BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

lauantai 26. syyskuuta 2020

Aika syö metallin, kaluaa luut ja rikkoo posliinin,...


Kun taivas kiroilee, mylvii ja mekkaloi, sade piiskaa ja maata moukaroi, tuuli huutaa voimissaan, ruohonkorret taipuvat ja lahopuut, ne vain niiaavat ja lopuksi paukahtaen murtuvat...


Kuoleman hyräillessä laulujaan, luonto notkistaa polvensa ja valmistautuu maatumaan. Syvän unen aika on vasta aluillaan...

Kaikkialla luonnossa, syksy sytyttelee loistavan värisiä nuotioitaan, kosketelee varpuja ja puiden oksia hyisillä kourillaan, jättäen jälkeensä tummanpuhuvia tuoksuja, mustikoita ja puolukoita... 


Kun ilma on myrskystä tukehtumaisillaan, tuulten raapiessa ikkunoita ja seiniä, ei mikään enää pysy pystyssä...

Ja puut, ne vapisevat hädissään, etsivät tukea toisistaan, kaivautuen syvemmälle juurillaan. Mikään ei ole turvassa, sammalmättäät nousevat juurten irrotessa tuskissaan, kivien paljastuessa niitä peittävien jäkälien horjuessa ilmassa, tuulten riepotellessa niitä makaaberissa tanssissa.


Sateen hopealangat kieppuvat tuulessa yhä raivokkaammin alaspäin, poristen ja kuplien asfalttimeren pinnalla sateen ryöppyessä aina vain kiihkeämmin eteenpäin. Säässä ja sen vaihteluissa ei tunnu olevan järjen hiventäkään, kuin jokin jossakin olisi mennyt sekaisin, järjiltään... 

Istuessani tutulla kahvikivellä, ihmetellen syksyn äänekästä sanailua ja miettiessäni minne seuraavaksi mennä, tuuli rojahti syliini, lennätti termospullon korkkia pitkin kiviä, ja siinä oli kaikki, mitä kahvista oli jäljellä...


Salaisessa puutarhassa villiintyneet omenapuut ovat menettäneet jo useita kuivuneita oksia, niiden sato on pientä ja kituliasta, kirpeän kuivaa ja suorastaan pahan makuista.

Sameaksi patinoitunut vinyyli-LP kurkistaa sammaloituneen mättään alta, yksinäisen juhlakengän huhuillessa kadonnutta pariaan, paikalleen jääneet esineet ja tavarat ovat vain pintaa paikan historiassa. Ehkä tärkeämpää on kuitenkin se, mitä oli ennen kadonneita taloja ja niiden jälkeen ihmisten hylkäämästä paikasta...


Sammaloituneita portaita, ruostuneita kaiteita, seiniä vailla karmeja ja ikkunalaseja, kuljen tutuissa maisemissa ja huomaan muutoksia, jotka voi nähdä vain paikkoja vuosikausia tutkiessaan. 

Karttana vain muisto siitä mitä oli ennen auttaa löytämään jo kasvuston alle peittyneet merkit perustuksista. Elämänlangan kuristavaan otteeseen vangittuja kukkalavoja, nurmettuneita kotipolkuja, luonto ottaa takaisin paikkansa, ihmisten kadotessa konnuilta...


Ja rajuilman jälkeen ilman täyttää rauha ja hiljaisuus, joka on pakko kokea, niityllä, suolla, keskellä korpea...

Suljen silmäni ja sateen jälkeinen kosteus lankeaa luomilleni. Mikään hengähdys ei ole liian syvä, jotta saisin rajuilmoista tarpeekseni.

Läheinen kukkaketo on niitetty ja kadonneet ovat niin mesiangervot, hiirenvirnat, maitohorsmat kuin niittyleinikitkin. Vain terävät ja tympeät sänget törröttävät pystyssä vetisessä maassa, karuina merkkeinä ihmisen aiheuttamasta kuolemasta...


Usvan keskellä puut piirtyvät esiin hauraina, kuin kosteuden kosketus olisi juuri sinä aamuna päättänyt olla itara, sutiessaan hetkellisessä mielenhäiriössä värejä paletissa.

Kun katson usvan läpi maisemaa, on kuin löytäisin sen jälleen kerran uudestaan. Aamuauringon noustessa väreilevä usva värjäytyy kauniin hennoilla sävyillä ja valon noustessa yhä korkeammalle, punerrus leviää, kunnes usva kuivuu lämmössä ja katoaa, enää muistoina mielessä...


Aamun kohmeesta kangistuneina, pienet raitapöksyt pyörivät kukissa laiskanpulskeina ja kuin hidastetussa filmissä konsanaan, tuulen heilahtaessa, on niiden vuoro tippua. 

Siivet kosteudesta raskaina, niiden voimat eivät enää riitä nousemiseen, kasvien terälehdet ovat maasta katsoen liian korkealla lentämiseen. Kohtaloonsa tyytyen ne uupuneina jäävät maahan makaamaan ja lopulta niiden kohtaloksi koituu hyinen kuolema.  


Miten ihminen kiintyykään maisemiin, niiden tuoksuihin ja väreihin, vuodenaikojen vaihteluihin. Ja miten valo muuttaakaan maisemia, tuoksut parveilevat kerroksina, sadevesipurojen etsiessä uusia uomia. 

Laskiessani katseeni alas versoille, jäkälille ja sammalille, tunnustellen puiden runkoja, kiviä kosketellen, sammalpeiton päällä leväten, tutkien pilvien muotoja taivaalla, en voi kuin hiljaa mielessäni ajatella, että tämä jos mikä on todellista onnea.


Tutuilla paikoilla, entistä rapautuneimmilla perustuksilla, istun hiljaa ja kuvaan kadonnutta aikaa, talojen tarinaa.

Talo maisemassa hajallaan, asukkaiden tavarat palasina, lasinsirpaleita ja rikottuja nukkeja. Ketkä täällä asuivat aikoinaan, onko heitä enää olemassakaan? Ja niin viimeinen ikkunanpoka taipuu, narisee ainoassa saranassaan, ottaa tuulesta vauhtia ja kirkaisee pudotessaan...



Aika syö metallin, kaluaa luut ja rikkoo posliinin, vaipuu ajatuksiinsa ja unohtaa, ettei ihmisen rakentamaa ole ikuisesti kestäväksi tarkoitettukaan...


Haavoittuneen männyn iholla, pihka loistaa tulena ja auringon lävistämät pisarat säkenöivät valossa, paljastaen palasen sen oranssinpunaisena hehkuvaa sielua.



Pihka jähmettyy kurittomiksi patsaiksi, eri väreissä, kirkkaana ja mattana, juuri valumisensa aloittavia ja jo mattapintaiseksi aikojen kuluessa muuttuneita. Puiden koloissa pienoislinnoja torneineen, asukkaina hämähäkkejä seitteineen ja pihkalinnan kattokruunussa heijastaa varjoja sen sisään vangittu muurahainen...


Aika muuttuu silmissä, jäljellä vain murusia ajatuksista, joita ei huomenna ole jäljellä enää. Tämän hetken koskemattomuus, kunnes tulevina päivinä ja kuukausina, mitä jäljelle jää...


Myrskyissä ja rajuilmoissa on kaikki se mitä en osaa sanoa, kuin muutamaan luonnonilmiöön sisältyisi se, minkä haluan elämässä kokea.

Vuodenajoista juuri syksy saa minut kuuntelemaan viulu- ja sellomusiikkia, sovituksia sävellyksistä, jotka koskettavat sisintä ja lämmittävät sielua. 

Rusanda Panfilin tulkinnat ovat uskomattoman intohimoisia, hän elää soittamaansa kappaletta, on samaa puuta viulunsa kanssa. Yllä oleva sävellys on tunnetun elokuvasäveltäjän, Hans Zimmerin käsialaa ja kappale on sävelletty Dan Brownin kirjan, Da Vinci -koodi elokuvaversioon.

Alla oleva teos on Samuel Barberin Adagio for Strings -klassikkokappaleen uusimpia variaatioita. 2Cellos-duoon kuuluvan Stjepan Hauserin sellon syvälle tunteiden alkulähteille laskeutuva äänimaailma resonoi kaikkea sitä, mikä edustaa syksyä minussa.

Yön silmät katsovat minua, lävitseni, joskus myös minua itseäni...

sunnuntai 5. huhtikuuta 2020

Kuin maailma päättyisi tänään...


Paluu kotimaahan, outoon talveen, jota oli vaikea haluta. Hetki vierautta, kunnes löysin taas itseni, totuin ympäristööni ja olin vihdoinkin kotona.

Jo tammikuussa, kaukana Suomesta, luin uutisia Kiinassa mellastavasta paholaisesta, viruksesta, jonka nimi on nyt kaikkien huulilla. Maa maalta rajat sulkeutuivat, onnekseni ehdin palata hyvissä ajoin ennen voimaan pantuja rajoituksia.



Sain tietoa eri medioista, miten seniorit ja uhmakkaat hyppivät marketeissa kuin vaunulastillinen marakatteja, hamstraamassa kuin tuomionpäivän edellä. Kuin maailma päättyisi tänään...

Ensin syyllistettiin seniorit, hallitsemattomia kuin kirppusirkuksen elävät, mikä niitä vaivaa, kun eivät pysy sisällä. Heitä seurasivat oman elämänsä kapinalliset, yskien päin, nauttien pelottelusta, kun normaalissa elämässä heitä ei pelkää ketään. Ja jotkut elävät, kuin heitä ei koskisi mikään.



On kuin monella olisi elämä hukassa, aikaa on enemmän kuin haluaisikaan, vain omat ajatukset ja pelot seurana, kun taas ihmiset ruuhkavuosissaan ahdistuvat, on huolehdittava liian monesta ja liian paljosta, rauhasta ja omasta ajasta ei tietoakaan. 

Ja kuitenkin, ehkä jo naapurissa, seinien sisäpuolella asuu myös yksinäisyys, kuristavampana kuin koskaan, kuin silloin kun ihmisiä edes näki, kulkemassa ikkunoiden takana.



Kuolema kylvää syvää kauraa, jättää jälkeensä sielunkellojen kuminaa,  saattokellojen soidessa yksinäiselle, ennen niin runsaslukuiselle saattoväelle, hiljaisena heräävälle hautausmaalle. Se on ihmisen peloista viimeinen...

Elämme aikaa, jona läheisinkin voi olla vihollinen, joka tuo mukanaan vaarallisen kosketuksen virukseen, jota kukaan ei halua vieraakseen...


Maailman mahtimiehet ja eliitti riitelevät, hiekkalaatikolla käy melske siitä, kenen kakku on mahtavin ja kenen lahjoitukset mihinkin riittävät. Ja mitä ihmettä voisikaan tehdä pieni ihminen, kuin seurata medioissa uutisoitua kuhinaa ja sitä, miten syyttävä sormi aina löytää jonkun, johon osua...



Kun kevät luonnossa jo tekee tuloaan, ihmiset odottavat, varovat ja pelkäävät kodeissaan.

Elämä ei ole niin yksinkertaista, että voisimme noudattaa jokaista rajoitusta 100 prosenttia ajasta, ihmiset eivät ole ohjelmoitavia robotteja ja jokaisen elämä on erilaista. 

Tahallisuus on eri asia kuin mahdottomassa tilanteessa kipuilevat läheiset omaistensa kanssa, puhumattakaan heistä, joilla ei ole ketään ja jotka suorastaan räjähtävät sisällään toivottomuudesta. 

Moni on yksin ihmisten keskellä...


Ja kuitenkin on myös heitä, joille pakollinen pysähdys antaa mahdollisuuden keskittyä olennaiseen, huomata elämän kauneus ja arvokkuus itsessä ja ympärillä. Toisille välttely on luontaista, eikä läheisyysrajoitusten noudattamisessa heillä ole mitään hätää.

Jokaisella on oma tapansa selviytyä, löytää uusia tapoja toimia, piirtää uusia polkuja elämänsä kartalla. Elämä ei ole vain henkisyyttä, itsensä löytämistä ja kasvamista ihmisenä, pitää myös maksaa laskuja ja syödä. Suurin haaste onkin nyt selviytyä... 


Kuuntelen yleensä sävellyksistä monia eri variaatioita, eri taiteilijoiden esittäminä, myös eri instrumenteille sovitettuina ja joskus voin vain todeta, että jotkin niistä ovat vähintään yhtä hyviä, elleivät joinakin harvoina kertoina vaikuttavampia kuin alkuperäinen. 

Alla oleva Ursine Vulpine -versio saa kylmät väreet kulkemaan ihollani, Annacan viiltävän terävän äänen luodessa aivan uusia ulottuvuuksia, nostaen mielen perukoilta itsellenikin yllättäviä, outoja tunnetiloja. Tosin, alkuperäinen Chris Isaakin kappale värähtelee aivan omalla tasollaan, tuoden mieleen aikoja ja paikkoja, tapahtumia ja ihmisiä, joiden paikka on kaukana, eilisessä...


Musiikkia kuvittava, käsittämättömän upea video Norjan maisemissa on syvääkin syvempi sukellus aikoihin, jolloin vaellusviettini syntyi. Lapsuudesta teini-ikään jokavuotiset vaellukset pohjoisten erämaissa, tuntureilla ja vesien äärillä, ei mikään ihme, että jäin elämänpituiseen koukkuun...

Ja alla alkuperäinen, hyvinkin tunnevoimainen kappale. Kun kuulin sen ensimmäistä kertaa, jäädyin paikalleni, peliä voi pelata toisinkin päin, kertojana tällä kertaa nainen. Joten siksi siis Ursine Vulpinen versio ja Annacan ääni teroittamassa muistoja...




Ehkäpä nyt on hyvä hetki kaivaa naftaliinista synnynnäinen ominaisuutemme, kykymme välittää ja pitää huolta läheistämme, unohtamatta heitä, jotka kipeästi tarvitsevat apuamme.

Eivät vain ihmiset, mutta myös luonto ja eläimet...



Tähän loppuun sopii englantilaisen papin, John Donnen runo, joka sisältyy kirjoitukseen "Rukouksia sairasvuoteelta" ja josta runosta Ernest Hemingway lainasi maailmankuuluksi tulleen kirjansa nimen. Olen aiemminkin päättänyt blogikirjoitukseni tähän runoon, sen sisältö on edelleen yhtä ajankohtainen kuin aikana, jolloin John Donne sen kirjoitti:


Kukaan ei ole saari, täydellinen itsessään,
jokainen on osa mannerta, kappale kokonaisuutta;
kun meri huuhtoo mukaansa palan maata, Eurooppa pienenee,
samoin niemimaa, ystävien maatila tai oma maatilani;
jokaisen ihmisen kuolema pienentää minua, koska olen osa ihmiskuntaa;
älä siis lähetä kysymään kenelle kellot soivat;
ne soivat sinulle.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

...kuin rikki revityn morsiushunnun kappaleita...


Renkaat nielivät kilometrejä, söivät tien päällystettä ahnaina, tuulen yskiessä sateen pisaroita tuulilasin pinnalla. Mikään ei ollut lähellä, vain kartalla pisteet määränpäästä toiseen näyttivät lyhyiltä.


Tulen ja jään saari jäi taakse, matka jatkui yli valtameren, autioituneille teille, loppumattomien kilometrien ajomatkalle vuorijonojen välissä, kohtaamaan eläimiä ja ihmisiä, kokemaan syksyn ja talven nopeat vaihtelut, muutokset luonnon väreissä.



Syksy tuoksui tuulessa, värikkäisiin lehtiin ja neulasiin verhoutuneissa puissa, suurten järvien pinnoilla väreilevissä kylmän viimoissa ja sammalten raskaissa tuoksumaailmoissa...


Metsäisillä poluilla lasinkirkkaiden, vaaleaan turkoosiin vivahtavien virtojen vierellä kasvikunta oli osittain tuttua, suurin osa kasvituntemukseni ulkopuolella. Jäkälän peittämillä puiden rungoilla koralleja muistuttavia kasveja outoine muotoineen ja väreineen, kuin toisesta maailmasta johon sukelsin henkeäni pidätellen.


Vuorten terävät huiput lävistivät matalalla lipuvat pilvet ja järvien sini sokaisi silmät, verkkokalvoilla paloi maiseman ankara jylhyys, jyrkkyys josta mielen tasolla ei saanut otetta.

Pieniä kyliä, jotka kaupunkeihin verrattuna olivat kooltaan kuin leikkikehiä. Valtatiellä rekkoja rekkojen perään kuljettamassa lastejaan, jarrujen tarkastuspisteitä vähän väliä, lunta, jäätä ja märkää...



Vuoret, niiden syliin olisin voinut vaikka hukkua, haluamatta koskaan nousta takaisin pintaan...

Vuorten väleissä loistivat jäätiköt kuin kerroksittain nopeasti jäätyneinä, kesken jähmettynyttä liikettä ja toistamatta itseään, niiden vaihtelevat muodot hivelivät silmiä.

Pilvet valuivat alareunoiltaan hapertuneina, raskaina massoina alas vuorilta, palasten leijuessa ympäriinsä, kuin rikki revityn morsiushunnun kappaleita...


Ja korpit, niitä lenteli kaikkialla, usein pareina, seuraten ihmisen liikkeitä, kuunnellen puhetta, pelkäämättä vähääkään. Niiden päät liikkuivat nopeasti, silmät vilkkuivat eikä mikään jäänyt niiltä näkemättä. Pick-upin lavan reunoilla ne tarkastelivat maailmaa, ihmisten touhuja ja turhaakin turhempaa uteliaisuutta...



Kaikkialla, pienillä teillä ja teiden vierillä karibuja, kauriita ja hirviä etukoivet taivutettuina nuolemassa mineraaleja ja suolaa suolaamattomilta teiltä. Kettuja, susia ja muita metsien eläimiä, niin eläinrikkaaseen luontoon en ole vielä törmännyt ikinä.



Majavan pieni ja märkä selkä kiilteli laiturin vieressä illan valaisemalla järvellä. Se touhusi omiaan rauhallisessa maisemassa, kunnes pelästyi huomatessaan meidät. Nautittavaa ja ikuistettavaa oli niin paljon, että autoilun sijasta olisi koko pitkä matka pitänyt kävellä...



Mielikuvissani korkeiden puiden reunustamalla tiellä yksinäinen mustakarhu tallusteli laiskasti eteenpäin, tutkien pudonneita lehtiä, päätään puolelta toiselle pyörittäen, kuin miettien olisiko jo aika levätä...

Kaikkialla näkyi varoituksia lähistöllä liikkuvista karhuista, karhunkarkoitussuihkeita jokaisen kaupan hyllyillä ja tiskien takana ja kuitenkaan, en nähnyt karhuista vilahdustakaan. Ehkäpä ne olivat jo talvipesissään kuorsaamassa, uneksimassa keväästä...



Taivas, kirkas tyhjyys, käsin koskemattomat, katseen tavoittamattomat, universumin pimeät polut kaasupilvien lomassa...

Useita öitä erämökissä melkeinpä ei missään, vuoria sivulla ja lumen peittämä vuorijono edessä, auton valojen heijastuessa paikalleen jähmettyneiden kauriiden silmissä.

Kilometri kilometriltä matka jatkui, pysähdyksiä, muistikorteille tallentuvia hetkiä ja mustikansinisen yön hiipiessä taivaalla oli sen yön majapaikka jo odottamassa, lähdön ollessa anivarhain aamulla.



Alakuloisia intiaanireservaatteja, lumeen juuttuneita autoromuja, aidattuja alueita ja pitkälle, silmänkantamattomiin alavia, lumisen peiton alla uinuvia niittyjä.

Laaja ja kaunis maa, virtoja, järviä ja laaksoja, satoja vuoria ja niiden jonoja pilvien yläpuolella, missä taivas putosi ja katosi vuorenhuippujen mereen...



Vanha metsäpaloalue, jossa lumesta nousi tuhansia hiiltyneitä puunrunkoja, alkuperäiskansojen aikoinaan asuttamilla mailla. Järven pinta sulan ja vasta sataneen lumen laikuttamaa, kuin kuoleman laakso, jossa juuri silloin paikalliset kuvasivat omaa tähtien sotaansa aidon oloisissa asuissa...


Maailman teillä liikkuu monenlaista kulkijaa, toiset kävellen, toiset mitä kummallisimpia ajoneuvoja käyttäen. Pääsevätkö he kaikki koskaan perille?

torstai 28. marraskuuta 2019

...Paratiisi on paikka jossakin...


Katsellessani öisiä tähtitaivaita ja linnunratoja eri maissa ympäri maapalloa, mietteet väkisinkin sivuavat ihmisenä olemisen ainutlaatuisuutta.

Ajatukset sinkoilevat, lauseet etsivät sanoja ja alitajunnasta nousee merkityksellisiä kuvia.


Ihminen voi olla yksin kaikkialla, monella eri tavalla, pahimmillaan yksin itsensä kanssa vieraalla maalla. 

Maailmalla kulkiessa on mahdollista kohdata monia oman elämänsä kulkureita, jotka seikkailevat kaikkien karttojen reuna-alueilla. Ja etsiessään sisintään ja tarkoitustaan elämässä, he eivät huomaa jo olevansa itseään lähinnä.


Itseään etsiessään, ihminen on monasti täysin eksyksissä. Mitä enemmän edessämme on mahdollisuuksia tehdä valintoja, sitä pienemmiksi käyvät kykymme ymmärtää käytettävissä olevia vaihtoehtoja...

Ja maailman kutistuessa ympärillämme, olemme yhä enemmän ymmällämme.



Kokemusten määrän kasvaessa, myös kysymykset lisääntyvät ja vastausten löytyminen vaikeutuu entisestään. Ja joskus tuntuu siltä, että jokainen vastaus pitää yhä enemmän uusia kysymyksiä sisällään...

Art of Darkness

Kun ihminen selviää äärimmäisestä pahasta, nousee jaloilleen ja yrittää löytää jotain järkeä kaikesta tapahtuneesta, miksi tämä tapahtui juuri hänelle, mieli punoo verkkojaan, etsii alitajunnasta kuvia joihin tukeutua ja joskus kuvien puuttuessa, mieli hajoaa...


Usein mitä kauheimmista kokemuksista syntyy mitä kauneinta taidetta, ja se on tekijälleen monesti ainoa keino selvitä tästä päivästä edes kohtuullisen kokonaisena, pahuuteen hajoamatta...


Kun maailman pahuus ahdistaa ja rusentaa, kun omat vaikutusmahdollisuuteni tuntuvat mahdottomilta, katoan luontoon tuntikausiksi vaeltamaan, etsimään kauneutta paikoista, jotka ovat usein oman mukavuusalueeni ulkopuolella.

Ihmisissä on tiettyä säännönmukaisuutta, mutta ihmeellisyydellään luonto yllättää aina. Ihmiselle on mahdollista lumoutua mistä tahansa ja jokainen valitsee omat kohteensa ja tapansa. 

Minun sielulleni maa ja ilma, vesi ja tuli avaavat ovet luonnon ainutlaatuiseen maailmaan, jossa saatan heittäytyä pidemmäksi aikaa tarkastelemaan kastepisaran täydellisyyttä, hengittää aamun kaiken itseensä imevää usvaa ja tuntea sieraimissani sammaleen syvää tuoksua...



Kun annamme naamioidemme ja rooliemme kutistaa meitä entistä enemmän sisällämme, onko meillä edes mahdollisuutta tunnistaa itseämme...

Sitäkö moni nykyihminen pelkää eniten, että hän on väärällä tavalla erilainen?


Ihminen juoksee niin lujaa ja pitkään, että hän tulee enemmin kuin myöhemmin itsensä päähän.

Elämme keinotekoisen kiireen keskellä, uskaltamatta painaa jarrua, ilmoittaa että nyt tämä riittää. Maailmassa vallitseva epäoikeudenmukaisuus pidättää meitä, ei edes anna mahdollisuutta hiljentää, mutta mitä useampi meistä seisoo toinen toistemme vierellä, painaen jarrua yhtä aikaa, sitä varmemmin epäoikeudenmukaisuus voidaan kesyttää...

Yhtä ihmistä on helppo hallita, väkijoukkojen hallinta vaatii enemmän, moraalia, oikeudenmukaisuutta ja ahneudesta luopumista.


En usko, että paratiisi on paikka jossakin, uskon sen olevan sisällämme oleva tunne jostakin...

lauantai 19. lokakuuta 2019

Hornankattilat porisevat...



Ei puun puuta missään, vain kovettunutta laavaa ja lätäköitä siellä täällä. Pimeän valo, taivaalla sykkivä revontulten ketju heijastumassa veden pintaan, luoden siihen unenomaisia, uskomattomia kuviaan...


Alkavaa elämää, vihreitä alkuja raoissa, joissa ei uskoisi kasvavan mitään. Kylmä kosteus, meren huminaa etäällä, käsieni alla karhea laava hengittää... 

Tuulet ja sateet, meri, kylmyys ja lämpö, aurinko, muovaavat luontoa, eikä vuosisatojen, tuhansien vuosien kuluttua paikkaa ole mahdollista enää tunnistaa. Ja jossain syvällä magma kiehuu, etsien tilaisuutta ruhjoa maisemaa...


Hornankattilat porisevat, laavakerrosten alla maan sydän lyö, välillä rauhattomana, välillä rauhallisena kuin yö...


Haavoja maassa, syviä ja teräviä, vailla suonissaan virtaavaa elämää. Aikojen arpikudosta, pinnalta jäykkää, syvääkin syvemmällä haavoittuvan pehmeää. 

Kosteus vaanii kaikkialla, muovaten maan ihoa, kaikilla tavoilla. Maa vetää henkeä, kuin kohdatakseen uusia koettelemuksia hetki hetkeltä enemmän...


Aika menettää merkityksensä, kuin olisin ollut samassa paikassa jo vuosisatoja sitten, keskustelemassa itseni kanssa, unohtuen hetkeen. Samat ajatukset, pelot ja odotukset...

Todellisuus muuttaa perspektiiviään, kuin kaikki se mikä on totta muualla, olisi täällä vain kaukaista unta.


Meren tuoksu, kylmä, kostea ja suolainen. Tuuli soittaa bassoaan, tummia ja särähtäviä sävelkulkuja, joissa melodian sanat kulkeutuvat aikojen takaa.


Kauas horisonttiin jatkuvaa laavakenttää, peittyneenä mehevän kostealla sammaleella ja varputupoilla, kuin kumpuilevaa vihreää samettia, silmiähivelevää rauhaa, kuulautta ja puhtaita värejä...




Kovuus ja pehmeys, paljas ja peitetty, karun maan ankaruus ja äänettömyys. Tässä paikassa ihminen voi kadota itseensä, unohtaa ajan ja elämänsä tällä hetkellä. 


Maiseman melkeinpä sietämätön kauneus on yksinkertaista ja eleetöntä, ajatuksilla on tilaa vaeltaa rauhassa, osana jäätiköitä ja maailman ikiöitä. Lapsuudessa kuulluilla saduilla ja kertomuksilla on mahdollisuus muuttua todeksi paikassa, jossa ihmiset vielä kertovat tarinoita...


Tarinoihin ja pikkuväkeen uskovien maa, jossa sivistyksen pintakiilto on äärettömän ohut ja ikiaikainen usko maahan ja keijuihin väreilee ilmassa, pikkuväen asuttamissa maisemissa.

Ajatukset istahtelevat sammaltuoleilla, silmät tarkentavat katsetta vailla kiinnekohtaa, fyysisen kehon ottaessa tuulesta tukea. Mikä tahansa on mahdollista, kun pitää mielensä ja sydämensä avoimena.


Vesiputouksia ja sateenkaaria, yllä kaartuva taivas, tähtiä ja revontulia... 

Henkeäsalpaavia kuvia silmien verkkokalvoilla, hengitän syvään ja on aika vain nauttia. Haluaisin jäädä vuosiksi paikalleni kuvaamaan ja kirjoittamaan, sormet solmussa ja ranteet tulessa, pääni sisällä lukematon määrä aivomyrskyjä kieppumassa eri tempoisia spiraalejaan.


Jäätiköiden kutsu kuuluu kylmää hohkaavina, valkoisen kaikkia sävyjä heijastavina laattoina illan sinertävässä valossa, valuen lasinterävällä pinnalla, ollen yhtä jään kanssa. Ja jäätikkö lepää edessäni rauhallisen viileänä ja etäisenä, täynnä historiaa, jolla ei ole sanoja...


Kun yön peitto lipuu taivaan kannella, Pimeät linnat paljastavat rosoiset siluettinsa, yhtä aikaa henkeäsalpaavina ja pelottavina, kuin kivettyneet, murenevat legendat ajalta ennen ajanlaskun alkua...


Kuka tietää, ehkä tuulen kaukaisessa helinässä, aaltojen kuohuissa kuultu pauke ja kilinä, ehkä siellä jossain pikkuväki nauraa ihmiselle, jolla on vaikeuksia elää ja olla ihminen...


On aika jatkaa matkaa, yli valtameren, uudelle mantereelle, kohti vuoria ja erämaita, kohdata suuruutta, joka halvaannuttaa, haltioitua taas kerran luonnosta...