BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

torstai 28. marraskuuta 2019

...Paratiisi on paikka jossakin...


Katsellessani öisiä tähtitaivaita ja linnunratoja eri maissa ympäri maapalloa, mietteet väkisinkin sivuavat ihmisenä olemisen ainutlaatuisuutta.

Ajatukset sinkoilevat, lauseet etsivät sanoja ja alitajunnasta nousee merkityksellisiä kuvia.


Ihminen voi olla yksin kaikkialla, monella eri tavalla, pahimmillaan yksin itsensä kanssa vieraalla maalla. 

Maailmalla kulkiessa on mahdollista kohdata monia oman elämänsä kulkureita, jotka seikkailevat kaikkien karttojen reuna-alueilla. Ja etsiessään sisintään ja tarkoitustaan elämässä, he eivät huomaa jo olevansa itseään lähinnä.


Itseään etsiessään, ihminen on monasti täysin eksyksissä. Mitä enemmän edessämme on mahdollisuuksia tehdä valintoja, sitä pienemmiksi käyvät kykymme ymmärtää käytettävissä olevia vaihtoehtoja...

Ja maailman kutistuessa ympärillämme, olemme yhä enemmän ymmällämme.



Kokemusten määrän kasvaessa, myös kysymykset lisääntyvät ja vastausten löytyminen vaikeutuu entisestään. Ja joskus tuntuu siltä, että jokainen vastaus pitää yhä enemmän uusia kysymyksiä sisällään...

Art of Darkness

Kun ihminen selviää äärimmäisestä pahasta, nousee jaloilleen ja yrittää löytää jotain järkeä kaikesta tapahtuneesta, miksi tämä tapahtui juuri hänelle, mieli punoo verkkojaan, etsii alitajunnasta kuvia joihin tukeutua ja joskus kuvien puuttuessa, mieli hajoaa...


Usein mitä kauheimmista kokemuksista syntyy mitä kauneinta taidetta, ja se on tekijälleen monesti ainoa keino selvitä tästä päivästä edes kohtuullisen kokonaisena, pahuuteen hajoamatta...


Kun maailman pahuus ahdistaa ja rusentaa, kun omat vaikutusmahdollisuuteni tuntuvat mahdottomilta, katoan luontoon tuntikausiksi vaeltamaan, etsimään kauneutta paikoista, jotka ovat usein oman mukavuusalueeni ulkopuolella.

Ihmisissä on tiettyä säännönmukaisuutta, mutta ihmeellisyydellään luonto yllättää aina. Ihmiselle on mahdollista lumoutua mistä tahansa ja jokainen valitsee omat kohteensa ja tapansa. 

Minun sielulleni maa ja ilma, vesi ja tuli avaavat ovet luonnon ainutlaatuiseen maailmaan, jossa saatan heittäytyä pidemmäksi aikaa tarkastelemaan kastepisaran täydellisyyttä, hengittää aamun kaiken itseensä imevää usvaa ja tuntea sieraimissani sammaleen syvää tuoksua...



Kun annamme naamioidemme ja rooliemme kutistaa meitä entistä enemmän sisällämme, onko meillä edes mahdollisuutta tunnistaa itseämme...

Sitäkö moni nykyihminen pelkää eniten, että hän on väärällä tavalla erilainen?


Ihminen juoksee niin lujaa ja pitkään, että hän tulee enemmin kuin myöhemmin itsensä päähän.

Elämme keinotekoisen kiireen keskellä, uskaltamatta painaa jarrua, ilmoittaa että nyt tämä riittää. Maailmassa vallitseva epäoikeudenmukaisuus pidättää meitä, ei edes anna mahdollisuutta hiljentää, mutta mitä useampi meistä seisoo toinen toistemme vierellä, painaen jarrua yhtä aikaa, sitä varmemmin epäoikeudenmukaisuus voidaan kesyttää...

Yhtä ihmistä on helppo hallita, väkijoukkojen hallinta vaatii enemmän, moraalia, oikeudenmukaisuutta ja ahneudesta luopumista.


En usko, että paratiisi on paikka jossakin, uskon sen olevan sisällämme oleva tunne jostakin...

lauantai 19. lokakuuta 2019

Hornankattilat porisevat...


Ei puun puuta missään, vain kovettunutta laavaa ja lätäköitä siellä täällä. Pimeän valo, taivaalla sykkivä revontulten ketju heijastumassa veden pintaan, luoden siihen unenomaisia, uskomattomia kuviaan...


Alkavaa elämää, vihreitä alkuja raoissa, joissa ei uskoisi kasvavan mitään. Kylmä kosteus, meren huminaa etäällä, käsieni alla karhea laava hengittää... 

Tuulet ja sateet, meri, kylmyys ja lämpö, aurinko, muovaavat luontoa, eikä vuosisatojen, tuhansien vuosien kuluttua paikkaa ole mahdollista enää tunnistaa. Ja jossain syvällä magma kiehuu, etsien tilaisuutta ruhjoa maisemaa...


Hornankattilat porisevat, laavakerrosten alla maan sydän lyö, välillä rauhattomana, välillä rauhallisena kuin yö...


Haavoja maassa, syviä ja teräviä, vailla suonissaan virtaavaa elämää. Aikojen arpikudosta, pinnalta jäykkää, syvääkin syvemmällä haavoittuvan pehmeää. 

Kosteus vaanii kaikkialla, muovaten maan ihoa, kaikilla tavoilla. Maa vetää henkeä, kuin kohdatakseen uusia koettelemuksia hetki hetkeltä enemmän...


Aika menettää merkityksensä, kuin olisin ollut samassa paikassa jo vuosisatoja sitten, keskustelemassa itseni kanssa, unohtuen hetkeen. Samat ajatukset, pelot ja odotukset...

Todellisuus muuttaa perspektiiviään, kuin kaikki se mikä on totta muualla, olisi täällä vain kaukaista unta.


Meren tuoksu, kylmä, kostea ja suolainen. Tuuli soittaa bassoaan, tummia ja särähtäviä sävelkulkuja, joissa melodian sanat kulkeutuvat aikojen takaa.


Kauas horisonttiin jatkuvaa laavakenttää, peittyneenä mehevän kostealla sammaleella ja varputupoilla, kuin kumpuilevaa vihreää samettia, silmiähivelevää rauhaa, kuulautta ja puhtaita värejä...


Kovuus ja pehmeys, paljas ja peitetty, karun maan ankaruus ja äänettömyys. Tässä paikassa ihminen voi kadota itseensä, unohtaa ajan ja elämänsä tällä hetkellä. 


Maiseman melkeinpä sietämätön kauneus on yksinkertaista ja eleetöntä, ajatuksilla on tilaa vaeltaa rauhassa, osana jäätiköitä ja maailman ikiöitä. Lapsuudessa kuulluilla saduilla ja kertomuksilla on mahdollisuus muuttua todeksi paikassa, jossa ihmiset vielä kertovat tarinoita...


Tarinoihin ja pikkuväkeen uskovien maa, jossa sivistyksen pintakiilto on äärettömän ohut ja ikiaikainen usko maahan ja keijuihin väreilee ilmassa, pikkuväen asuttamissa maisemissa.

Ajatukset istahtelevat sammaltuoleilla, silmät tarkentavat katsetta vailla kiinnekohtaa, fyysisen kehon ottaessa tuulesta tukea. Mikä tahansa on mahdollista, kun pitää mielensä ja sydämensä avoimena.


Vesiputouksia ja sateenkaaria, yllä kaartuva taivas, tähtiä ja revontulia... 

Henkeäsalpaavia kuvia silmien verkkokalvoilla, hengitän syvään ja on aika vain nauttia. Haluaisin jäädä vuosiksi paikalleni kuvaamaan ja kirjoittamaan, sormet solmussa ja ranteet tulessa, pääni sisällä lukematon määrä aivomyrskyjä kieppumassa eri tempoisia spiraalejaan.


Jäätiköiden kutsu kuuluu kylmää hohkaavina, valkoisen kaikkia sävyjä heijastavina laattoina illan sinertävässä valossa, valuen lasinterävällä pinnalla, ollen yhtä jään kanssa. Ja jäätikkö lepää edessäni rauhallisen viileänä ja etäisenä, täynnä historiaa, jolla ei ole sanoja...


Kun yön peitto lipuu taivaan kannella, Pimeät linnat paljastavat rosoiset siluettinsa, yhtä aikaa henkeäsalpaavina ja pelottavina, kuin kivettyneet, murenevat legendat ajalta ennen ajanlaskun alkua...


Kuka tietää, ehkä tuulen kaukaisessa helinässä, aaltojen kuohuissa kuultu pauke ja kilinä, ehkä siellä jossain pikkuväki nauraa ihmiselle, jolla on vaikeuksia elää ja olla ihminen...


On aika jatkaa matkaa, yli valtameren, uudelle mantereelle, kohti vuoria ja erämaita, kohdata suuruutta, joka halvaannuttaa, haltioitua taas kerran luonnosta...

maanantai 10. kesäkuuta 2019

...hetki, jona jumalat syntyvät...


Ihmisen mieli on outo maailma, kuin kylä ilman asukkaita, jossa vieraillessaan ihminen kadottaa joskus suuntavaistonsa ja jatkaa tyhjässä kylässä vaeltamista. 

Kuolleet kylät, kuolleiden kylä, ei minkäänlaista elämää, vain kaikkialla kipuilevaa tyhjää ja yksinäinen tuuli pyyhkii ei mitään...



"Kun sinä katsot syvyyteen, silloin myös syvyys katsoo sinuun." Sama sitaatti löytyy myös muodossa: "Joka taistelee hirmuja vastaan, katsokoon, ettei hän itse muutu siinä hirmuksi. Ja kun katsot kauan kuiluun, katselee myös kuilu sinuun."

Pimeys on liian ahdas olotila ja siksi mieluimmin varioin Nietzschen sitaatin itselleni sopivaksi: kun katsot valoon, valo katsoo myös sinuun.

Mitä kauemmin ja pitemmälle kuljen, kohtaan uusia ihmisiä, olosuhteita ja kulttuureja, sitä enemmän ihmettelen, mietin ja esitän kysymyksiä, joihin en löydä vastauksia.



Suomalainen köyhyys ja kurjuus saavat aivan uudet mittasuhteet verrattuna maailmalla kohdattavaan täydelliseen toivottomuuteen ja köyhyyteen. 

Ihmisellä ei ole edes köyhän arvoa, ihmisarvosta puhumattakaan. Hänen tilanteensa on toisille hyödyntämisen paikka, pelimerkki toisten joukossa pelissä, jossa kaikille ei suoda jakoja...



Ihmiset syntyvät vangeiksi omiin olosuhteisiinsa. Ovat köyhiä, kurjia ja toivottomia niin henkisesti kuin aineellisesti ja kykenemättä vaikuttamaan elämäänsä he kuolevat unohdettuina, vähäeleisesti. 

Miksi toiset syntyvät mahdollisuuksien yhteiskuntaan, turvalliseen elämään, toisten taistellessa jokaisesta ruoan murusesta näkymättömissä häkeissään? Missä on oikeudenmukaisuus silloin, kun toiset syntyvät ja kuolevat kurjuuteen toisten syntyessä yltäkylläisyyteen ja turvallisuuteen?



Kurjuuteen ja arvottomuuteen voi kuolla, mutta joskus ne voivat myös luoda uutta, itselle oudoilla tavoilla. Ihminen joutuu kestämään ja tekemään kaikkensa, lopulta löytäen itsestään parhaat ja pahimmat puolensa.  Kurjuudessa ei ole mitään ylevää ja jalostavaa. Se on harvoin vapaaehtoinen valinta...

Sanat köyhä, kurja, arvoton ja toivoton ovat isoja, julmia sanoja. Jokainen niistä  edellyttää vertailukohtaa, muuten sanat ovat vain toteamuksia eikä niillä ole omaa arvoa sanojen joukossa...



Itse olen oppinut elämästä ja itsestäni eniten silloin, kun käteni ovat olleet täynnä tyhjää, eikä lähellä ole ollut ihmistä, joka pitäisi kiinni ja estäisi putoamista syvään... 

Vuosien jälkeen tarkasteltuna suurinkin toivottomuus voi osoittautua lopulta käännekohdaksi, joka johtaa elämässä eteenpäin. Ja kuten suurin osa tapahtumista elämässä, tämänkin havainnon voi tehdä vasta jälkeenpäin.



Viimeiset vuodet ovat olleet kulkemista paikasta toiseen, lähellä ja kaukana, unelmia tavoittamassa, tutustumista erilaisiin kulttuureihin, ihmisiä kohtaamassa. Sydämeeni ovat jääneet ne ihmiset, jotka omalla hiljaisella tavallaan ovat antaneet minulle ja opettaneet minua eniten.

En ole kohdannut heidänlaisiaan vain kaukana maailmalla, myös hetkelliset ja yllättävät kohtaamiset vieraiden kanssa kotimaan kamaralla ovat antaneet minulle oivalluksia, tarkentaneet omaa tapaani elää ja ajatella.



Ihmisen elämässä tulee hetkiä, jolloin hän seisoo yksin olevaisuutensa edessä. Minulle tuo hetki tuli viime syksynä paikassa, jossa kylmyys ja tuulet näyttivät minulle oman mitättömyyteni, edessäni kohoavan jumalattoman kauneuden äärellä.

Lopulta en ollut mikään enkä mitään, hajosin sirpaleiksi ja muutuin olemaan yhtä koko universumin kanssa, olin vihdoinkin tullut kotiin. Tunne oli ennenkokematon, käsittämätön ja kuitenkin täynnä elämää, en ollut koskaan kokenut sellaista yksin olemisen tyhjyyttä, pienuutta äärettömän lähellä.



Kun universumi huutaa, äänettömyys muuttuu pyöreäksi, ja sen laidoilla äänet kulkevat yksinäisellä radallaan, häiriten vain kohtaamaansa hiljaisuutta.

Tuo hetki muutti minussa jotain, nyrjäytti uudelle tielle ja puhdisti minut olemaan minä paljaimmillani.  Pyhä hetki, missä mikään ei liikkunut, mutta kaikkialla oli näkymätöntä liikettä ja suuruutta, jonka käsittämisen yrittäminen sai minut pois tolaltani.


Hengitin jotain alkukantaista ja kaukaista, tulevaa ja mennyttä samalla kun silmieni edessä syttyi koko ajan uusia tähtiä. Sinä hetkenä sana kosminen sai uuden ja hämmentävän merkityksen.

Se kulki lävitse ja pyörteili ympärilläni, olin fyysisesti läsnä, liikkumaton ja paikallani. Henkeni liikkui vapaasti ja olisin halunnut jättää maan taakseni, liikkua painottomassa tilassa, antamatta minkään sitoa minua paikoilleni. Se oli hetki, jona jumalat syntyvät...



Universumimme on ehkä täynnä tyhjyyttä, kaikille rajoilleen asti vallattu. Mikäli suurin osa maailmankaikkeudesta on tyhjää, mihin meidän täytenä pitämämme asettuu. Pitääkö tyhjyys määritellä uudelleen, antaa sille nimi, joka on enemmän kuin ei mitään?

Jos avaruus on täynnä tyhjää, mitä jää jäljelle kun poistaa tyhjyyden?

Yllä kuutisen minuuttia musiikin virtaa ja alla samaa virtausta vähän  yli tunnin versiona. Fearless Motivationilta löytyy upeaa musiikkia moneen tunnetilaan...

Mitä enemmän näen ja opin, sitä vähemmän ymmärrän ja tiedän...

sunnuntai 2. kesäkuuta 2019

Murtuvat muurit, kadonneet katot ja seinät...




Siellä, missä kivet ruhjoutuvat vasten toisiaan, vierivät alas vuorilta, hiekka pyörteilee raapien ihoa ja tuulet vartioivat ankarina valtakuntaansa, siellä sielu kulkee valppaana. 



Kuumuus polttaa, silmät muurautuvat kiinni ja hengittäminen on äärettömän vaikeaa. Ilma täyttyy hiekkapölystä, jota lentää kaikkialla, eikä ole suojaa eikä pakopaikkaa, on vain jatkettava matkaa ja mentävä vuorille, joilla keuhkot puhdistuvat.

Hiekka palaa kiinni kiviin, ilma väreilee, suu on kuiva ja hampaat narskuvat, silmissä rakeista tulta...


Meri siintää kaukana ja ulappa vaahtoaa, voin melkein nähdä aaltojen syntyvän ja kasvavan suuriksi, vyöryvän kohti rantaa...

Murtuvat muurit, kadonneet katot ja seinät, perustukset rapautuneet näkymättömiin, umpeenkasvaneilla poluilla jälkiä askelista, kadonneina moniin eilisiin...



Kuin kaikilta unohtunut tulivuoren kraateri, vanhan avolouhoksen jyrsityt rinteet sitkeästi kivenraoista ponnistelevine puineen, kuunsirpin muotoisena yöllisine tähtitaivaineen. Missä voi ihminen olla niin yksin ajatuksineen, valmiina yölliseen kuvaukseen kameroineen ja jalustoineen...




Kun koko taivas näkyy yhdellä silmäyksellä, 360 astetta pilvetöntä sineä, sisin täyttyy epäillyksellä. Mitä on taivas ilman pilviä, auringonnousujen ja -laskujen värittämiä maailmoja, joissa näkyy koko elämä.


Kuivat ja kovat, lähes läpinäkyvät korret keinuvat tuulessa, kaktukset kukkivat ja niiden juurien päällä, kuumuutta hohkaavilla kivillä, vilistävät vikkelät gekot etsien varjoa...


Kissoja ja koiria ruoantähteiden kimpussa, repien vimmalla roskapusseja. Yksinäinen musta kissa tepastelemassa rotkon reunalla ja puissa kuuluu vain huminaa...



Päiviä toistensa jälkeen, kuumuus ja hiekka toistuvat uudelleen, ajatukset ovat väsyneet ja on jo ikävä kotimaan vehreitä metsiä ja aamu-usvaisia niittyjä, vilvoittavia sateita ja vettä.



Palatessani "sivistyksen pariin", aloin nähdä maailmani uusin silmin. Kaukana ovat ne rauhalliset hetket, jolloin aikaa oli määrättömiin eikä kello määritellyt ajan kuluttamista. Kaukana myös ihmiset, jotka kohtasin kasvokkain ja joiden kädet tunsin käsissäni. Mieleni pysähtyi ajattomuuteen, ja kaipaamatta takaisin, palasin kuitenkin...

Ihmiset kulkevat toistensa ohitse, joskus kohtaavat ja kertovat toisilleen tarinoita. Mitä olisi elämä ilman tarinoita, joita syntyy kohtaamisista, elämästä ja unelmista, yhdistyen lopulta ihmiskunnan tajunnanvirtaan toisissa ulottuvuuksissa...

Sinä päivänä, jona ei enää löydy kuulijoita tarinoille emmekä kerro niitä toisillemme, maailmamme kuolee ja me kaikki katoamme. 



Tässä ajassa jokainen haluaa kertoa omaa tarinaansa ja harvassa enää ovat niiden kuuntelijat. Maailmamme on kyllästetty puheella, kuvilla ja sanoilla, joita monikaan ei ehdi kuunnella, katsoa saati lukea. Yhteinen tarinamme on muuttunut monien eri ihmisten tarinoiksi ja harva enää löytää kertomuksia hiljaisuudesta.

Ehkä hiljaisuudessa on vaivaannuttavinta se, että siellä ei kukaan kuuntele ja ihminen on vihdoinkin pakotettu kuuntelemaan ympäristöään... 

ja itseään...

Kesäksi on päästävä takaisin kotiin, kunnes syksyllä on taas aika pakata reppu ja kamerat, lähteä uusiin maisemiin. Putoukset ja vuoret, jäätiköt ja laavakentät sekä vanhat kaivokset ja alkuperäiskansojen hylätyt asumukset kutsuvat elämännälkäistä kulkijaa luokseen.