tunkeutui hihansuista sisälle ja pikkuhiljaa kylmyys ravisteli luita ja ytimiä, lämpimään oli päästävä ja äkkiä. Toisella puolella katua pienen ravintolan valot loistivat kutsuvina ja sen sisällä muutama asiakas söi annoksiaan pehmeän hämärässä valossa, kiireettä. 

Se oli yksi noita huomaamattoman pieniä perheyrityksiä, jotka tuntuivat olevan auki ympäri vuoden ja vuorokauden. Jouluvalot tuikkivat, mausteet ja yrtit tuoksuivat, elävä tuli tanssi pöytien lukuisissa kynttilälaseissa. Joulu oli läsnä, mutta ei liian lähellä. Se oli juuri sopiva paikka käpertyä ajatuksiinsa ja muistella kaukana asuvia läheisiä.

Tilatessani isoimman mahdollisen kupin teetä ja piirakan, ihmettelin ravintolan myöhäistä aukioloaikaa jouluaattona. Kahvila-ravintolan pitäjä katsoi minua hymyillen ja totesi: "Et uskokaan, miten monta yksinäistä sielua tässä kaupungissa asuu. Moni heistä tietää, että tämä paikka on avoinna, myös pyhinä ja siksi tänne ilmestyy yllättävän paljon ihmisiä pitkin yötä. Jokaisella pitää olla edes yksi paikka, jonne hän on tervetullut, myös jouluna."


Tuudittauduin ajatuksiini ja samalla kun lämmitin käsiäni kuuman teemukin ympärillä maailma katosi sukeltaessani ajatuksiini. Sanat suorastaan lensivät muistikirjani riveille ja kaikki ne sanat jotka malttamattomina olivat odottaneet ulos tulemistaan, tulivat ryöppyinä kerralla.

Alitajuntani rekisteröi oven tiuhat avautumiset ja sulkeutumiset ja hätkähtäen heräsin suoraan kysymykseen: "Voinko istua tähän?" Nopea vilkaisu ympärille ja huomasin ravintolan täyttyneen, ainoa vapaa paikka oli vastapäätä minua ja nyökkäsin hymyillen.

Kirjoittelin vielä hetken, mutta sanat takertelivat, pakenivat kynän jättämiä jälkiä paperilla, kuin loukkaantuneena yksityisen hetken katoamisesta. Kun pöytäseuralaiseni huomasi, etten enää syventynyt muistikirjani täyttämiseen, hän aloitti kevyen keskustelun. Vaistosin kuitenkin melko nopeasti, että pinnallisen keskustelun alla kyti malttamattomana jotain suurempaa, enkä pettynyt.

Seuraavaksi hän kysyikin onko minulla aikaa ja haluanko kuulla tarinan, joka tapahtui hänelle jo kauas menneisyyteen kuuluvana jouluna. Minulla ei ollut kiire minnekään ja olen aina ollut ahne tarinoille, mitä todempi, sen parempi.

Ravintolanpitäjä huomasi kuppiemme tyhjentyneen ja tarinan alkaneen, kertojan ja kuulijan syventyneen hetkeen. Hän kaatoi kuppimme täyteen höyryävää teetä ja poistui hymyillen, kättään heilauttaen.


Odotin hiljaa tarinan alkua. Seuralaiseni vaipui ajatuksiinsa ja sanat alkoivat hitaasti muovautua: "En ole koskaan ennen tai sen jälkeen tavannut ketään hänen kaltaistaan. Ja on vieläkin vaikea uskoa, että kaikki tapahtui yhden yön aikana, päättyen ennalta-arvaamattomasti, ei kuten saduissa, onnellisesti. Tosin nyt, vuosien jälkeen, uskon lopun olleen ainoan mahdollisen päätöksen tarinalle ja hänen kohdallaan se oli varmasti kaikista mahdollisista lopuista onnellisin.

Sinä jouluna olin yksin, takana repivä avioero ja epäonnistunut taistelu lapsista. Vuokrahuone ei kutsunut jouluttomuudellaan, siellä yksinäisyys vain korostui entisestään. Katselin ikkunasta ulos ja huomasin kaduilla kävelevät yksinäiset hahmot. Mietin mielessäni, että he olivat samanlaisia kuin minä, ei paikkaa mennä, ei mahdollisuutta puhua kenellekään.

Oli samanlainen talvimyrsky kuin nyt, kylmä ja lunta silmänkantamattomiin. Miksi lähteä lämpimästä, vaikkakin ankeasta ja koruttomasta huoneesta lumen ja tuulen keskelle. Ei järkevän ihmisen ajatuksia, mutta huone ahdisti minua. Vai olisiko totuudenmukaisempaa sanoa, että oma yksinäisyyteni sai ahdistuksen puristumaan kovaksi palloksi sydämessäni ja olin liian lähellä ajatuksiani.

Pyörteilevä tuuli ja sakeammaksi muuttunut lumisade teki etenemisestä selviämistaistelua. Tajusin hyvin nopeasti, että joulukävelyni saattaisi pian muuttua viimeisekseni ellen löytäisi lämpöä ja suojaa itselleni.

Oli kuin hevoset Helvetistä olisivat päässeet irti ja raivoisan laukkansa aikana vapaudessa, kylväneet kaikki terävimmät jääkiteensä ainoaan kohtaamaansa ihmiseen.

Jalat nilkkoihin asti kylmettyneinä, posket tunnottomina ja silmät tuulesta ja jääkiteistä melkein sokeina, vain surkean toimeton talvitakki suojanani laahustin etukenossa eteenpäin, kunnes kuin vahingossa törmäsin tuulensuojaiselle kadunpätkälle.

Jossain, vähän kauempana edessäni, tuikki valomainos ja räpyteltyäni aikani silmiäni, huomasin sen avoinna olevan kahvila-ravintolan kyltiksi. En olisi siinä tilanteessa voinut toivoa mitään näkyä enemmän tervetulleeksi. Ennen oven avaamista pudistelin enimpiä lumia takistani, kopisutin kovaksi jäätyneet lumet kengiltäni ja vielä lopuksi pyyhkäisin kasvojani.


Kuulin läheltä "psst, herra" useampaan kertaan ja meni hetki ennen kuin tajusin, että ääni kuului talojen väliseltä kujalta. Ensin näin käden, jossa oli muutamia kolikoita, lopulta ihmisen, joka pyysi minua ostamaan itselleen kupin kahvia viereisestä kahvila-ravintolasta. 

Miehen ikää oli mahdoton arvioida, yli neljäkymmentä varmasti, mutta elämä kaduilla oli piirtänyt ylimääräisiä viivoja kasvoihin, peittänyt lialla ja noella, partakarvojen ylenmääräisellä kasvulla ja oli kuin iättömyys olisi täydentänyt kasvonpiirteet lopulliseen muotoonsa, jättäen kaiken muun katsojan arvioitavaksi ja arveluiden varaan...

Epämääräisen värinen, puolisääreen ulottuva takki oli tönkkönä liasta ja kaikesta siitä, mikä siihen oli hieroutunut paikoissa, joissa mies oli elämäänsä elänyt. Kylmyys piti hajut sisällään, sulki ne kuitujen syvyyksiin, vain viimeisimmistä kankaaseen painuneista jäämistä sieraimet nappasivat vienon aromin. 



Jokin hänen olemuksessaan teki sen, etten tarjoutunut maksamaan hänen kahviaan, jokaiselle pitää antaa mahdollisuus säilyttää kasvonsa.

Hän ei kerjännyt, hän pyysi palvelusta ja se muutti tilanteen aivan toiseksi. Ihmiseltä ihmiselle, rahalla, ei kerjäten...

Kysyin minkälaisena hän halusi kahvinsa ja vastaus tuli nopeasti: "Kuumaa, makeaa ja paljon maitoa."  

Kahvilassa tunnuttiin heti tietävän minkälaista kahvin tuli olla ja kenelle se tulisi. Sain mukaan oman tilaukseni ja kupin, jonka ympärille oli kiedottu paksu kerros lautasliinoja pitämään kahvin kuumana mahdollisimman pitkään.

Olin varmasti mielenvikainen palatessani vapaaehtoisesti Helvetin hevosten tallottavaksi, vain viedäkseni kahvikupin laitapuolen kulkijalle. Olinko tosiaan niin yksin ja epätoivoinen, että kuka tahansa kelpasi seurakseni?

"Et sitten jäänyt tuonne sisälle. Miksiköhän?" Kysymykseen oli helppo vastata, hän oli antanut minulle rahaa ja pyytänyt tuomaan itselleen kahvia. "Vielä kysytkin, tällaisessa myrskyssä. Olen aivan varma siitä, että tarvitset tätä kenties enemmän kuin minä ja sinähän maksoit siitä." Vastaukseksi tuli pelkkä ynähdys, jonka voi tulkita miten halusi. Mies piteli kuppia kaksin käsin, joi kahvia pitkään nautiskellen, puolisormikkaiden peittämät kädet estämässä kuumuutta karkaamasta.

Sormet olivat turvonneet ja kiiltävät, punertavan siniset ja likaiset. Mies katseli minua ja huomasi tarkkailuni. Kysyin häneltä haluaisiko hän ottaa taskussani olevat varakäsineet, mutta hän vastasikin, ettei niillä ollut enää väliä. Oudosti painotettu enää-sana sai minut varuilleni ja odotinkin seuraavaksi tavallista tarinaa epäoikeudenmukaisuudesta, kruunattuna kohteessa herätetyssä huonossa omassatunnossa, lopuksi tietysti pyyntö pienestä avustuksesta.

Mikään ei ollut valmistanut minua siihen, mitä hän sanoi seuraavaksi. "Taidat olla yhtä toimeton ja yksin kuin minäkin. Voisitko kuvitella viettäväsi tämän jouluyön kanssani? Näkisit paikkoja, joihin sinunlaisesi eivät koskaan joudu tai eksy, jotain tekemistä kahdelle orvolle pirulle. Ja sitä paitsi, en haluaisi olla tänä yönä yksin."

En tiedä kumpi meistä oli hämmästyneempi vastatessani myöntävästi, mutta se sinetöi ystävyytemme yhdeksi yöksi. 


Joimme kahvit hiljaisuudessa, minä mietiskellen mihin olin pääni pistänyt, seuralaiseni ajatuksia en uskaltanut lähteä edes arvailemaan. Pelkkä ajatus myllertävään talvimyrskyyn sukeltamisesta sai minut tärisemään päästä varpaisiin, mutta lähdimmekin kujaa myöten syvemmälle talojen ja kujien labyrinttiin.

Ei kestänyt kauaakaan, kun ymmärsin, että hän halusi puhua ja hän vain odotti minun esittävän kysymyksiä. Tilanne oli outo ja hämmentävä, sillä hänen elämäänsä elävät ihmiset yleensä karttoivat kysymyksiä ja vetäytyivät kuoreensa nopeasti, hävisivät liian uteliaan läheltä. 

He eivät pitäneet siitä, että ulkopuolinen tunkeutui heidän menneisyyteensä, nykyisyydestä puhumattakaan. Heille yksityisyys oli pyhää, usein myös hävettävää ja siinä oli liian paljon peiteltävää, jotain sellaista johon minun kaltaisillani ei ollut pääsyä.


Kävelimme kahvikupit kourassa ja takanamme laiskemmaksi muuttunut tuuli työnsi meitä eteenpäin. Sanoin takerrellen ja varovasti, että hän ei minusta vaikuttanut samanlaiselta kuin muut laitapuolen kulkijat. Tulkitsin hänen ynähdyksensä loukkaantumiseksi ja hänen seuraavat sanansa vahvistivat tuntemukseni: "Olen asunut kaduilla niin kauan, ettei mikään minussa erota minua muista. Montako minunlaistani sinä tunnetkaan? Sinusta ja sinulle voin olla erilainen, sillä tänä yönä itse pyysin sinut seurakseni."

Olisin voinut potkaista itseäni, mitä kaikkea ihminen päästääkään suustaan, kun ei tiedä mitä sanoa."

Tarina keskeytyi hetkeksi, kun kertoja osoitti sanansa suoraan minulle: "En ehkä osaa käyttää oikeita äänenpainoja, mutta missään vaiheessa minulle ei tullut kertaakaan sellaista mielikuvaa, että seuralaiseni olisi rypenyt itsesäälissä tai ollut äärettömän katkera elämälle. Kaikki vain oli niin itsestään selvää, hän ei ollut mitään velkaa kenellekään eikä kukaan ollut velkaa hänelle. Hänen kohdallaan ulkopuoliseksi jättäytyminen oli varmasti ainoa keino selviytyä hengissä, vaikka se ei tuonut hänelle onnea eikä ehkä yhtäkään järkevää saati järjetöntä syytä olla kenellekään mitään, olla edes hengissä..."

Ja tarina jatkui: "Kuten aina, jossain vaiheessa tulee hetki, jolloin vastaus johtaa jatkokysymykseen, niin nytkin ja kysyin kauanko hän on asunut kaduilla vai onko hän aina ollut koditon.

"Kauan, mutta en aina. En ole sen kummallisempi kuin muutkaan, halusin elämältä varmasti samoja asioita kuin kuka tahansa. Herran tähden, mitä minä olisin edes osannut toivoa väärin? Enhän minä halunnut elämältä mahdottomia, enkä ainakaan muita enempää."




Keskustelumme sujui siten, että minä tökkäsin häntä kysymyksellä ja hän vastasi siihen joko vältellen, toisinaan ohittaen ja usein vastaten vielä esittämättömään kysymykseen. Välillä mietinkin, että oli kenties samantekevää mitä kysyin, pelkkä ynähdys olisi saattanut ajaa saman asian. Kysyin häneltä, mitä hän oli tehnyt työkseen ja vastaus oli hänelle hyvin tyypillinen.

"Tulihan minusta jotain, mutta se ei merkinnyt kenellekään mitään ja lopulta se ei merkinnyt mitään itsellenikään. En koskaan oppinut pitämään itsestäni, arvostamaan sitä mitä olin ja siksi annoin kaiken mennä, sillä millään mitä olin tai en ollut, ei ollut mitään merkitystä.

Kun ei odota mitään, oppii olemaan tyytyväinen kaikkeen siihen vähään mitä saa, eikä enää osaa haluta enempää. Ja jossain vaiheessa elämäänsä ihminen lakkaa haluamasta. Ei kukaan jaksa odottaa koko ikänsä jotain sellaista, mikä ei tapahdukaan."

Oli vaikea uskoa, että joku olisi noin välinpitämätön itsensä suhteen. Jotain oli täytynyt tapahtua ja naiivilla logiikallani päädyin siihen yksinkertaiseen johtopäätökseen, että kaiken alku ja juuri johti lapsuuteen. 

"Varmasti jossain tapahtui virhe ja synnyin väärään aikaan, väärille ihmisille. En koskaan päässyt harjoittelemaan tunteita, ne torjuttiin aina ja koettiin epämukavina. Elämä piti vain kestää ja kun oli eletty tarpeeksi lyhyesti tai pitkään, kuoltiin. Ei köyhillä ollut varaa tunteilla saati vaatia, että oltaisiin oltu onnellisia."

Mietin mielessäni, mitä ja minkälainen voi tulla ihmisestä, jonka ei haluttu edes syntyvän ja sain vastauksen: "Olin kuin rikkinäinen jalkapallo portaiden vieressä. Ollessaan raivoissaan jostakin, ohimenijät potkaisivat pallon syvemmälle portaiden alle, pois näkyvistä. Jos he olisivat edes vähän vaivautuneet, he olisivat heittäneet pallon roskiin, mutta niin paljoa he eivät välittäneet.

Olen aina ollut ylimääräinen ja ulkopuolinen, kaikkialla ja jokaiselle. Kuin elämää ei olisi tarkoitettu minunlaiselleni, eikä se haluaisi koskea minuun paskaisella tikullakaan, pysähtyä kohdalleni. Niin vain kävi ja nyt kun loppu alkaa häämöttää, en vieläkään tiedä miksi minun piti edes syntyä..."


Pitihän minun tietysti kysyä myös asiaa, joka oli usein askarruttanut minua, varsinkin törmätessäni yksinäisiin laitapuolen kulkijoihin.

"Onko sinulla ystävää tai ystäviä? Tarkoitan vain sitä, että suurin osa teistä tuntuu kulkevan yksin." Takertelin ja lopuksi sekosin sanoissani ja tiesin heti sanat lausuttuani, että tein ääliön itsestäni. Miten ihmisen elämä voikaan olla yhtä erehdyksestä toiseen kompuroimista...

Hänen huulensa vetäytyivät ikenien edestä hetkeksi ja tunsin itseni todella idiootiksi. Ynähdys vai yskäisy, oli vaikea tulkita reaktiota. "Ja mistä me sitten puhuisimme keskenämme, minä ja ystäväni? Siitäkö mitä olimme eilen vai siitäkö mitä olemme tänään? Ennemmin tai myöhemmin tulee kuitenkin hetki, jolloin on annettava johtolankoja menneisyydestään, jotta toinen näkisi minut sellaisena kuin olen tänään.

Näillä kaduilla kohtaa paljon samankaltaisia tarinoita, keksittyjä tai väritettyä totuutta, kuka välittää ja sitä paitsi nyt on jo liian myöhäistä muuttaa mitään, eikä siinä ole enää järkeäkään. Me kierrämme samoja kulmia, piipahdamme välillä nuuskimassa uusia kortteleita. Kun jollekin meistä tapahtuu jotakin, häviämme varjoihin. Siinä sinulle ystävyyttä, onko itselläsi sitten paremmin...?"

Kerroin hänelle syistä miksi nyt kuljin hänen kanssaan, miksi olin jouluyönä yksin ja toivoin hänen tarttuvan onkeen ja jos ei muuta, niin kertovan edes vaikka samankaltaisen tarinan itsestään, jotakin joka selittäisi enemmän sitä, miksi hän eli kaduilla. Kala ei napannut koukkua eikä tarttunut onkeen, vedin ylös kelvottoman syötin.

Jokin hänen sanoissaan muistutti minua tilanteista, joissa olin ollut yksin omillani, eikä lähellä ollut ketään, johon nojata edes hetkeksi. Olimmeko me sittenkään niin erilaisia, vaikka maailmamme olivat näennäisesti tuhansien kilometrien päässä toisistaan. Pudotusvaiheessa kilometrien määrällä ei ole merkitystä, vauhti vain kiintyy maata lähestyttäessä...


Höyryputket röyhtäisivät suustaan kosteutta, kylmää ja kuumaa, hajujen sekoituksia, missä mikään ei ollut tuttua, mutta ei myöskään täysin vierasta. Viemärit kohisivat ja nopeasti jäätyvä vesi kiillotti talojen seiniä.


Ihmetellessäni sitä, ettei hänellä ollut kasseja ja nyssyköitä mukanaan, ei edes lähes tavaramerkiksi muodostuneita ostoskärryjä ladottuna täyteen viimeisiä rippeitä entisestä elämästä, hän vastasi huvittuneena: "Ja mitähän minä tekisin tavararöykkiöillä, niistä pitäisi pitää huolta ja koko ajan joku olisi vahtimassa mitä varastettavaa niissä olisi. Ehei, kaikki mitä tarvitsen on täällä, takin sisällä" ja hän taputti rintamustaan.

"Kun tarvitsen jotakin, löydän sen varmasti jostakin. Jos olet yhtään katsellut ympärillesi huomaat, että kaikkialla törmää pois heitettyihin tavarakasoihin. Niiden joukossa on kaikki se, mitä kulloinkin tarvitsen. Kun en enää tarvitse sitä tai olen käyttänyt sen loppuun, voin heittää sen johonkin toiseen tavaraläjään."

En ollut koskaan tiennyt, miten moni paikka oli avoinna jouluna, ravintoloista soppakeittiöihin ja asiakkaita riitti niihin kaikkiin. Kaupunki on raakaa todellisuutta yksinäiselle ja vielä julmempi kaikkensa menettäneille.



Lumessa tarpominen varasti voimia, teki nälkäiseksi, jopa vihaiseksi. Yhden yön ystäväni liikkui hitaasti, suorastaan vaivalloisesti ja siksi paikasta toiseen siirtyminen vei aikaa tolkuttomasti.

Seuralaiseni tarttui käsivarteeni ja viittoili kohti edessä olevaa taloa, jonka kaikki alakerran ikkunat olivat höyrystä sumeina.

"Tuolla löytyvät tämän joulun enkelit sekä ruokaa ja lämmintä. Mitäpä ihminen tarvitsisi enempää. Penkkejä istua ja täysi kuppi keittoa sekä voileipiä pöydällä. Siinä se, elämä."

Heti sisään astuttuamme vastaani lehahti sellainen märkien ja pesämättömien vaatteiden löyhkäettä olin lentää selälleni. Luulin tukehtuvani ja olin varma etten kykenisi syömään suupalastakaan siinä hajujen Baabelissa, jossa viina ja korvikejuomat sekä sekoitus vanhan virtsan ja ulosteen, oksennuksen, hien ja veren jäänteitä vaatteissa taistelivat hajujen vallasta. Jos Helvetti oli olemassa, se oli täällä, tässä paikassa.

"Älä turhaan ujostele, lemuun tottuu nopeasti ja kohta sinäkin haiset samalta. Lämpimässä hajut heräävät eloon ja varsinkin oikein kunnon lemuilla on taipumus hypätä ihmisestä toiseen ja takertua tiukasti kiinni. Niistä piruista ei pääse eroon pesemälläkään ja siksi paras vaatepesu on tuikata koko kasa tuleen."

Seuralaiseni nautti suunnattomasti taistelustani pysyä tyynenä ja tajuissani. Hän tarttui ohi kulkevaa soppanaista vyötäröltä kiinni ja pyöräytti kankeasti pari kierrosta lopulta pöytään törmäten. Muutama ärähdys taustalla ja lusikoiden kilinä soppakulhoissa jatkoi yksitoikkoista säveltään.



Soppanainen naurahti ja kyseli, miksi seuralaistani ei ollut näkynyt aikoihin, hän oli myöhästynyt myös joulun pesuvuorosta ja jäänyt vaille puhtaita vaatteita. Yhden yön ystäväni iski minulle silmää ja selitti vuolaasti, miten liikeasiat pitivät hänet kiireisenä ja vasta nyt hän pääsi tulemaan jouluaterialle ja treffeille soppanaisen kanssa.

Ihmetellessäni seuralaiseni huonoa ajoitusta soppakeittiöön saapumisessa, sain hyvinkin luonnolliselta kuulostavan selityksen.

"Ei hullukaan käy talvella suihkussa, sillä kaikki ihon suojakerokset katoavat viemäristä alas ja kun sen jälkeen menee ulos, jäätyy pakkasessa. Sitä paitsi suihkun aikana nuo hyvää tarkoittavat ihmiset nostavat pyykkipojat nenissään vaatteeni roskasäkkiin ja antavat tilalle jotain puhdasta, joka ei pidä pakkasta eikä sadetta."

Seuralaiseni pyysi soppanaiselta muutamia pitkiä kaulahuiveja ja hakaneuloja. Niiden käyttötarkoitus selvisi, kun hän pyysi minua sitomaan ne nilkkojensa ja sääriensä ympärille ja kiinnittämään ne hakaneuloilla.

Pois lähtiessämme seuralaiseni otti vastaan tarjotun toppatakin. Nurkan takana hän repi ja tempoili hihojen kanssa, kunnes päätti pyytää apuani. Revimme molemmat hihat irti ja ne päätyivät aiemmin nilkkojen ympärille käärittyjen kaulahuivien päälle. Hihoja oli hankala sujauttaa kenkien päältä, mutta resoreja rikottuamme, sekin onnistui ja resorit päätyivät suojaamaan kenkiä. Toppatakin jäännökset taas sujahtivat liiviksi takin päälle ja niin asusteiltaan väärän värinen joulu-ukko oli valmis.



Kävelimme yhä autioimmiksi muuttuvilla kaduilla, jouluvalojen tuikkiessa tyhjään maisemaan. Oli kuin kaikki olisi ollut kuollutta ja edellämme nopeasti etenevät hahmot olisivat olleet vain hetken elossa, ennen näkökentästämme katoamistaan...

Myrsky oli laantunut ja oli ajoittain täysin hiljaista, talojen kattojen välistä yllämme kaartui tumma mustikansininen tähtitaivas ja mieli herkistyi jouluyölle. Kysyin jotain sellaista, jota toisenlaisessa mielentilassa en olisi suin surminkaan uskaltanut kysyä:

"Pelkäätkö sinä kuolemaa? Oletko koskaan ajatellut, mitä se merkitsee omalla kohdallasi?" Ilmeisesti yhden yön ystävänikin oli herkistynyt yön kauneudesta, sillä hän vastasi:  "En tiedä, mutta oletan, että jos tietäisin sen mitä nyt tiedän, pelkäisin enemmän syntymää. Olen valmis kuolemaan, olen ollut varmasti koko ikäni. Tulin kenenkään haluamatta ja lähden kenenkään surematta, olen sujut elämän ja kuolemani kanssa.

Mitä muuta elämä voisi olla kuin vain unta, josta herään kuolemaan hetkeksi? Yhtä nonstoppia, jossa samat elokuvat pyörivät aina uudestaan ja uudestaan."


En enää tiennyt mitä sanoa, miten jatkaa keskustelua. Kun ihminen kertoo olleensa koko elämänsä ajan valmis kuolemaan, jättämättä jälkeensä ketään, joka surisi häntä, jätti enemmän kuin sanattomaksi. Niin käsittämätön yksinäisyys sai hiljaisuudenkin puremaan itsensä rikki.

Raaka itsensä ja kanssaihmistensä tuntemus jatkui sanoilla, jotka olisivat voineet olla täynnä surua, elleivät ne olisi olleet niin tosia.

"Tiedätkö kuinka monta unelmansa perässä juoksijaa ja kadottajaa näilläkin kaduilla vaeltaa? Olemme kaikki haaveilijoita ja haaveilemme pois elämämme. Haaveissa ainakin olemme jotakin, entisiä kansallisen tason urheilijoita, toimitusjohtajia omissa yrityksissään, lahjakkaita kaikilla aloilla ja tasoilla, kun tosiasiassa olemme vain toivottomia juoppoja ja taivaanrannan maalareita, jotka valuvat koko ajan elämässään alaspäin, kunnes pohja tulee vastaan..."



Lumen peittämät oksat ravistelivat itseään, riuhtoivat vasten toisiaan tuulen navakasti pyörteillessä ympärillä. Lämpötila oli selvästi laskenut ja kylmyys tunkeutui entistä määrätietoisemmin kaikista mahdollisistä rei'istä vaatteiden läpi. Jalat ja kädet polttivat kuin tulessa ja ymmärsin nyt paremmin seuralaiseni jalkojen vyöttämistä huiveilla. Hän näytti pystyasennossa taapertavalta valaalta, jonka vauhti oli selvästi hidastunut.

Askelten hidastumisen myötä myös keskustelu oli tyrehtynyt. Ponnistelimme vaivoin eteenpäin navakan tuulen riepotellessa lumikasoja esteiksi tiellemme. Lumimyrsky oli lakannut jo aikoja sitten, mutta äkilliset puhurit paiskasivat lunta silmillemme ja olimme pian yhtä sokeita kuin jouluyön viettoa aloittaessamme.

Edessämme häämötti, kuin rakeisena maalauksena, massiivinen tehdasrakennus, jonka avoinna retkottavasta ovesta tungimme tönköiksi jäätyneet hahmomme sisälle. Jossain kauempana häämötti valoa, joka rätisi ja värisi kuin horkassa. 

Liikkeemme olivat kuin hidastetussa elokuvassa, mitä sinnikkäämmin yritimme edetä kohti tulta, sitä enemmän vaikutti siltä, kuin olisimme polkeneet paikallamme. Etenemisen hitaus sai minut turhautuneena pesemään silmäni kyynelillä eikä seuralaiseni ollut sen paremmassa jamassa, jalat pettivät hänen altaan ja hän romahti suorilta jaloilta sementille.



Yht'äkkiä nuotion ympärillä istuneet hahmot nousivat ja riensivät luoksemme. He tarttuivat seuralaistani kainaloiden alta ja raahasivat hänet lämmön lähteelle. Seurasin perässä kuin vanha ja sokea koira etsimässä isäntäänsä, epävarmasti vaappuen, mutta perille sinnikkäästi pyrkien.

Seuralaiseni jalkoja hierottiin useamman käsiparin voimalla ja hänet oli asetettu lähelle tulta siten, ettei veto ajanut liekkejä häneen päin. Silloin jos koskaan, olin kiitollinen siitä vähäisestä lämmöstä, jota suuren tehdashallin keskellä loimottava nuotio hehkui minua kohti. Lämpö levisi vaatteiden läpi kehooni ja syrjäsilmällä huomasin elämän merkkejä myös seuralaisessani. 

En saanut aluksi sormiani liikkumaan, samoin oli jalkojeni laita, mutta vähä vähältä nuotio lämmitti enemmän ja elämä palasi suoniini, tehden olotilani hetki hetkeltä siedettävämmäksi. Sitä myöten, kun kehoni lämpeni, lisääntyi kihelmöinti ja nipistely sormien ja varpaiden päissä. Lämmön myötä tuli myös raukeus ja huomaamattani nukuin istualtani.

Herätessäni, näin yhden yön seuralaiseni kädessä mukin, josta hän hörppäsi äänekkäästi juotavaa. Miesten puhe oli unettavaa sorinaa, mutta vähitellen erotin sanoja: "Koska olet viimeksi katsonut jalkojasi?" Vastaukseksi kuului mutinaa, josta en saanut selvää sanaakaan. 

"Et sinä noilla palikoilla tule enää kauaa liikkumaan, pois ne tullaan sahaamaan. Kätesikään eivät ole häävissä kunnossa, samanlaisia merkkejä niissä on kuin jaloissa. Se taitaa nyt olla menoa. Jos sinulta sahataan pois kaikki kädet ja jalat, eihän sinusta jää jäljelle kuin sänkyyn sidottu lihaköntti, jossa elämää on vain sukukalleuksissa ja isossa karvaisessa päässä."

Hätkähdin täysin hereille ja nousin horjuen pystyyn. Siirryin yhden yön ystäväni lähelle ja tiuskaisin vihaisena: "Mitä te oikein puhutte?" Vastausta ei tarvinnut odottaa, sillä yksi miehistä sanoi rauhoitellen: "No, näethän sinä itsekin, ettei kaveristasi ole enää eläjäksi. Molemmissa jaloissa kuolion alkuja ja kädet ovat samalla tiellä. Ihme, että on pysynyt pystyssä näinkin pitkään. Sinuna kiikuttaisin hänet suoraa tietä ensiapuun, vaikka tuskinpa sielläkään pystytään enää mitään hänen eteensä tekemään. Ihmepelastumista kaverisi ja sinä tarvitsette..."


Seuralaiseni huojui luokseni, tarrautuen kiinni käteeni pysyäkseen paremmin pystyssä. Ainakin liikkumisesta päätellen, hänen jalkansa olivat riittävästi lämmenneet ja oli mahdollista suunnitella poislähtöä hyvää tarkoittavien, mutta inhorealististen kanssakulkijoiden luota jonnekin turvallisimmille vesille.

Yhden yön ystäväni teki päätöksen, hän katsoi minua kuumeisilla silmillään ja totesi:  "Nyt minulla on sellainen tunne, että meidän on parasta lähteä viimeiseen paikkaan, jonka haluan näyttää sinulle. Tule, meillä alkaa olla kiire..."

Kompuroimme ulos tehdashallista ja samalla ovenavauksella pakkanen hyökkäsi kimppuumme, sitoen pakoon päässeet saalinsa entistä kylmemmin köysin.

Vedin seuralaistani perässäni, kulkien vanhoja jälkiämme ja hoputin häntä kiirehtimään nopeammin. Meidän oli löydettävä lämmin suoja niin nopeasti kuin suinkin, seuralaiseni ei jaksaisi raahautua enää pitkään perässäni.

"Odota, eihän sinulla ole tietoakaan siitä, minne olemme menossa. Sanoinhan sinulle, että on vielä yksi paikka, jonka haluan näyttää sinulle. Sen jälkeen yö on ohitse ja me eroamme."

Seisahduin hetkeksi ja annoin hänen vetää henkeä, keuhkoputkista rohiseva hengitys sai sydämeni pomppaamaan melkein ulos rinnastani. Mitä vielä, kuolio jaloissa, mahdollisesti jo käsissäkin ja nyt vielä tämä, keuhkoissa selkeät, sairaudesta kertovat äänet...

"No niin, jaksan taas hetken aikaa, mutta aikaa meillä ei liiemmälti enää ole. Näetkö tuon kupolin ja tornissa ristin? Olemme menossa sinne."

Tuskien taival jatkui, toisiimme nojautuen ja eteenpäin raahautuen saavutimme kirkkoa ja sen tornia. Pakkanen poltti henkitorviamme ja olimme kuin kalat kuivalla maalla, molemmat henkitoreissamme.

En halunnut kysyä seuralaiseltani niin henkilökohtaista asiaa kuin uskonto, mutta olimme matkalla kohti kirkkoa ja se kertoi minulle hänestä paljon. Tiesin, että usein kuoleman lähestyessä ihmiset hätääntyvät ja he kääntyvät kirkon puoleen. Pelästyneet sielut etsimässä Jumalaansa, jotta taivaspaikka olisi taattu. Melko usein jopa pahin pakanakin on valmis muuttumaan uskonnottomasta uskovaiseksi vain siksi, ettei kuolisi yksin.

Kirkko läheni lähenemistään, lumen alle peittyneen puistokäytävän jälkeen näkyviin tulivat jyrkät portaat, joita pelkäsin jo etukäteen. Viimeiset metrit olivat melkein liikaa minullekin, miten ihmeessä seuralaiseni kykeni vielä raahautumaan eteenpäin?

Saavutimme portaat ja jäisinä lähes kontallamme etenimme portaalta toiselle. Sitten tapahtui se, jota olin koko ajan pelännyt, seuralaiseni rojahti polvilleen. Kädet ylemmällä portaalla hän yritti liikuttaa jalkojaan, mutta turhaan. Otin varakäsineet taskustani ja asetin ne portaalle vierekkäin, sen jälkeen otin tukevan otteen seuralaisestani ja käänsin polvillaan olevan hahmon takamuksilleen käsineiden päälle. Vähältä piti, ettei samainen takamus lähtenyt pomppimaan portaita alaspäin.

Pidin kiinni jäykästä ruumiista, vedin henkeä ja yritin laatia suunnitelmaa, miten me kaksi, loppuun kulunutta, kykenisimme selviämään portaissa. Kaikki suunnitelmat päättyivät siihen, ettei minulla ollut voimia kantaa, vetää tai raahata puolitoista kertaa itseäni painavampaa ihmistä ylöspäin portaita. 

Näin pitkällä, melkein perillä ja sitten noiden helvetin portaanperkeleiden piti olla noin korkeat, kymmeniä askelmia, eikä minulla ollut voimia. Ja portaat, ei niillä ollut loppua, ne vain alkoivat ja jatkuivat...

Olin väsynyt, turhautunut, pettynyt ja vihainen, ei, raivoissani ja niin suivaantunut, että olin valmis vetelemään seuralaistani ympäri korvia, mikäli hän ei saisi taiottua itseensä ylimääräistä puhtia ryömiäkseen tai kontatakseen portaat ylös kirkon ovelle.


Jalkapohjissani alkoi tuntua ikävän tuttu, jäinen polte ja siitä tiesin, että meillä oli kiire. Ravistelin seuralaistani ja huusin tuskastuneena hänen korvaansa: 

"Et sinä siihen voi jäädä, jäädyt ja kuolet näille saatanan portaille. Nouse pystyyn siitä, nyt mennään. Raahaan sinut vaikka väkisin, porras kerrallaan, mutta tähän me emme jää."

Nenästäni valuva räkä tippui kyyneleihin sekoittuneena rinnuksilleni, yrittäessäni turhautuneena ja raivopäissäni nostella ja siirtää raskasta ruumista.

"Niinhän minä kuolenkin, näille portaille. En päässyt perille, mutta kuitenkin lähelle. Älä turhaan enää yritä. Se oli tässä tämä elämä."

Sanat pusertuivat vaivalloisesti sinertävien huulien välistä. Puhe muuttui koko ajan puuromaisemmaksi ja oli lopulta enää vaikeasti tulkittavaa pihinää. Istuuduin portaille hänen viereensä ja kiedoin käteni hänen ympärilleen. Kammottava ajatus pujahti mieleeni, yhden yön ystäväni aikoi tosiaan heittää henkensä. Eikä mitään ollut tehtävissä. Tuohon elämälle vieraantuneeseen, tulevaan ruumiiseen ei saisi millään ilveellä pumpattua henkeä, ei vaikka tekisin mitä.

"Tiesin jo tänään, ennen sinun tapaamistasi, että tämä on viimeinen päiväni. Sen verran pelkuri olen, etten halunnut kuolla yksin ja siksi halusin sinut mukaani. Kun teet ilmoituksen, kaikki tarvittavat paperit löytyvät takkini sivutaskusta. Äläkä välitä, ei minun elämässäni ole mitään menettämistä."

Ääni vaimeni vähitellen, kunnes loppui kokonaan. Ravistin käsivarsieni välissä olevaa yhden yön ystävääni, ruumis alkoi kallistua ja jouduin pitämään tiukasti kiinni ettemme molemmat olisi vierineet alas portaita. Tukien kehollani kallistuvaa ruumista, etsin hädissäni sykettä kaulalla, mutta se oli piilossa hiusten ja partakarvojen, kaulan ympäri käärittyjen monien huivien alla. Sieraimista ja suusta ei tullut enää pakkashöyryksi muuttunutta hengitystä, seuralaiseni oli mennyt sinne, minne hän oli koko elämänsä ajan tietoisesti ollut menossa.

Istuin lamaantuneena hänen vierellään, pitäen edelleen hänestä kiinni, kädet hänen ympärillään, tyhjin ajatuksin.

Kuulin takaani askeleita ja puheen sorinaa, jouluaamun jumalanpalvelus oli päättynyt ja kirkkokansa oli matkalla kotiinsa. Käänsin pääni pyytääkseni jotakuta soittamaan apua, ainakin viranomaisia ja ruumisautoa.

Pieni tyttö hyppelehti editsemme ja hän oli kompastua portaissa jalkoihinsa. Roikkuen yhdellä kädellä kiinni äitinsä kädessä, hän toisella kädellään huitoi kohti yhden yön ystävääni ja julisti onnesta hihkuen: "Äiti, äiti, joulutonttu hymyilee." 

Käännyin katsomaan seuralaiseni kasvoja ja näin 
läpi kyynelten, miten kuolema viimeisenä lahjanaan, oli  piirtänyt huulten ilmettä uudestaan. Partakarvojen joukkoon aiemmin kadonneet huulet olivat näkyvillä ja niillä karehti valoisa hymy, kuin hän olisi vihdoinkin ollut tyytyväinen, kuolemaansa tai taakse jääneeseen elämään...


Tarinan päätyttyä ja seuralaiseni lähdettyä jäin vielä pitkäksi aikaa istumaan paikalleni, juomaan teetä ja kirjoittamaan muistiinpanojani. Ja miten minä kirjoitin, nopeasti ja täysin ulkopuolella itsestäni, yrittäen kirjoittaa kuulemani mahdollisimman oikein ja tarkasti.

Ravintolanpitäjä istahti hetkeksi pöytääni ja kysyi halusinko syödä jotain, talo tarjoaisi. Syykin selvisi pian. Hän kertoi, että mies oli tapahtuman jälkeen tullut suoraan ravintolaan ja istunut pitkään puhumatta, tilaamatta mitään.

Ravintolanpitäjä oli ollut jo lähdössä kotiinsa, mutta oli sitten jostain syystä kuitenkin istuutunut miehen seuraksi. Tarina kohtasi ensimmäisen kuulijansa.

"Olet todennäköisesti minun lisäkseni ainoa, joka on kuullut tarinan kokonaan. Hän tulee tänne joka jouluyö etsien ihmistä, jolle voisi kertoa kokemuksestaan, mutta tähän mennessä se ei ole kiinnostanut ketään. 

Siinä sinulle aihe, josta kirjoittaa. Mielestäni tarinassa on jotain sellaista, jonka haluaisi jakaa ihmisille ehkä siksi, ettei kenenkään koskaan pitäisi tuntea itseään niin ulkopuoliseksi, ettei oma kuolemakaan herätä mitään tunteita. Vasta sen jälkeen, kun kuolema oli koskettanut hänen kasvojaan ja jättänyt niille hymyn, uskon hänen vihdoin ymmärtäneen ja löytäneen sen, joka teki hänestä vähemmän ulkopuolisen."

Tässä se nyt on, jouluinen tarina vuosien takaa, rajusti lyhennettynä, pitäen sisällään kuitenkin tärkeimmän...

Maailmalla ja maailman retuutellessa, on tullut koettua kaikenlaisia jouluja ja onhan alla olevassa videossa kaikin tavoin paljon tuttua... 


Joulun lahja voi olla myös se, että kohtaamme jouluyönä ihmisen, jonka kertoma tarina jää elämään mielessämme, muuttaa ehkä omaakin suhtautumistamme elämään ja sen ainutlaatuisuuteen, sekä siihen miten me itse kutsumme luoksemme tai torjumme elämäämme törmäävät ihmiset...



Perinteisempää joulumusiikkia tarjoaa yllä oleva Francesco Manfredinin joulukonsertto, jonka rauhallisen kauneuden taika ei katoa useammankaan kuuntelukerran jälkeen. 


Rauhallista joulun aikaa
sekä
parempaa uutta vuotta 2016


Pitäkää huolta itsestänne ja läheisistänne,
unohtamatta lähimmäisiänne...


sunnuntai 16. elokuuta 2015

...ilotalosta surutaloon ja takaisin...

Tämä kevät ja kesä ovat vieneet minut syvälle itseen, syvemmälle kuin ehkä koskaan ennen, tai ainakin niin nyt  tunnen. Ilo on ollut kadoksissa, muutosten myllätessä vereslihalla pakottavia tunteita. Liian paljon, liian usein eikä vieläkään näy loppua.


Ihmisistä väsyneenä, kuin jäseniini jäätyneenä olen kulkenut aamuöisillä poluilla kuunnellen lintujen valossa kovenevaa laulua, silmujen kasvua kohti viileää kuin ilman kiirettä ja kuitenkin, kevät ja kesä tulivat nopeasti, liian aikaisin...



Kuten niin usein elämässä, tapahtumat seuraavat toisiaan ja muutokset tapahtuvat äkkiä. Ajatusten vielä harhaillessa eilisen eletyssä tämä päivä rakentaa ja hajottaa meidät perustuksiltaan matkallamme kohti huomista ja aika kuluu elämän palapelin palojen etsimisessä. 

Ei ole päiviä eikä öitä, iltoja saati aamuja, jolloin ajatukset eivät etsisi selityksiä ja irtopaloille oikeaa paikkaa pelissä.



On rakennuksia, ihmisten taloja, joita ei koskaan valmiiksi ja loppuun saateta, ne rakentuvat itsestään, sisällä itsessään, eivätkä ne tunnista toisiaan.

Meissä jokaisessa asuu kaksi, toistensa varjoa kaipaavaa taloa, joiden huoneissa asuu monenkirjavaa porukkaa levotonta. Toinen on eilisten surujen surutalo ja toinen, niin, ilojen talo eli ilotalo.



Toisten talot ovat pilvenpiirtäjän korkuisia hipoen taivaita, kun taas toisten ovat matalia ja maisemassa hajallaan, mataen ja rakentuen huone kerrallaan.


Ehkäpä niiden lukittujen ovien takana lojuu useampia luurankoja kolisemassa rauhattomana. Varmaa on vain se, että jokaisen suljetun oven takana, ihmiselle pelottavan vieraana, kulkee tunteellinen Kuolema odottaen aikaa sisään astua.


Tie ilotalosta surutaloon ja takaisin on lyhyt, mutta mielessä matka tuntuu vuosilta, joskus liian raskaalta taivaltaa. Kosketusherkäksi muuttuneiden jalkapohjien alla, paljosta käytöstä kovaksi tallautunut tie muistuttaa joka askeleella kulkijaa, siitä miten elämä antaa ja sivaltaa, iskee sydämessä sen herkimpään kohtaan...



Tie on Ilon ja Surun bulevardi, jolla Ilo kulkee kevein askelin, Surun raahautuessa eteenpäin olemus raskaana ja sokein silmin. Ja kohdatessaan keskivälissä matkaa puolimatkankrouvissa, yhdessä nurkassa Suru miettii murheitaan rauhassa, kun taas toisen nurkan hämärässä Ilo tasoittelee naurujaan.

Vain se, joka on kulkenut samalla maalla, tiellään kohti huomista, tuntee kilometripylväiden painon sisällä sydämessään. Taakse jääneet menetykset ja koettelemukset kulkevat varjoina rinnalla, ja pysähtymättä koskaan ne hämärillä käytävillään jatkavat kanssamme tulevaan.



Ilotalon suurissa saleissa kaikuu nauru, Surun hiljaisena katsellessa sivusta. Ovet avautuvat ja sulkeutuvat, yhä enemmän ihmisiä astuu sisään, poistuakseen jossain vaiheessa pitkään käytävään, josta johtaa ovi viereiseen taloon, surujen taloon, kyyneliin ja ikävään.



Keriessään auki elämänsä lankakerää ihminen löytää pitkällä matkallaan erivärisiä solmuja. On kirkkaita ja heti niiden perään sameita, tummia ja raskaita vetoja, joissa jokaisessa on tarina takanaan. 

Menetettyjä ihmisiä, jotka kukin ajallaan ovat siirtyneet asustamaan sydämissämme sijaitsevaa surutaloa. Kerros kerrokselta talo on kasvanut, yksiöiden määrä lisääntynyt...

Jälleen kerran rinnassa sykkivä pieni, luopumisiin väsynyt sydän joutuu tekemään sisällään lisää tilaa liian suurelle rakennukselle, surutalolle, jossa olisi sijaa kaikille menneille...


Yö liikkuu, liukuu hiljaa kohti aamua, vaikenee ja odottaa ensimmäistä valonsäiettä lävistämään maisemaa...

Aallot ovat kuin kesken liikkeen kovettunutta lasia murskautuessaan tuhansiksi sirpaleiksi pitkin terävää rantaviivaa...


Taivas palaa kipeän kirpeillä punaisen ja oranssin sävyillä, heijastaen väreistään jokaisen pintaan yksinäisen merenlahden. Iltatuulessa väreilevä veden pinta on kiivaassa tulessa ja pääni on aivan sekaisin.  Vain öisillä poluilla ja rannoilla kulkemassa olen turvassa, vahvasti olemassa omassa todellisuudessani, elossa...



Kaikki elävä syntyy vain joskus kuollakseen, sillä ennemmin tai myöhemmin Kuolema tavoittaa meistä jokaisen. Synnymme kuolemansairaina, heti vedettyämme ensimmäisen henkäyksen ja taudin ennuste on kohtalokas, aina kuolemaan päättyen.



Sairautemme nimi on elämä, päivästä toiseen lyhyempänä, kunnes päiviemme määrä on kulunut loppuun, kuten koko elämä. Sitä ei voi parantaa, siihen ei ole lääkettä, vain elää täysillä kunnes on täysin pimeää...



Hetki elämää Helvetissä, Paratiisin vierellä, maailma hajoamassa ympärillä. Surullinen tuska viiltää sydäntä, saaden kyyneleet virtaamaan itsestään.

Miten paljon tavoittelemmekaan aurinkoa ja valoa, silmiemme edessä optinen harha maalaa kuviaan, joissa aurinko rujona kompuroi pilvimassojen takana, etsien paikkaansa. Todellisuus punoo verkkojaan, sallimatta unohtaa...



Joskus vain on surullinen tunne siitä, että menneiden puolella on enemmän asukkaita kuin eläviä. Niin paljon kuin haluaisimmekin uskoa, elämä ei ole satuja ja onnellisia loppuja, useimmiten se on katkeamaton virta ihmisiä, joita tiellämme kohtaamme, kunnes on aika erota.

Elämä ei ole ainoastaan unelmien toteutumista ja toteuttamista. Elämä on epäonnistumisia, polvilleen putoamista, pimeyttä ja kaukana siintävää valoa. Elämässä kaikki on mahdollista sekä mahdotonta. Itse kutomaamme tulevaisuutta emme kykene ohjaamaan, tämän päivän jo purkaessa pitsien silmukat toisistaan.



Miten se, mikä muille on mahdollista, on toisille mahdotonta ja se minkä toteuttaminen monelle muulle on vain kaukainen ja toteutumaton unelma, on taas toisille helppo tie kulkea...? 

Elämä on suurin seikkailu ja vaikein arvoitus ratkaista, mutta aina se on elämisen arvoista, jopa pahimmillaan, sillä kipukin on merkki siitä, että olemme elossa...



Kaikki sanat, jotka jäävät sanomatta, tuhoutuvat lopullisesti ja vain sanotut sanat löytävät kohteensa ja merkitsevät jotakin.

Itselleni jokainen elämäni tärkeä ihmissuhde on ollut ja on aina rakkaussuhde toiseen ihmiseen. Rakkaus on monimuotoinen, mukautuvainen ja aina erilainen, vain me itse voimme määritellä sen. Kyseessä voi olla ystävä, omainen, lapsi tai rakastettu, kuka tahansa, jota kohtaan tunnemme voimakkaasti ja josta eroaminen kipuilee sydämen pohjaan asti. 

Elämä ja Kuolema kulkevat käsi kädessä, molemmat erottavat ihmisiä toisistaan, usein lopullisesti... 


On keskeneräisiä rakennuksia, ihmisten raunioita, joita ei koskaan loppuun rakenneta. Ne murenevat itsessään, katoavat sisällä itsestään eikä niitä kukaan oppinut tuntemaan lähellään...

Alla oleva kappale kertoo rakastavaisten erosta, mutta yhtä lailla sen sanoja ja melodiaa voi kuunnella silloinkin, kun kyse on kenestä tahansa elämämme ihmisestä eron kohdatessa meitä. Tämä kappale vain jäi soimaan sisälläni ja siinä lauletut sanat: "But if we're strong enough to let it in, we're strong enough to let it go...", sopivat täydellisesti tähän kirjoitukseen.


Tämä kirjoitus on omistettu ihmiselle, todelliselle kosmopoliitille, joka uskalsi elää, ottaa riskejä ja kokea ne loppuun asti ja jolle olisin uskonut rakkaimpani, mikäli Kuolema olisi sopinut tapaamisesta kanssani ennenaikaisesti.

Hän lähti paljon ennen aikaansa, jääden mieliimme ja muistoihimme ihmisenä, joka uskalsi elää elämänsä täydesti. Kiitos, että sain kohdata sinut, elämän yhdistäessä meidät hetkeksi. Hyvää matkaa sinne jonnekin, pääset perille varmasti... 

Ovi surutaloon avautui rajusti ja matkojen päähän voin kuulla vieläkin ilotalon naurut korvissani...