Niin mukavaa kuin ihmisten tapaaminen onkin, se on myös äärettömän väsyttävää, varsinkin tällaiselle sosiaaliselle erakolle kuin minä. Ihmiset pieninä annoksina ovat elämän suola ja harvinaiset mausteet, suurina annoksina ei maustettu ruoka enää maistu, siitä vain yrittää selvitä hengissä loukkaamatta kokkia.
Onneksi ovat yöt, jolloin on mahdollista koikkelehtia ulkona lumessa, tarkkailla muutoksia ja pieniä jälkiä hangilla. Tuntuu jollain tavalla ristiriitaiselta kirjoittaa väsymisestä ihmisiin, kun samaan aikaan yksinäisyys vain lisääntyy maailmassa. Kohtuus on tässä kohtaa varmasti oikea sana paikallaan. Kohtuullisesti ystäviä, kohtuullisesti yksinäisyyttä, olisiko siinä hyvän elämän resepti?
Tätä kaikkea ehdin mietiskellä mielessäni keskiviikon ja torstain välisenä yönä repäistessäni itseni ulos maailmaan, nauttiessani yöilman kirpeästä kosketuksesta ihollani.
Miten kaunis yö olikaan ja enimmäisenä katseeni kohtasi suuremmoisen yötaivaan, jonka halki pilvet liukuivat rauhalliseen tahtiinsa. Ja se taivas, oli kuin taivaalle olisi levitetty läpinäkyvä vaaleanpunainen kalvo, jonka takaa musteen tumma sini synkensi valosaasteen vaarallisen ja uhkaavan väriseksi. Tätä taivasta vasten koivujen rujot luurangot nojasivat kuin terävällä tussilla piirrettyinä, lisäten entisestään uhkaavaa tunnelmaa.
Totta totisesti, hangella näkyi kuin näkyikin pieniä jälkiä, tällä kertaa ne vain näyttivät kissan jalanjäljiltä. Mikäli olisin lähtenyt saapastelemaan pitemmälle, olisin varmasti kohdannut muitakin jälkiä, mutta tällä kertaa päätin vain seisoskella hangessa ja nyrjäyttää niskani yötaivaan ihastelussa.
Joskus vähän on paljon, ja sinä yönä tulin vähästä onnelliseksi.
Käväisin uudemman kerran ulkona vielä joskus kello viiden aikoihin, jolloin outo usva liikehti puiden rungoilla. Se oli sikäli erikoinen ilmiö, että tavallisesti usva liikkuu seinäminä tai laattoina, mutta tämä usva oli kuin pieniä riepuja heitettyinä ilmaan. Niistä ei saanut kiinni eivätkä ne muodostaneet kokonaisuutta, ne vain liikkuivat puiden lähellä, hitaasti muotoaan muuttamatta.
Ilmeisesti tämä aamuyön seisova usva oli yhdessä kiristyvän pakkasen kanssa sokeroinut koivujen oksat luonnottoman valkoisiksi luisiksi sormiksi, jotka keinahtelivat keveästi tuulessa.
Ja niinpä yöllisen hangessa seisoskelun tuloksena tunsin taas iloa ihmisten tapaamisesta...
Tekstit
