Kun taivas kiroilee, mylvii ja mekkaloi, sade piiskaa ja maata moukaroi, tuuli huutaa voimissaan, ruohonkorret taipuvat ja lahopuut, ne vain niiaavat ja lopuksi paukahtaen murtuvat...
Kuoleman hyräillessä laulujaan, luonto notkistaa polvensa ja valmistautuu maatumaan. Syvän unen aika on vasta aluillaan...
Kaikkialla luonnossa, syksy sytyttelee loistavan värisiä nuotioitaan, kosketelee varpuja ja puiden oksia hyisillä kourillaan, jättäen jälkeensä tummanpuhuvia tuoksuja, mustikoita ja puolukoita...
Ja puut, ne vapisevat hädissään, etsivät tukea toisistaan, kaivautuen syvemmälle juurillaan. Mikään ei ole turvassa, sammalmättäät nousevat juurten irrotessa tuskissaan, kivien paljastuessa niitä peittävien jäkälien horjuessa ilmassa, tuulten riepotellessa niitä makaaberissa tanssissa.
Sateen hopealangat kieppuvat tuulessa yhä raivokkaammin alaspäin, poristen ja kuplien asfalttimeren pinnalla sateen ryöppyessä aina vain kiihkeämmin eteenpäin. Säässä ja sen vaihteluissa ei tunnu olevan järjen hiventäkään, kuin jokin jossakin olisi mennyt sekaisin, järjiltään...
Istuessani tutulla kahvikivellä, ihmetellen syksyn äänekästä sanailua ja miettiessäni minne seuraavaksi mennä, tuuli rojahti syliini, lennätti termospullon korkkia pitkin kiviä, ja siinä oli kaikki, mitä kahvista oli jäljellä...
Sameaksi patinoitunut vinyyli-LP kurkistaa sammaloituneen mättään alta, yksinäisen juhlakengän huhuillessa kadonnutta pariaan, paikalleen jääneet esineet ja tavarat ovat vain pintaa paikan historiassa. Ehkä tärkeämpää on kuitenkin se, mitä oli ennen kadonneita taloja ja niiden jälkeen ihmisten hylkäämästä paikasta...
Sammaloituneita portaita, ruostuneita kaiteita, seiniä vailla karmeja ja ikkunalaseja, kuljen tutuissa maisemissa ja huomaan muutoksia, jotka voi nähdä vain paikkoja vuosikausia tutkiessaan.
Karttana vain muisto siitä mitä oli ennen auttaa löytämään jo kasvuston alle peittyneet merkit perustuksista. Elämänlangan kuristavaan otteeseen vangittuja kukkalavoja, nurmettuneita kotipolkuja, luonto ottaa takaisin paikkansa, ihmisten kadotessa konnuilta...
Ja rajuilman jälkeen ilman täyttää rauha ja hiljaisuus, joka on pakko kokea, niityllä, suolla, keskellä korpea...
Suljen silmäni ja sateen jälkeinen kosteus lankeaa luomilleni. Mikään hengähdys ei ole liian syvä, jotta saisin rajuilmoista tarpeekseni.
Läheinen kukkaketo on niitetty ja kadonneet ovat niin mesiangervot, hiirenvirnat, maitohorsmat kuin niittyleinikitkin. Vain terävät ja tympeät sänget törröttävät pystyssä vetisessä maassa, karuina merkkeinä ihmisen aiheuttamasta kuolemasta...
Usvan keskellä puut piirtyvät esiin hauraina, kuin kosteuden kosketus olisi juuri sinä aamuna päättänyt olla itara, sutiessaan hetkellisessä mielenhäiriössä värejä paletissa.
Kun katson usvan läpi maisemaa, on kuin löytäisin sen jälleen kerran uudestaan. Aamuauringon noustessa väreilevä usva värjäytyy kauniin hennoilla sävyillä ja valon noustessa yhä korkeammalle, punerrus leviää, kunnes usva kuivuu lämmössä ja katoaa, enää muistoina mielessä...
Aamun kohmeesta kangistuneina, pienet raitapöksyt pyörivät kukissa laiskanpulskeina ja kuin hidastetussa filmissä konsanaan, tuulen heilahtaessa, on niiden vuoro tippua.
Siivet kosteudesta raskaina, niiden voimat eivät enää riitä nousemiseen, kasvien terälehdet ovat maasta katsoen liian korkealla lentämiseen. Kohtaloonsa tyytyen ne uupuneina jäävät maahan makaamaan ja lopulta niiden kohtaloksi koituu hyinen kuolema.
Miten ihminen kiintyykään maisemiin, niiden tuoksuihin ja väreihin, vuodenaikojen vaihteluihin. Ja miten valo muuttaakaan maisemia, tuoksut parveilevat kerroksina, sadevesipurojen etsiessä uusia uomia.
Laskiessani katseeni alas versoille, jäkälille ja sammalille, tunnustellen puiden runkoja, kiviä kosketellen, sammalpeiton päällä leväten, tutkien pilvien muotoja taivaalla, en voi kuin hiljaa mielessäni ajatella, että tämä jos mikä on todellista onnea.
Tutuilla paikoilla, entistä rapautuneimmilla perustuksilla, istun hiljaa ja kuvaan kadonnutta aikaa, talojen tarinaa.
Talo maisemassa hajallaan, asukkaiden tavarat palasina, lasinsirpaleita ja rikottuja nukkeja. Ketkä täällä asuivat aikoinaan, onko heitä enää olemassakaan? Ja niin viimeinen ikkunanpoka taipuu, narisee ainoassa saranassaan, ottaa tuulesta vauhtia ja kirkaisee pudotessaan...
Aika syö metallin, kaluaa luut ja rikkoo posliinin, vaipuu ajatuksiinsa ja unohtaa, ettei ihmisen rakentamaa ole ikuisesti kestäväksi tarkoitettukaan...
Haavoittuneen männyn iholla, pihka loistaa tulena ja auringon lävistämät pisarat säkenöivät valossa, paljastaen palasen sen oranssinpunaisena hehkuvaa sielua.
Pihka jähmettyy kurittomiksi patsaiksi, eri väreissä, kirkkaana ja mattana, juuri valumisensa aloittavia ja jo mattapintaiseksi aikojen kuluessa muuttuneita. Puiden koloissa pienoislinnoja torneineen, asukkaina hämähäkkejä seitteineen ja pihkalinnan kattokruunussa heijastaa varjoja sen sisään vangittu muurahainen...
Aika muuttuu silmissä, jäljellä vain murusia ajatuksista, joita ei huomenna ole jäljellä enää. Tämän hetken koskemattomuus, kunnes tulevina päivinä ja kuukausina, mitä jäljelle jää...
Myrskyissä ja rajuilmoissa on kaikki se mitä en osaa sanoa, kuin muutamaan luonnonilmiöön sisältyisi se, minkä haluan elämässä kokea.
Vuodenajoista juuri syksy saa minut kuuntelemaan viulu- ja sellomusiikkia, sovituksia sävellyksistä, jotka koskettavat sisintä ja lämmittävät sielua.
Rusanda Panfilin tulkinnat ovat uskomattoman intohimoisia, hän elää soittamaansa kappaletta, on samaa puuta viulunsa kanssa. Yllä oleva sävellys on tunnetun elokuvasäveltäjän, Hans Zimmerin käsialaa ja kappale on sävelletty Dan Brownin kirjan, Da Vinci -koodi elokuvaversioon.
Alla oleva teos on Samuel Barberin Adagio for Strings -klassikkokappaleen uusimpia variaatioita. 2Cellos-duoon kuuluvan Stjepan Hauserin sellon syvälle tunteiden alkulähteille laskeutuva äänimaailma resonoi kaikkea sitä, mikä edustaa syksyä minussa.
Yön silmät katsovat minua, lävitseni, joskus myös minua itseäni...
.jpg)
Tekstit
