BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

torstai 22. marraskuuta 2018

Salaperäinen, tuntematon ja saavuttamaton...



Unelmat ovat unien kaltaisia, lipuen yössä hitaasti kuin pilvet aamutaivaalla, ollen herätessäni entistä kauempana todellisuudesta. Vuosien unet, pilvien ajelehtimiset suljettujen luomien alla... 

Onko unien maailma todempaa kuin todellisuus, unet jotka seuraavat päivälläkin ajatuksissa. Unimaailma ja unelmat, joista tulee elämääkin suurempia...

Elämää rinnakkaisissa todellisuuksissa, unia joiden luomiin kuviin haluaa jäädä, valaista valvetilaa, tehdä päivistä elämisen arvoisia. Hyppy tuntemattomaan, unien maailmaan, vailla karttaa ja kompassia, unelmia toteuttamaan...



Olen aina ollut oman tieni kulkija, kulkuri omasta tahdostani, toteuttaen monia unelmiani, hypäten tyhjän päälle useammin kuin kerran. Suurkaupunkien kivierämaista vähitellen itseensä kietoutuviin, autioituviin kyliin, tietymättömien taipaleiden takana, tuntemattomilla poluilla, oman ajantajuni mukaan. 

Yhden suurimmista unelmistani toteutin tänä syksynä, unelman jonka kuvittelin jäävän toteutumattomaksi, vain yöllisissä näyissä elettäväksi. Se oli niin fyysisesti kuin henkisesti kaikkein vaativin matkani, suorastaan pelottavan uhkarohkea, unelmista upein ja kaukaisin...



Salaperäinen, tuntematon ja saavuttamaton Himalajan vuoristo. Monen maan halki kulkeva vuorijono, jonka maisemissa, painava kamerareppu selässä, kuljin kuten unieni elokuvissa, eläen elämää kuin nuotiotulilla kerrotuissa tarinoissa...


Monta maata, Kiina, Tiibet, Nepal sekä Bhutan, lentokoneilla, junalla, busseilla ja autoilla, hevosella. Matka oli pitkä ja kiivetä piti kaikkialla, missä keuhkot olivat kovilla ja jalat painoivat tuhansia kiloja, mutta palava halu piiskasi yhä korkeammalle, sinne missä rinteet olivat paljaat ja pilvet vaelsivat ylätasankojen solissa, suurten tuulten raa'oissa valtakunnissa.

Kun fyysisen jaksamisen raja tuli vastaan, sisu pakotti eteenpäin, askel askeleelta pitemmälle, sinne missä ilman happipitoisuus väheni vähenemistään ja keuhkot olivat repeämispisteessä. Ja toteutunut unelma, se oli enemmän kuin olin osannut uneksiakaan, paljon enemmän...



Miten on mahdollista kirjoittaa, löytää edes yksinkertaisimpia sanoja kuvailla hetkiä öisen tähtitaivaan alla, mahtava Mount Everest julman kauniina edessä, linnunrata lähempänä kuin koskaan, tähdenlentojen rikkoessa pyhää hetkeä. 

Sinä hetkenä, perusleiri 1:ssä, hyytävän vuoristotuulen syleilyssä, olin lähempänä universumin sisintä kuin koskaan ennen elämässä. Löysin selityksen ja syyn unelmani toteutumiseen, miksi juuri sinä yönä minun tuli olla siellä...



Luihin ja ytimiin asti jäätyneenä seisoin kuin horkassa kylmästä täristen, yötaivaan uskomatonta näytelmää ihmetellen. Ja tuulet vuorijonoa kohti kiitäen, ne ohittivat minut korvapuusteja jaellen.

Miten sellainen kauneus oli edes mahdollista, mistä kaikki nuo miljoonat tähdet oikein tulivat? Olinko todella yksin koko universumissa, vai seisoiko joku kaltaiseni jossain toisessa ulottuvuudessa, samankaltaisessa maisemassa ajatellen samoja ajatuksia...?



Aamun varhaisina tunteina aurinko heitti ensimmäiset säteensä Mount Everestiä ympäröivien vuorten huipuille, siirtyen vähä vähältä kohti maailman korkeinta vuorta, väläyttäen oranssin ja kultaisen valon sen päälle. Ja solassa pilvet lipuivat matalalla...

En voinut kuin pidättää hengitystäni, tästä olin uneksinut niin monet vuodet, tätä näkyä kaipasin, kun suurenmoisena liekehtivä valo värjäsi vuoret ja niiden huiput, tuulten puhaltaessa sinfoniaansa väsyksiin.

Osa minua, pala sielustani, jäi vaeltamaan irtokivien peittämään solaan, onnesta melkein humaltuneena ihailemaan yhä uudestaan ja uudestaan valtavaa, satojen miljardien yötaivasta kirjovien tähtien linnunrataa... 



Ja yö yöltä edelleen, nukun näkymään epätodelliseen, valojen ja värien leikkiin lumen peittämän vuorijonon rinteillä, Mount Everestin majesteetillisen, elävän olennon kaltaisen vuoren kuva verkkokalvoilla. Tuulet pyyhkivät lunta pyörteiksi, pilvet peittävät huiput hetkeksi ja unelmieni paikka muuttuu uudelleen todeksi sulkiessani silmäni...

Unelman muuttuessa todeksi, jäljelle jäi tunne siitä, kuin se olisi imenyt minut täysin tyhjäksi. Se oli pelottava ja surullinen luopumisen hetki, äärettömän äärellä ajatusteni kanssa kaksin...



Samalla, toteuttaessani myös muita unelmiani, kulkiessani kohti niiden syvää ydintä, löysin täysin uusia puolia itsestäni. Pystyin ja kestin paljon enemmän kuin uskoin tai tiesinkään, jaksoin pitemmälle ja korkeammalle kuin oletin kykenevänikään. Ehkä myös itse unohtumattoman kaunis Himalajan vuoristo auttoi osaltaan toteuttamaan mahdottomaksi luulemaani unelmaa...

Vaikka etukäteen pelkäsin, että itse unelma olisi suurempi kuin todellisuus, että lopputuloksena olisi vain suunnaton pettymys, sain enemmän kuin mihin minulla olisi riittänyt mielikuvitus.


Silloin, kun elämä on heittänyt tielleni mahdollisuuksia tavoitella taivaita, olen hakeutunut maisemiin missä muodot ovat yksinkertaisia, paikallaan kuluneita, yksinäisiä ja ikuisia...


On mahdotonta unohtaa, siirtää mielestään niin ajatonta surua ja arpia kuin vuoret minulle sillä hetkellä edustivat. Äärettömyys oli niin lähellä, että sitä oli miltein mahdotonta käsittää. 

Vain käden mitan päässä edessäni ja kuitenkin, suurin maisema oli minussa itsessäni, sisälläni...

Vuoret ovat syntyneet kauan aikaa ennen ihmistä ja rapautuessaankin ne jäävät jäljelle, vielä senkin jälkeen kun ihminen on jo kadottanut maapallon ja sillä elämän edellytykset.

Unelmien toteuttaminen vaati luopumista monista asioista, sinnikästä uskomista ja suunnittelua, uskomista mahdottomaan...

Ja kun mahdottomaan repesi aukko, jossa päämäärä kiteytyi ja muutti hivenen muotoaan, oli mahdollista löytää polku jota kulkien voi onnistua.