Pakkasen kirpeänpehmeä tassu raapaisi kasvojani ja sormissa kylmyys eteni kohti ranteita. Terävä, kasvamassa oleva kuu vartioi koivujen välissä, yrittäessäni vangita salaperäistä maisemaa kuvaksi. Ehkä pitäisi tyytyä epätäydelliseen, vaikka intohimona onkin täydellisyys.
Talven valkea nainen vaelteli hiljaisilla mailla, kosketellen pensaita ja oksia, jotka jäätävän kosketuksen jälkeen muuttuivat huurteesta kimaltaviksi talven veistoksiksi.
Yksinäinen nainen yksinäisessä maisemassa, kylmä ja tunteeton, kaikille vieras, kaunis ja ruma yhtä aikaa. Siihen katseeseen olisi voinut nukahtaa, mutta jokin liikahti ja nosti jalat askel askeleelta, pois kauaksi pois.
Talven valkean naisen läheisyys piirtää veitsenteräviä jälkiä ihoon, kylmiä haavoja, jotka arpeutuvat hitaasti. Vaarallista kauneutta pieninä annoksina.
Yö yön perään vaeltelen lumen valtakunnassa, antaen tuulten puhdistaa mieleni nurkat kaikesta turhasta.
Talvi puhdistaa mielen kamarit, kylvää kylmän kuuran autioille pihoille ...
Tekstit
0 kommenttia:
Lähetä kommentti