BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

keskiviikko 23. helmikuuta 2022

Kun totuus kääntää kasvonsa...


Historiassa on monia ajanjaksoja, joihin valtioiden johtajat voivat, niin halutessaan, palata. Mikä on se ajankohta historiassa, jossa maiden rajat muodostuivat ja mihin tarvittaessa voidaan vedota?


Onko mahdollista, että historian aikakausia taaksepäin palattaessa, jokaisella vaikkapa kolonialismia harjoittaneella maalla olisi oikeus uudelleen palauttaa hallintaansa oikeudettomasti haltuunsa ottamansa alueet ja niissä elävät ihmiset? Mihin tämä historian tulkinta on meidät viemässä, kun emme enää tyydy nykyhetkeen?

Kun historiaa käytetään naamiona kansanmurhiin ja hirmutekoihin kansaa ja kansanosia sekä muita valtioita kohtaan, ei se tarkoita sitä, että itse historiallinen aate on paha vaan sitä, että naamion takana piilottelevat käyttävät totuudeksi väittämäänsä valhetta omaa vallanhaluaan toteuttamaan.

Kun totuus kääntää kasvonsa, toisen puolen ilmeetön silmä sulkeutuu, ja samaan aikaan toisen silmän ympärillä oleva ruhje kellastuu...

Ihmisten heikkouksia ovat ahneus, vallanhimo ja julmuus ja kun ne ylikehittyneinä ominaisuuksina yhdistyvät, joissakin ihmisissä syntyy pahan kierre, missä mikään ei riitä.

En usko koskaan voivani ymmärtää erilaisia lainalaisuuksia, toteutuneita tapahtumia saati ihmisiä vankeina maailmoissaan. Olen ymmälläni, keskellä toivon ja epätoivon välistä kamppailua, niin paljon tapahtuu yhtä aikaa eikä mikään tunnu ratkeavan toivotulla tavalla. 

Useiden valtioiden synty perustuu suureen illuusioon tai vielä suurempaan valheeseen. Mikään ei ole sitä, miltä se näyttää, ei edes kaunisteltua totuutta, sillä se ei perustu totuuteen. Se voi olla väritettyä valhetta, korjattua ja perustuksensa unohtanutta propagandaa, kansalaisten manipulointia ja vääryyden kunnioittamista. 

Monet valtiot pysyvät kasassa suohon upotetuilla puujaloilla ja niin kauan, kun kansat opetetaan pelkäämään ja kunnioittamaan ristiriitaisia aatteita, joissa vääryyksien hyväksyminen kulkee käsi kädessä epärehellisyyden ja epäoikeudenmukaisuuden kanssa, sitä varmemmin näitä maita johtavat voivat valehdella, tappaa ja väännellä totuutta, teloittaa ne, jotka heitä arvostelevat ja muuttaa historiankirjoituksen kulkua.

Totuutta on äärimmäisen vaikea todentaa, sillä se on erittäin subjektiivinen käsite ja se voi merkitä hyvinkin erilaisia käsitteitä eri ihmisille...


Historia ei voi koskaan olla totta. Se on joko totuus ja kuolema tai sitten valhe ja elämä, eivätkä ne voi olla tasapainossa keskenään. Kuolema niille, jotka kirjaavat ylös tapahtumat kuten ne tosiasiassa tapahtuvat ja elämä niille, jotka vääntelevät historian kirjoituksiin valtaa pitävien ohjeiden mukaan sanat

Ihmisten yhteiskunnissa totuutta ei ole olemassakaan, se on samankaltainen illuusio kuin usko Edenin puutarhaan, 77 neitsyeeseen tai mihin tahansa paratiisiin, jolla houkat saadaan tottelemaan.

Siellä, missä valheella on suurempi arvo kuin totuudella ja missä epäilijät kadotetaan näkyvistä, siellä vapaus on vain kironsana ja sananvapauden symboliksi kelpaa rulla vessapaperia...


Tyranniaautoritarismi, diktaturi ja totalitarismi, kaikki sanoja, jotka ovat vallitsevia nykyajan maailmassa. Niin paljon valtaeliitit ja niiden johtajat pelkäävät kansaa, että ainoa keino pysyä vallassa ja nukkua yönsä rauhassa, on valvoa jokaista yksilöä aina kehdosta hautaan. 

Kansannousut, kapinat, tukahdutetaan alkuunsa, jotta kansalle ei tulisi mieleenkään, että muitakin mahdollisuuksia saattaisi olla olemassa, jos niitä vain uskaltaisi edes ajatella. Despootit kylvävät ahneuden siemeniä, perustaen hoveja samanmielisistä.

Sisimmässään nämä ahneet vallananastajat pelkäävät, vapisevat suojatuissa ympäristöissään, että ne joita he alistavat, nousevat heitä vastaan eivätkä suostu enää pelkäämään, kulkemaan talutusnuorassa ja itkemään kadonnutta itsenäisyyttään. 


Julmat ja/tai vääryydellä valtaan nousseet valtioiden johtajat ovat vain ihmisiä, eivät kuolemattomia ja turvassa maailmalta, sillä ennemmin tai myöhemmin, heidät ja heidän tekonsa punnitaan ja historiassa heille kirjoitetaan omat lukunsa ajasta, jolloin pimeys valtasi maan. 


Kun ihmiset ilmiantavat toisiaan, pelkureina miellyttävät kiihkeästi vallan kahvasta kiinni pitäviä, kun moraali ja oikeudenmukaisuus piiloutuvat häpeään, ihminen lopulta hävittää viimeisenkin osan inhimillisyydestään.

Ja kun ihmisten käytettävissä oleva tieto käsitellään, väännellään haluttuun suuntaan, poistetaan tietämistä valottava tieto kokonaan ja pestään sensuurin pesukoneessa moneen kertaan, mitä jäljelle jää, ei kenties mitään...

Valtaa pitävillä on kaikki menetettävänä, kansalla vain henkensä. Pienistä ihmisistä kasvaa suuria diktaattoreita, jotka vallanhalussaan kompastuvat omiin jalkoihinsa.


Alla tähän hetkeen hyvin sopiva hymni, joka Patrick Lenkin tulkitsemana ja sovittamana saa aivan uuden merkityksen, sillä videon alla olevassa kuvauksessa hän kirjoittaa mm. seuraavasti: 

""Cry my Soul Always" on kristinuskon lauluhymni, joka juontaa juurensa ukrainalais-ortodoksiseen kuoro-/lauluperinteeseen. Se heijastelee sitä tosiasiaa, että me kaikki kuolemme, ja siksi siinä pyydetään meitä elämään hyvää elämää, jossa keskitymme tärkeisiin, iankaikkisiin asioihin sekä kohtaamaan nykyisen tilanteen henkinä."

Pidempi versio tästä hymnistä kestää yli kaksi tuntia, mutta tietyssä mielentilassa ja tiettyjä historian jaksoja sekä nykyaikaa tutkiessa, tämä auttaa keräämään palasista kokonaisuuksia...

Musiikkikokemuksiini kuuluu musiikkia laidasta laitaan. Tärkeintä minulle on se, että sävel, soittimet ja/tai laulu resonoi sisälläni jollain selittämättömällä tavalla. En kuvailisi itseäni uskonnolliseksi enkä myöskään ateistiksi, ehkä jossain noiden kahden käsitteen välissä löytyy lähinnä panteismi...


Ihmisen fyysisellä koolla ei välttämättä ole mitään tekemistä hänen pienuutensa kanssa...

sunnuntai 6. helmikuuta 2022

... kuin tunteiden varjot seinillä...

Kun tuuli ulvoo ja ulisee pihoilla, törmää puihin ja riepottelee pensaita, on aika pysähtyä, kuunnella musiikkia ja ajatella itseä suurempia ajatuksia...


Ihmisten huoneet, rukousten kyllästämät tilat, kirkot, temppelit ja rukoushuoneet, niissä aika kadottaa itsensä, jäljellä vain painaumat eletystä elämästä. Rauha on käsin kosketeltavissa, sisällä ikuisessa tilassa, ulkopuolella erimielisyydet ja sodat täysissä voimissaan.

Autiot ja hylätyt kylät, kirkot vailla seurakuntaa ja kuitenkin, niissä on enemmän elämää kuin tässä ajassa, jossa olemme vain elämän suorittajia, eksyneinä oudossa maailmassa, johon emme koskaan valmistautuneet ajoissa...

Vaikka kirkot ovat hylättyjä, voi niissä silti kuulla kaukaisia kaikuja seurakunnan jäsenten rukouksista, suruista ja iloista, kaikista tunteista ihmisten elämässä. Ne eivät koskaan katoa kokonaan, ne ovat kuin tunteiden varjot seinillä, pinttyneinä hetkiin, arvoitusten odottaessa paljastumistaan... 

On kuin se, minkä pitäisi luoda rauhaa ja tasapainoa ympärillämme, aiheuttaisikin kaikkein rumimmat julmuudet ja pahimmat kärsimykset keskellämme. Ihmisen usko on täynnä ristiriitaisuuksia, kuin paikkaan sidottu usko hyvään ja pelastukseen antaisi oikeutuksen pahaan ja kärsimykseen.

Ehkä siksi onkin pelottavaa kohdata ihmisiä, jotka ovat kietoneet uskonsa käärinliinat tiukasti ympärilleen, kertovat vain yhdestä ja ainoasta totuudesta, kuin muita mahdollisuuksia uskoa ei olisi olemassa.

Kun aika vähitellen hiipii lattioilla, seinillä ja katoilla, se peittää alleen kaiken kadottavaan usvapölyyn jokaisen, joka osuu sen kohdalle...

Ikkunoissa hämähäkinseiteistä ja pölystä kudotut riippukeinut keinahtelevat hiljaa ilmavirrassa. Ajalla ei ole ääntä, se on vain aavistus, joka kohtaa meistä jokaisen ja voimme ainoastaan valita, kohtaammeko sen rohkeasti vai odotammeko sitä jäätyneinä paikallemme, peläten...

Katsellessani yöllistä tähtitaivasta mietin usein, miten tuntemamme ihmisten historia maapallolla on ehkä vain merkintöjä tapahtuneista rikoksista, vallankäyttäjien muistiinpanojen arkistoja...

Valon piiloutuessa pimeyteen, muuttuu maailma myrskyn nieluksi ihmisten sukeltaessa sen mustaan ytimeen. Ja kuin äänet kaukaa tulevaisuudesta, ei ihminen osaa esittää kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä, joihin hän kipeimmin haluaa vastauksia...


Nykyhetkien muuttuessa yhä ennakoivattomimmiksi, maailmamme kadotessa ympäriltämme sellaisena kuin me sen muistamme mielissämme, ajatukset siirtyvät vielä ihmiselle tuntemattomaan tilaan. Sitä ei voi hallita, mutta siellä kaikki on mahdollista...

Nykyisyytemme ei ehkä olekaan niin kaukana menneisyydestä kuin oletamme. Arkeologit tekevät kaivauksiaan ja löytävät entistä hämmentävimpiä löytöjä. Onko koko aikakäsityksemme virheellisesti tulkittua koodia, olemmeko unohtaneet lisätä tai vähentää hetkiä muinaisuudessa, elämmekö aikavääristymässä ja onko meitä lainkaan olemassa?


Ehkä me elämme merkintöinä keramiikkaruukkujen koristeissa, metallilaatoissa syvällä autiomaan hiekassa tai ehkä meitä ei ole vielä kaivettu esiin. Ehkä menneisyys liikkuu eri aikatasoilla, pyyhkäisten kaikki merkit ihmisten olemassaolosta näkymättömiin. Ja jonain varkain valittuna hetkenä meidät puhalletaan henkiin...


Nykyihmisen kyky hahmottaa tärkeitä asioita on hämärtynyt, vapauskin on vain sana, joka kuuluu eiliseen. Isovanhempamme ja heidän vanhempansa tuskin olisivat kyenneet edes aavistamaan maailmaa, jonka heidän jälkeläisensä joutuvat kohtaamaan.


Totalitaarisuuden kasvu maapallon kaikissa kolkissa lähestyy ennennäkemättömällä vauhdilla omaa turvalliseksi mieltämäämme kotimaata. Pohjoismainen tasa-arvo, demokratia ja onnellisuus, mitä niistä on enää jäljellä viiden vuoden kuluttua...

Vesimiehen aika ei tuonutkaan toivottua rauhaa ja tasapainoa, vai onko niin, että ennen uuden ajan alkua kaiken tulee ensin murtua? 
Mihin ihmiskunta on matkalla? Kenties avaruuden syviin sfääreihin, mustien aukkojen reunoille, joissa sfäärien harmonia soittaa yhteistä sinfoniaa ja jokaisella taivaankappaleella on oma instrumenttinsa, värähtelynsä ja taajuutensa, kunnes jossain keskellä universumia värähtelyt kohtaavat ja kosminen tietoisuus unohtaa laulunsa.


Kun tyhjyydessä ei ole vielä mitään, siitä nousee monta erilaista syntymää, eivätkä  universumimme rajat hiljennä hitaasti etenevää ääntä, joka nousee ja laskee, väreilee tyhjyyden keskellä... 


Onko meillä ymmärrystä hahmottaa näkemäämme, vai pitäydymmekö koko ajan vain oletuksiimme? Emme näe oman tietomme ja tietoisuutemme ulkopuolista tilaa, emme sen sisältämää elämää, vain tämän hetken ja lopulta tulevaisuus on ei mitään. Aistimme vain sen, mitä olemme maapallolla kehittyneet aistimaan, emme yhtään enempää...


The Intangible on julkaissut jo vuosia elektronista avaruusambient-musiikkia, joka vie ajatukset sfääreihin, saa itsen esittämään outoja kysymyksiä, joihin ei ihmisen tämänhetkisellä tietämyksellä ole vastauksia...

Alla olevan video on NASA:n avaruusalusten laitteiden nauhoittamaa ääntä. Videon kuvauskentässä videon lataaja kuvaa videota näin:

"Avaruudessa esiintyy sähkömagneettisia värähtelyjä, jotka voidaan kuvata ääneksi. Nämä sähkömagneettiset värähtelyt sykkivät eri aallonpituuksilla ja ne voidaan tallentaa NASA:n avaruusalusten erillisillä laitteilla. Tallenteet käännetään sitten ääniksi, jotka korvamme voivat kuulla."


Tulevaisuutemme?

Alla vaikuttava video maapallomme ja koko universumin mahdollisesta tulevaisuudesta.


Se, mitä emme tiedä, kiinnostaa meitä ja siksipä  asioista selvää ottamalla törmää mitä kummallisempiin kuvauksiin, kuten mm. "Avaruus, etäisesti sen haju muistuttaa paistettua lihaa..."