Miksi on niin, että elämässä kaikki asiat tapahtuvat yhtä aikaa? Sen jälkeen tulee yleensä syvä hiljaisuus, johon tekisi mieli käpertyä koko loppuelämäksi, turvaan...
Kauhun tasapaino on erilainen silloin, kun kaikki yhtä aikaa tapahtuvat ovat pieniä asioita. Isojen asioiden kohdalla suorastaa hämmentyy, turtuu ja muuttuu saamattomaksi. Mieli tietää, että pahinta mitä voi tehdä, on painaa pää hankeen ja toivoa, että kaikki olisi ohi. No, ei elämää voi viettää hankeen hautautuneena, vaikka kuinka mieli tekisi.
Suuret elämänmuutokset ovat elämän taistelukenttiä, joko niillä häviää tai saavuttaa suuria voittoja. Mikään ei ole siltä väliltä. Pitkän aikavälin päätökset on tehtävä mitättömän tiedon perusteella, ainoa vaihtoehto usein on hypätä suoraan suureen tuntemattomaan.
Riskien otto on helpompaa, kun on käytettävissä tietoa, jotta eri vaihtoehtoja voi punnita ja verrata keskenään, mutta mitä tehdä silloin, kun ei ole eri vaihtoehtoja, tietoa tuntemattomasta? Luopumisen suru, pään pakolla kääntäminen kohti tulevaa, vaikeita asioita yhtä aikaa käsiteltäviksi.
Olisi varmasti helpompaa, mikäli asioihin voisi vaikuttaa, mutta kun oma rooli näytelmässä rajoittuu vain ja ainoastaan muiden näyttelemisen katseluun, vaihtoehdot ovat vähäiset. Omaa elämäänsä kykenee mestaroimaan jollakin tasolla, muiden ei.
Luopumisten surut ja tulevaisuuden arvaamattomuus saavat minut suorastaan tolaltani, enkä tällä hetkellä saa jalkojani liikkumaan kohti ulko-ovea, käsiäni avaamaan ovea voidakseni paeta lumeen...
Todennäköisesti nämäkin tunteet muuttuvat vieraiksi, kunhan aikaa on liukunut enemmän tapahtumien ja elämän väliin, mutta nyt tekee kipeää...
Tekstit
0 kommenttia:
Lähetä kommentti