BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Jonain päivänä maailmamme pettää meidät...



Luonto on nyt rehevimmillään, vihreä on vielä heleää, lehdet pehmeitä ja untuvaisia, melkein läpinäkyviä, kunnes kuumuus kovettaa ne ja lehdet muuttavat väriä. 

Kesä ohitti kevään, luonto kukkii raivoisan nopeasti ja siitepölylautat keinuvat tuulessa, järvien ja merien pinnoilla, uiden ojissa, pyörteillen hiekkateillä ja asfaltilla...


Lämpö saa ajatukset kääntymään valoon, lämpöön ja iloon, kesän lupausten täyttymiseen. Ryömiessämme ulos luolistamme, melkein pökerrymme, sillä pitkä ja pimeä ajanjakso vaatii veronsa emmekä jaksa olla kiinnostuneita maailman tapahtumista, nehän tapahtuvat meistä huolimatta...



Myönnän, olen uutisten suurkuluttaja ja koko ajan haluan olla ajan hermolla. Uutisointi vaatii kuitenkin vertailukohtia, totuuksia on monenlaisia eikä uutisissa kerrota kaikkia tarinoita.

Mitä enemmän luen, kuuntelen ja katson, sitä enemmän huomaan miten uutiset unohtavat ja korostavat, vain muutama polttopiste kerrallaan. Maailmassa historia tapahtuu nyt, hirvittävällä vauhdilla ja perässä pysyminen on ongelmallista, kokonaisuuksien hahmottaminen entistä hankalampaa.



Aikojen kuluessa diplomatialla on peitelty paljon, suoralla toiminnalla vielä enemmän. Ja kun oikein tarkkaan nykyistä maailmanmenoa tarkastelen, sitä enemmän mielessäni herää lisää kysymyksiä. Lopputoteamus itselleni on aina sama ja ikuinen:  mihin hittoon me tässä hullunmyllyssä oikein päädymme...?

Ja mihin kaikkeen me törmäämmekään avatessamme lehden, lukiessamme ja katsellessamme mediaa, hipaisemalla tablettejamme ja puhelimiamme? Sekasortoon ja hulluuteen, epäoikeudenmukaisuuteen, nälkään, hätään ja silkkaan julmuuteen, maailman "eliitin" päätöksiin, joissa ei ole päätä eikä häntää.

Maailmamme kertoo paljon meistä itsestämme ja siitä, miten kuuroja, mykkiä ja sokeita me olemme. Alistumme, kohautamme olkiamme ja toteamme ettemme voi tehdä mitään, jatkamme matkaamme...



Jonain päivänä maailmamme pettää meidät, kuten me olemme pettäneet sen, luonnon ja ihmiset, eläimet. Alkaa putoaminen tuntemattomaan, pelkoon ja  suruun, kenties kuolemaan. 

Putoamme kauas ajassa taaksepäin hetkeen ennen esi-isiämme, aloittaen alusta samat virheet,  joiden vuoksi menetimme kaiken, myös itsemme...



Ei ole olemassa yksinäisempää hetkeä ja surullisempaa hahmoa kuin ihminen, joka ulkopuolisena itselleen katuu ja itkee, kiroaa mennyttä, näkee takautumina tekonsa ja tekemättä jättämisensä. Niin historia toistaa itseään, kuin ne jotka merkitsevät muistiin samaa tarinaa eri aikakausina, eri ympäristöissä...



Miksi me olemme tai emme ole, olemmeko yksin vai kaikkien kanssa, vai olemmeko yksi ja sama ihmisen kuva kaikissa muissa? Onko maailmamme vain elokuva illuusiosta, jota esitetään jokaiselle erikseen yksityisessä elokuvateatterissa?

Mikään, mitä tiedämme tai tunnemme tänään ei enää huomenna ole mitään, vain hätämme vajoamisesta, kun alla on vain tyhjää eikä pohjaa pudota. 


Me alistumme, hyväksymme ja kiellämme, petämme itsemme kolmasti. Luovutamme vapaaehtoisesti elämämme, muutumme kohteiksi ja olemassaolomme syy on enää ulkokuoremme, josta on luettavissa kaikki sisältämämme.

Helppousko meidät turrutti, sokeutti tahtomme muutoksiin, mikä meidät lopullisesti hävitti, muokkasi massaksi? 



Kun valtaapitäville on vaarallista yksilöllisyys, yksityisyys ja humaanius, yhteisöllisyys, kun me kaikki muutumme helposti valvottaviksi ja seurattaviksi, kasvatamme lapsemme samanlaisiksi, standardien mukaisiksi, mikä meissä enää on elävää ja inhimillistä, ajattelevaa ihmistä? 

Vapauden symboleina muuttohaukat muuttavat maailmaa, mitä tapahtuu kun kaikki muuttohaukat ammutaan, eikä taivaalla lennä enää yksikään siivekäs vapaana? 
Ihmisen suurin rikos on olla ihminen. 



Elämämme tarkoitus on toteuttaa unelmiamme, toistamme välittäen, välillä yhtä matkaa kulkien, välillä eroten. 

Jokaisen kello käy eri aikaa, jokaisen elämänkirja sisältää eri määrän sivuja, mutta siitä huolimatta olemme toisillemme tärkeitä, emme vain ohikulkijoita toinen toistemme elämässä. 

Olemassaolomme muuttuu todeksi sillä mikä merkitys meillä on toistemme elämässä, minä pidämme itseämme.




On helpompaa kadota valmiiksi muokattuun maailmaan, olla samanlainen muiden kanssa kuin olla todellisuutta itsessään, merkitä muut ihmiset elämällään ja jättää jälkeensä mahdollisimman vähän jälkiä, vain elämää...

Maailmamme kasvaa toteutuneista ajatuksista, ja sitä mitä ajattelemme, sellainen on maailmamme. 

Ehkä muutos alkaa ajatuksistamme ja ymmärryksestämme jättää niistä vahingollisimmat toteuttamatta. Näemme toteutuneen, emme toistemme ajatuksia, sillä äänettöminä ne toteutuakseen vasta etsivät samanmielisiä ihmisiä, välineitä ja tukipilareita.



Olemme laiskoja uneksijoita, joille itse unelmasta uneksiminen on tärkeämpää kuin sen toteuttaminen. Niin kauan kun hyväksymme jonkun muun unelmat omiksemme, ei meillä ole mahdollisuutta kasvaa unelmiemme tasalle. 

Onko unelma hyväksyttävämpi, mikäli sen eteen on tehty epäinhimillisiä uhrauksia, purtu hampaita yhteen, kestetty kolareita ja tarkkailtu iholla mustelmia?  Ovatko näennäisesti helpolla saavutetut tavoitteet unelmia lainkaan, vai ovatko ne vain
muiden keksimiä tarinoita...?



Emme ehkä ole täydellisiä, ehkä meistä ei koskaan tulekaan täydellisyyden perikuvia, mutta voimme aina raapia pintaa ja pullikoida, parantaa maailmaa omalla lilliputin kokoisella panoksellamme, lähtien itsestämme, ajatuksistamme ja teoistamme.

Ehkä meidän kannattaa aloittaa ajattelemalla vaiettuja sanojamme ja tekemättömiä tekojamme, itsellemme tuntemattomiksi jääneitä ajatuksiamme.  Elämä on kuitenkin harvinaisen yksinkertainen asia, sisään- ja uloshengityksen välinen tila, jossa olemme vapaita...

Onko liian myöhäistä, onko kaikki jo menetetty? En tiedä, pelkään pahinta, yrittäen kuitenkin ajatella parasta. Elämä kantaa jonkin matkaa, mutta odottaa myös ihmisen omaa panosta. Optimismilla on paikkansa ja periksi ei saa antaa koskaan...



Aamuyön myöhäisinä tunteina luonto itkee kastekyyneleitä, äänettömänä väristen, malttamattomana odottaen aamuauringon lämmittäviä säteitä. Ja Pahan puutarhassa mustanpuhuvat kukat rehottavat hedelmällisessä maassa, vallaten lisää tilaa aina uusien lajikkeiden kasvaa...


Luonnossa tapahtuu koko ajan sellaisella vauhdilla, etten malta istua koneen äärellä ja naittaa keskenään sanoja. Elämä on tuolla, ulkona luonnossa, ihmisten keskellä...

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Kohtaloiden romurallissa...


Ajatukset ja aiheet virtaavat laajalla alalla, kaukana toisistaan, kunnes jossain vaiheessa ne kohtaavat ja on aika kirjoittaa...


Elämästä on helpompaa kirjoittaa vertauskuvilla, käyttäen sanoina vaikkapa romuautoja ja -ralleja.



Kaikissa ralleissa voi voittaa, hävitä tai vain kolaroida ja mitä tahansa voi sattua Kohtaloiden Romurallissa. Kaikella on aikansa, jokaisella autolla ajajansa ja maaliviiva jossain edessä odottaa jokaista ajajaa...



Kohtaloiden romurallissa jotkut ajavat tiukasti sääntöjen mukaan toisten muokatessa sääntöjä itselleen sopiviksi, joillekin säännöt on tehty kaikilla mahdollisilla tavoilla rikottaviksi kun taas toiset ottavat riskejä sitä mukaa kun niitä eteen lankeaa. Tapoja ajaa on yhtä monta kuin kuljettajaa.



Lähdössä osa päättää jo etukäteen tehdä varaslähdön, jotkut pysähtyvät paikalleen toisten yskiessä vaivoin eteenpäin. Kenen romu ajaa keulassa, ketkä ryhmittyvät muiden mukana, kuka tai ketkä pitävät turvallisesti takasijaa...

Eteen keulijoilla on usein niin kova kiire, etteivät he hahmota rataa sen paremmin kuin ympäristöään ja siksi he usein päätyvät penkalle ihmettelemään häviötään.



Kohtaloiden romurallissa on mahdollisuus nähdä uskomattoman päätöntä menoa, missä millään eikä kenenkään elämällä ole mitään väliä.

Jotkut taas köröttelevät alinopeutta, varoen radan reunaa, peläten jokaista kuoppaa ja mutkaa, eksyvänsä harhaan. He myöhästyvät aina ja kaikesta, mutta ovatpahan pellit ainakin vahingoittumattomat.


Romurallissa painetaan kaasua ja kiihdytetään, pusketaan toisten pelteihin kolhuja, ajetaan ne kenties tieltä omaa ajoa estämästä. 



Jokaisen kuljettajan kasvoilla on vaivoin salattuja ilmeitä, kuolemaa halveksuvia virneitä, ajolasien takaa varovaista pälyilyä, näennäisen rauhallista toisten tarkkailua ja etenemistä, loppumetreillä parhaimman paikan saamiseksi lopulta kiihdyttämistä. Kenties voittajana maaliin, kenties hävitä...

Loppupeleissä, ajopelin kunto on aina arpapeliä ja vain ajonopeuteen sekä varmuuteen on mahdollisuus vaikuttaa.


Korjaamolla jokainen romuauto seisoo yksinään pukeilla, jotkut kipataan suoraan kaatopaikalle ja joillekin moottoritie on aina vain kuumempaa, veren valuessa suupielistä. 

Romuralleissa kolaroivat elävät elämäänsä, kun taas katsojat huutavat neuvoja vieressä, kolarin sattuessa pelkäävät, mutta yksikään kolhu ei osu itseen, ellei ajajan paikalla ole joku, joka on tärkeä...



Romurallien katsomoissa istuvat usein pelkääjät, eläen ralleissa mukana kuin pelkäämättömät. Turvallisuus on  vain illuusio ja jättäessään katsomon, hekin nousevat autoihinsa ja ajavat kohti elämää...

Elämä on karheaa, täynnä rosoisuutta ja kuoppia odottamattomissa paikoissa. Ja kuitenkin, elämä on myös silkkiä ja sileintä samettia, käsien alla pehmeintä koskettaa, kutsuvana askeltaa tai painaa pää, nukkua, uneksia, elää elämää...



Uusia autoja ei romuralliin huolita, niillä ei ole tarpeeksi kilometrejä takanaan ja ajajat ovat liian usein yltiörohkeita. Uusilla autoilla ajetaan toisenlaisia ralleja, kiihdytysajot silmissä kiiltäen, ohimot tykyttäen tai ehkä sittenkin Fast and Furious-kisat sopivat parhaiten.



Vuosien varrella olen törmännyt mitä erilaisimpiin versioihin alla olevasta mestariteoksesta, monet loistavia ja koskettavia, mutta nimenomaan tämä versio ja tässä elämäntilanteessa liikautti sisälläni muutakin kuin vain rattia, kaasujalkaa ja moottoria. Se sai romuautoni pellit tärisemään ja  tuulilasinpyyhkijöiden sulat kiihkeästi väpättämään kuin hidastetussa filmissä...

Kun elämässä kilometrit lisääntyvät, romurallien määrät kasvavat ja matkamittari pyörähtää muutaman kerran ympäri, Disturbed-yhtyeen versio peilaa parhaiten mielen sielunmaisemaa, kuljettua matkaa, unohdettuja kilometrejä jossain kaukana...





Kun ralleja on takana vasta yksi tai kaksi, ajopeli vielä uutuuttaan kiiltävä, kenties ostettu velaksi, silloin alkuperäinen ja äärettömän kaunis kappale saa kiiltävän ajopelin konepellin välkehtimään, taittaen valoa loistavasti ja elämän kilometrit muuttuvat vähä vähältä tutuimmiksi...


tiistai 31. tammikuuta 2017

... sanat, jotka savuavat tuulessa,...


Jotkut ovat kulkureita luonnostaan, olemassaolon valtateillä ohittavat ihmisiä, eläen vain ohi kiitävissä hetkissä, viivähtäen muistoissa joissa aika jarrutti, jätti jälkensä, hennon kosketuksen väristessä hiljaa veden tummalla pinnalla, mikä kuoli pois tänään, mikä jäi elämään...


Pinterest

Näkyvien ja näkymättömien ihmisten vierellä, katson taakse mennyttä. Niin monia eilisiä, tulevia ja meneviä, kukaan ei voi jäädä hetkeksikään.

Ja niin monia jäähyväisiä, tyhjyyteen vajoavia sanoja, joilla rajoja määritellään uudelleen, pohjaton täyttyy vähitellen, eikä mikään kerro jälkeensä tuleville, millaista oli olla ihminen tänään, eilen...


Monien kuolemien jälkeen, kuolin itsekin vähäsen, jäljellä vain tunteet, kuin hiekka rikkoutuneessa tiimalasissa, jonka sirpaleiden pinnalta askeleet kuoriutuvat vähitellen, peittäen jälkeensä ihmisen...

Ehkä me kaikki olemme elämän ohikulkijoita, toisten katsoessa taakseen monet eivät näe mitään, jotkut taas liikaakin enemmän...



Kuin kirjuri kammiossaan, elämä kirjoittaa tarinaa, jokaiselle meistä erikseen, tähtikirkkaan taivaan alla lempeästi miettien, mikä opetus sopii syntymättömälle parhaiten. 


Kirjurin rakentama tarina kunkin elämälle muodostuu niin samanlaiseksi kuin muiden, kuitenkin kaikista muista erottuen, tapahtuen eri aikatasoilla ja paloja palapeleissä sekoittaen. Se, minkä polun kukin meistä valitsee, määrittää onnemme syvyyden, arpiemme paksuuden ja mielemme levollisuuden tai levottomuuden...



Tarinoista oppien olen päätynyt siihen johtopäätökseen, että elämän kirjurin huumorintaju on varsin merkillinen. Muistiin kirjattu tarina antaa ensin meidän mennä rikki melkein kokonaan ja lopun elämästämme yritämme kasata palasia ehjäksi ja toipua, kunnes muistimme ehkä lakkaa toimimasta ja voimme vihdoinkin unohtaa.



Joskus yön syvinä tunteina mennyt ajelehtii mieleen kuin meren rantaan huuhtoma raskas viitta, taakka jonka haluaisi vihdoin kirpoavan harteilta.



Kuin luetut päivät, tyhjien sivujen täyttyessä uudelleen tiedän tänään enemmän, helmiä unohduksen, silmiltä pyyhityt kyyneleet, minne tieni viekään, porttien avautuessa hitaasti, eilinen sulkee ovet takanani...


Yö on kylmä ja olen täynnä unohdusta sisällä, yhä etsien eilistä tänään, kunnes aamu nousee, läpi maidonvalkean usvan, yli kiehuvan veden, ohi vieraammiksi muuttuneiden ihmisten ja voin jatkaa matkaa muistellen...

Enemmän kuin meri jaksaa kantaa aaltoja, kauemmas kuin tiet voivat kuljettaa... elämä antaa ja ottaa, pakottaa kohtaamaan itsensä, kunnes tulee aika kaikesta luopua...



Ja sielu palelee kaukaisilla rannoilla, keskellä polttavan autiota maata, kuin se ei koskaan olisi muuta kokenutkaan, kuin kaikki elämässä ennen tapahtunut olisi ollut vain yön luomia harhakuvia tai aina uudelleen ja uudelleen toistuvia painajaisia, joista herääminen vie aikansa.



Se, joka haluaa paljon kokea, sen pitää paljosta luopua, eksyä metsiin kuuntelemaan tuulta sen rajuimmillaan, kiivetä vuorille odottamaan auringonlaskuja ja nousuja, mennä merille suremaan ja etsiä elämänsä unohduksesta, paikasta johon muilla ei ole avainta. On vain unelmia ja paettuja paikkoja, joissa unet yhä vaeltavat...



Elämä on katastrofista toiseen astumista, epätietoisuudessa kahlaamista, pettymistä ja onnistumisia, aina kokemisen arvoista, kuinka voisi olla muutenkaan...

Kaikessa missä vain voi kompastua, olen kompuroinut nousten ylös vahvempana kuin koskaan. Kaikki se, mikä jäi jäljelle, on palanut tulessa monta kertaa ja nyt se kannattelee minua elämässä syvemmälle ja pitemmälle kuin osasin koskaan aavistaa. Ehkä vihdoinkin nyt aaveiden on aika poistua, jättää jälkeensä vielä hetken ilmassa lepattavia, kohta tuuleksi hajoavia riekaleita.



Ehkä tarinat ovat ainoita, jotka jäävät meistä jäljelle, kertoen ihmisen historiasta, ketjuista elämässä, ihmeellisempiä kuin parhaimmatkaan kirjat tai elokuvat. Kun nimet ovat jo unohtuneet, tarinat elävät elämäänsä edelleen ja niitä ihmiset kertovat toisilleen hetkinä jolloin sanat muuten loppuisivat kesken.



On kuin ihminen tekisi koko elämänsä tiliä siitä, luovuttaako nyt vai selvitäkö elämässä kohtuullisen ehjänä, sirpaleiden jäljet iholla, haavat jo arpeutuneet, pitsien silmukat auenneet...

Valveilla koetut unet, unessa eletyt elämät, mikä jälki jää kun etsii sitä, minkä jäljen elämällään jättää...


Eikä lopultakaan ole mitään mitä jättää jälkeensä kuin nämä sanat, jotka savuavat tuulessa, kimaltelevat tuhansissa pisaroissa, jatkaen elämäänsä jossain toisessa olomuodossa...

lauantai 9. tammikuuta 2016

...haaksirikkoja ja rikkinäisiä aluksia...

Jokainen vuodenvaihde saa miettimään, mitä uusi vuosi tuo mukanaan, mitä vanha vie mennessään. Ihmisellä on taipumus kulkea samaa reittiä, aina uudestaan ja uudestaan, kuin se mihin eilinen koski, jätti jälkensä, minkä pyyhki tieltään, ei olisi tavoittanut ymmärrystä. 

Kaikki on koettava uudelleen, vielä kerran, kunnes on aika antaa eilisen mennä, avata ovet selkosen selälleen ja auttaa mennyt siivilleen...


Ihmisten mielillä on omat lainalaisuutensa ja ainutlaatuiset ominaisuutensa, jotka vaihtelevat ihmisestä toiseen, eikä löydy toista samanlaista, samanveroista, ei edes sukulaissielua, johon samaistua...



Näinä pitkinä öinä, päivien vähäisen valon turruttamana, olen antanut ajatusteni ajelehtia kuin vesi, joka etsii aina uomaansa, paikkaa jossa virrata vapaana...

Sanat tulevat lupaa pyytämättä, tarinat kurkistelevat odottavina olan takana, kyltymättöminä. Ne koskettelevat hellästi sisintä, auttavat löytämään sanat paikalleen, kietoutuvat lauseiden ytimeen. Ne keinuttavat öisiä unia, toisenlaiseen todellisuuteen enkä voi muuta kuin sukeltaa yhä syvemmälle uneen.



Mielettömät kuvat sekoittuvat todellisiin tapahtumiin, muodostaen toisenlaisia loppuja, vielä tuntemattomilla mailla...

Ihmisten katseilta piilossa, kuin ulkopuolinen tarkkailija, olen hivuttautunut tekemään huomioita taustalla. Vaikka vain leikkinä mielessä, olematta olemassa ja huomisen muuria vasten seisomassa, tulen tekemään jälleen erehdyksen toisensa jälkeen, edelleen mitään katumatta ja kuitenkin tietäen, etteivät kaikki ratkaisuni tule olemaan oikeita.



Tarinat kulkevat, kuiskivat salattuja asioita ja elämässä tapahtuu kaiken aikaa muutoksia joiden toivoisi, vaikka vain hetkeksi, loppuvan. Ei kukaan jaksa muuttua koko ajan, ilman lepoa ja hiljaisuutta, tietoa siitä, että edes jossain vaiheessa voi pysähtyä ja nauttia mielenrauhasta.

Miten usein on vaikeaa luopua vanhasta, pelätä ja vastustaa kaikkea uutta, vanhan edustaessa turvaa, uuden tuodessa mukanaan tuntematonta uhkaa.

Jossain tilanteissa joillekin, turvallinen elämäntilanne saattaa olla petollisin.Se kertoo askelista, jotka jätettiin ottamatta, muutosten elämistä vain unelmissa ja kun ei tiedä polkua edessään, ihminen valitsee mielestään helpoimman ja vetää edelleen kivirekeä perässään.



Sille, jolla lyhyen ajan sisällä elämästä paljon on mennyt rikki ja osa on muuttunut toisekseen, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hypätä tyhjän päälle, uskoa tyhjyyteen ja siihen, että se kantaa yli huomisen.

Ja kun elämä on myrskystä toiseen purjehtimista, haaksirikkoja ja rikkinäisiä aluksia, kelpaa hetkeksi mikä tahansa satama kohdata ihmisiä ja rauhoittua, kunnes jälleen kerran on aika taas poistua...



Maailma on tarinoiden aarreaitta, meidän tarvitsee vain pysähtyä ja kuunnella. Niitä on kaikkialla, paikoissa ja ihmisissä, joiden näemme olevan vain täynnä tyhjää, vieraita lähellä.

Vaikka korvat eivät halua kuulla, silmät ovat sokeat ja sydän säröillä niin kuitenkin, maailma on aina paljon enemmän...



Kaupunkien kaduilla kulkiessa on mahdollista nähdä monta onttoa katsetta, suljettuja ajatuksia ja toisistaan vieraantuneita pareja.

On kuin ihmiset pelkäisivät puhua siitä, mitä he ovat sisällä itsessään ja siksi ihmiset niin harvoin todella tuntevat toisiaan, kuin he antaisivat vain varjojensa puhua toisilleen, toisistaan...



Olemme kuin ihmisten kuoria, jotka koristellaan uusiksi jokaista uutta näytelmää varten, joihin vuorosanat opetellaan uudelleen joka ilta vaihtuvalle yleisölle.

Niin paljon peiteltävää, niin vähän nähtävää, nämä näytelmät on nähty ennenkin eikä mikään muutu, vaihda muotoaan. Kaikki on jo olemassa, jossain toisessa muodossa ja naamioidensa alla kasvottomat vaihtavat parejaan, kolaroiden julmasti toisiinsa.



Jotta mahdoton muuttuisi todeksi, on todellisuus ensin todettava mahdottomaksi, jotta päämäärä selkeytyisi, suuntavaisto löytyisi ja tapahtumarikas matka jatkuisi.

Mahdoton asuu meissä itsessämme, on itse määrittelemämme eikä se koskaan muutu, ellemme näe toisin elämäämme. Emme ole elämän vankeja, me yritämme vain koko ajan vangita elämää, tehdä siitä haluamamme, vaikka emme edes tiedä mitä niin  paljon tavoittelemme.



Miten surullista ja pelottavaa onkaan nähdä huomiseen. Ja vaikka kaikilla on samat mahdollisuudet oppia, yhdistellä tapahtumista kokonaisuuksia, jotka useimmiten osoittautuvat todeksi, vain harva meistä uskaltaa astua näkevänä huomiseen... 

Olla iho vereslihalla, jotta tuntisi, jotta jokainen elämä osuisi ja jotta kokemukset muuttuisivat vaistoksi, loogiseksi päättelykyvyksi, minkä elämä heittikään tielle läksyksi...


Muutosten välissä, rauhallisessa välähdyksessä mieli miettii tapahtuneita, tulevia mahdollisuuksia, mihin tarttua nyt ja mitkä työntää myöhemmäksi, mikä toteuttaa parhaiten minua ja mikä pitää sisällään pienimmän mahdollisuuden uhrautua...?

Mikä on eniten minua itseäni, vaikka se tarkoittaisikin äärimmäistä poikkeamista totutuilta teiltä, mikä tie on vaikein, mutta mielenkiintoisin, mihin pysähtyä ja mitä sieltä löytää, kysymyksiä kysymysten perään eikä vastauksista tietoakaan, vielä...



Hetkinä, jolloin pelko näyttää todelliset kasvonsa ja väsymys hyytää paikoilleen, ratkaistaan se mitä valitsen ja mihin etenen.

Vuodenvaihde on jäähyväiset menneelle, viimeinen vilkaisu taakse, valintojen paikka ja panostus huomiselle. Kaikki yhden kortin varaan vai säilyttääkö pakka avaamattomana, ja tietysti kuten aina ennenkin, valitsen vaihtoehdoista ensimmäisen, itselleni ainoan mahdollisen...


On vielä niin paljon pimeyttä, kylmää ja elämässä muutoksia, ennen kuin koittaa kevät. Kun valo lämmittää seiniä, saa rappaukset kiiltämään ja aamu-usvat nousemaan niityillä, jolloin on taas aika lähteä kahlaamaan valkenevaan hämärään...

Ennen valoksi muuttunutta luontoa, edessä on vielä viivästynyt talvi valkeine hankineen, pakkasen puremat poskilla ja lumessa kahlaaminen. Miten monta lumienkeliä odottaakaan siipiään, luistimet pyörimässä täydellisyyttä hipoavia piruettejaan, yöllinen luonto kylmine tähtitaivaineen ja ympäröivä hiljaisuus turvallisena odottamassa vierailijaa... 


Enyan edellisestä albumista on kulunut jo kahdeksan vuotta ja uusin julkaistiin viime vuoden lopulla sopivasti joululahjamyyntiä tavoitellen. Alla pari kappaletta, joista saa mielikuvan siitä, mitä on tapahtunut kahdeksan vuoden aikana. Taattua Enyan musiikkimaailmaa vai onko sittenkään...


Viime vuosi, jo kauaksi unohdettu eilinen, oli kaunis, mutta surullinen...