Ihmisen mieli on outo maailma, kuin kylä ilman asukkaita, jossa vieraillessaan ihminen kadottaa joskus suuntavaistonsa ja jatkaa tyhjässä kylässä vaeltamista.
Kuolleet kylät, kuolleiden kylä, ei minkäänlaista elämää, vain kaikkialla kipuilevaa tyhjää ja yksinäinen tuuli pyyhkii ei mitään...
"Kun sinä katsot syvyyteen, silloin myös syvyys katsoo sinuun." Sama sitaatti löytyy myös muodossa: "Joka taistelee hirmuja vastaan, katsokoon, ettei hän itse muutu siinä hirmuksi. Ja kun katsot kauan kuiluun, katselee myös kuilu sinuun."
Pimeys on liian ahdas olotila ja siksi mieluimmin varioin Nietzschen sitaatin itselleni sopivaksi: kun katsot valoon, valo katsoo myös sinuun.
Mitä kauemmin ja pitemmälle kuljen, kohtaan uusia ihmisiä, olosuhteita ja kulttuureja, sitä enemmän ihmettelen, mietin ja esitän kysymyksiä, joihin en löydä vastauksia.
Suomalainen köyhyys ja kurjuus saavat aivan uudet mittasuhteet verrattuna maailmalla kohdattavaan täydelliseen toivottomuuteen ja köyhyyteen.
Ihmisellä ei ole edes köyhän arvoa, ihmisarvosta puhumattakaan. Hänen tilanteensa on toisille hyödyntämisen paikka, pelimerkki toisten joukossa pelissä, jossa kaikille ei suoda jakoja...
Ihmiset syntyvät vangeiksi omiin olosuhteisiinsa. Ovat köyhiä, kurjia ja toivottomia niin henkisesti kuin aineellisesti ja kykenemättä vaikuttamaan elämäänsä he kuolevat unohdettuina, vähäeleisesti.
Miksi toiset syntyvät mahdollisuuksien yhteiskuntaan, turvalliseen elämään, toisten taistellessa jokaisesta ruoan murusesta näkymättömissä häkeissään? Missä on oikeudenmukaisuus silloin, kun toiset syntyvät ja kuolevat kurjuuteen toisten syntyessä yltäkylläisyyteen ja turvallisuuteen?
Kurjuuteen ja arvottomuuteen voi kuolla, mutta joskus ne voivat myös luoda uutta, itselle oudoilla tavoilla. Ihminen joutuu kestämään ja tekemään kaikkensa, lopulta löytäen itsestään parhaat ja pahimmat puolensa. Kurjuudessa ei ole mitään ylevää ja jalostavaa. Se on harvoin vapaaehtoinen valinta...
Sanat köyhä, kurja, arvoton ja toivoton ovat isoja, julmia sanoja. Jokainen niistä edellyttää vertailukohtaa, muuten sanat ovat vain toteamuksia eikä niillä ole omaa arvoa sanojen joukossa...
Itse olen oppinut elämästä ja itsestäni eniten silloin, kun käteni ovat olleet täynnä tyhjää, eikä lähellä ole ollut ihmistä, joka pitäisi kiinni ja estäisi putoamista syvään...
Vuosien jälkeen tarkasteltuna suurinkin toivottomuus voi osoittautua lopulta käännekohdaksi, joka johtaa elämässä eteenpäin. Ja kuten suurin osa tapahtumista elämässä, tämänkin havainnon voi tehdä vasta jälkeenpäin.
Viimeiset vuodet ovat olleet kulkemista paikasta toiseen, lähellä ja kaukana, unelmia tavoittamassa, tutustumista erilaisiin kulttuureihin, ihmisiä kohtaamassa. Sydämeeni ovat jääneet ne ihmiset, jotka omalla hiljaisella tavallaan ovat antaneet minulle ja opettaneet minua eniten.
En ole kohdannut heidänlaisiaan vain kaukana maailmalla, myös hetkelliset ja yllättävät kohtaamiset vieraiden kanssa kotimaan kamaralla ovat antaneet minulle oivalluksia, tarkentaneet omaa tapaani elää ja ajatella.
Ihmisen elämässä tulee hetkiä, jolloin hän seisoo yksin olevaisuutensa edessä. Minulle tuo hetki tuli viime syksynä paikassa, jossa kylmyys ja tuulet näyttivät minulle oman mitättömyyteni, edessäni kohoavan jumalattoman kauneuden äärellä.
Lopulta en ollut mikään enkä mitään, hajosin sirpaleiksi ja muutuin olemaan yhtä koko universumin kanssa, olin vihdoinkin tullut kotiin. Tunne oli ennenkokematon, käsittämätön ja kuitenkin täynnä elämää, en ollut koskaan kokenut sellaista yksin olemisen tyhjyyttä, pienuutta äärettömän lähellä.
Kun universumi huutaa, äänettömyys muuttuu pyöreäksi, ja sen laidoilla äänet kulkevat yksinäisellä radallaan, häiriten vain kohtaamaansa hiljaisuutta.
Tuo hetki muutti minussa jotain, nyrjäytti uudelle tielle ja puhdisti minut olemaan minä paljaimmillani. Pyhä hetki, missä mikään ei liikkunut, mutta kaikkialla oli näkymätöntä liikettä ja suuruutta, jonka käsittämisen yrittäminen sai minut pois tolaltani.
Hengitin jotain alkukantaista ja kaukaista, tulevaa ja mennyttä samalla kun silmieni edessä syttyi koko ajan uusia tähtiä. Sinä hetkenä sana kosminen sai uuden ja hämmentävän merkityksen.
Se kulki lävitse ja pyörteili ympärilläni, olin fyysisesti läsnä, liikkumaton ja paikallani. Henkeni liikkui vapaasti ja olisin halunnut jättää maan taakseni, liikkua painottomassa tilassa, antamatta minkään sitoa minua paikoilleni. Se oli hetki, jona jumalat syntyvät...
Universumimme on ehkä täynnä tyhjyyttä, kaikille rajoilleen asti vallattu. Mikäli suurin osa maailmankaikkeudesta on tyhjää, mihin meidän täytenä pitämämme asettuu. Pitääkö tyhjyys määritellä uudelleen, antaa sille nimi, joka on enemmän kuin ei mitään?
Jos avaruus on täynnä tyhjää, mitä jää jäljelle kun poistaa tyhjyyden?
Yllä kuutisen minuuttia musiikin virtaa ja alla samaa virtausta vähän yli tunnin versiona. Fearless Motivationilta löytyy upeaa musiikkia moneen tunnetilaan...
Mitä enemmän näen ja opin, sitä vähemmän ymmärrän ja tiedän...
.jpg)
Tekstit
