Unien oudoissa maisemissa, ajatusten toisella puolella, siellä missä mahdoton tulee mahdolliseksi, yön kuvat elävät omaa elämäänsä.
Mitä tapahtuu silloin, kun uni muuttuu todeksi, vuosien päästä ensimmäisen unen näkemisestä? Onko mahdollista elää unien unet yhä uudelleen, kunnes jonakin päivänä uneksija herää aamuun ja unessa nähty muuttuu elettäväksi elämäksi?
Muistelen, että jo hyvin nuorena, suorastaan lapsena, näin uneni ensimmäisen kerran. Uni, josta tuli yöllinen seuralaiseni vuosien ajaksi. Unen tunnelma muuttui siirtyessäni ajassa eteenpäin, kasvaessani ja kohdatessani maailman sellaisena kun se minulle esittäytyi.
Unessa vain muutama kohtaus muuttui vuosien mittaan ja Freudilaiset voivat nähdä niissä lapsen kasvutarinan nuoreksi naiseksi. Itse elin unessa suurimmat pelkoni ja onnen hetkeni, pelon voittamisen ja lopulta rauhan, joka kantoi pahimpien karikoiden yli. Tiesin aina voivani kutsua uneni avukseni, silloin kun se halusi piirtyä verkkokalvoilleni ja suoda helpottavan unohduksen.
Alkaemy: Nimue's Lament from CD Celtic Journey
Unet eivät ole käskettävissä, houkuteltavissa, kenties. Unessani oli vain yksi maisema, turvallinen ja luotettava, muuttumaton ja tärkeä juuri silloin, kun kaikki muu ympärilläni oli yhtä suurta muuttoliikettä. Kykenin luottamaan vain uneeni, sen luomaan illusioon tasapainosta ja turvallisuudesta, paluuseen luokseni öinä, jolloin kaikki muu särkyi ympärilläni.
Kävelin pitkin kärrytietä, jossa tiukkaan poljettu maapohja kamppaili punertavan ja hienoksi jauhautuneen hiekan kanssa tilasta, keskellä kulki ruohomättäiden rivittämä vihreä linja, joka piteli taistelevia osapuolia välillä erossa toisistaan, välillä yhdistäen ne rauhanomaiseen yhteiseloon. Kävelin tietä pitkin, aurinko paistoi kirkkaana ja lämpöisenä. En ollut matkalla minnekään, kuljin vain eteenpäin ja nautin hiljaisuudesta sekä leudosta tuulesta, joka kosketteli hellästi poskieni ihoa.
Edessäni näkyi metsän reunustama pelto, joka eri unissa kasvoi joko keltaista viljaa tai lainehti valtoimenaan kedon kukkia. Keskellä laajaa peltoa, kuin kaiken kuninkaana ja valtiaana, kohosi paksurunkoinen ja tiheälehvästöinen lehtipuu, joka lähempää katsottuna osoittautui tammeksi. Sen kaarna oli paksu, juovikas ja täynnä risteileviä, sittemmin jo parantuneita haavoja. Kuningastammi, kaikkien legendojen vanha ja viisas.
Kaukana takanani kuulin nopeasti laukkaavien ratsujen kumun. Peloissani, tietämättä miksi, juoksin kuin henkeni edestä kohti tammea, nopeammin ja nopeammin, jalkani suorastaan lensivät, puu tuntui olevan liian kaukana äänien lähetessä uhkaavasti.
Viimeisellä hetkellä, ennen ratsujen siirtymistä laajan pellon laitaan, ehdin kiivetä puun alaoksille ja niiltä, tuultakin nopeammin kiipesin yhä ylemmäksi ja ylemmäksi. Painauduin tiiviisti puun runkoa vasten, suljin silmäni ja toivoin olevani näkymätön.
Ratsastajat liikkuivat metsän reunassa, edeten niityllä lähemmäksi tammea. Tiesin, että ne etsivät minua. Ratsastajien huudot ja kovat äänet saivat minut suunniltani.
Joskus ratsastajat ampuiva laukauksia, joskus laukaus osui minuun ja olin pudota. Toisinaan unessa oli vain yksi hevonen, metsän laidasta niitylle hiljaa asteleva valkoinen hevonen, jolla ratsastin onnellisena pitkin niittyä. Toisinaan olin niityllä yksin, istuskelin tammen oksilla ja annoin tuulen leyhytellä hiuksiani.
Jokainen uni päättyi siihen, että nukahdin puun juurelle. Ei kovin kummallinen uni, tunnelmat vain vaihtelivat ja unessa koettuna ne olivat joko pelottavia tai vapauttavia. Myöhemmin opin ovelammaksi, huijasin takaa-ajajia, kesytin villihevosia tai parhaimmillaan tein akvarelleja tammesta.
Freudilaisuuden kannattajien ei kannata innostua liikaa, niin houkuttelevaa kuin se olisikin. Tiedän taustani sekä menneisyyteni ja siksi osaan näin aikuistuneena yhdistellä asioita niihin ympäristöihin, joissa kasvoin sekä niihin ihmisiin, joiden keskellä elin.
Oudoksi tämän unen tekee se, että muutamia vuosia sitten olin ajelemassa polkupyörällä Luxemburgissa, uskomattomia loivia ylämäkiä ja vastavuoroisesti vauhdikkaita alamäkiä.
Ajeltuani useampia tunteja, oli aika katsella sopivaa paikkaa eväiden syöntiin. Kuin tilattuna, edessä tuli mahdollisuus kääntyä pienelle, käyttämättömältä näyttävälle kärrytielle, joka oli jo kasvamassa umpeen. Asfalttia olin nähnyt tarpeeksi, joten valitsin mielenkiintoiselta näyttävän kärrytien, jota sitten ajelin hyvän matkaa eteenpäin.
Tajuamatta miksi, kylmät väreet alkoivat äkkiä kulkea pitkin selkäpiitäni. Polkiessani taas yhden ylämäen ylös, edessäni avautui unieni maisema, tarkalleen sellaisena kuin olin sen vuosien aikana unissani nähnyt. Sydämeni löi varmasti ylimääräisen lyönnin, henkeni oli salpautua ja aivan vaistomaisesti liikuttelin päätäni, rekisteröidäkseni jokaisen kuuluvan äänen.
Unieni maisema levittäytyi eteeni rauhallisena, melkeinpä uneliaana, lintujen laiskahko sirkuttelu kantautui korviini, tuuli samalla tavoin kuin unissa. Se hetki oli outo paluu lapsuuteen ja nuoruuteen, kylmä kosketus tapahtuneisiin, mutta kuitenkin niin läheinen kuva sisimpääni.
Vietin paikalla useita tunteja ja aivan oikein, söin evääni tammen juurella, nojaten päätäni sen karkeaan ja lämpimään runkoon, käyden läpi unieni eri versioita. Vaistomaisesti odotin, että metsänreunasta ilmestyy unieni valkoinen hevonen, mutta ei, sain syödä evääni yksin, kaikessa rauhassa, ihmetellen tapahtumaa.
Nukahdin hetkeksi, nojaten puun runkoon, lintujen sirkuttaessa ympärilläni, lempeän ilta-auringon viipyessä kasvoillani ja tuulen kosketellessa ihoani. Olin äärettömän onnellinen, äärettömän ihmeissäni, mutta rauhallisen onnellinen.
Mitä tämän jälkeen tapahtui? Ei yhtään mitään ja se on juuri se, joka minua askarruttaa eniten. Mitä järkeä on nähdä vuosikausia samaa unta ja kun vihdoin elää sen unien paikalla todeksi, kaikki päättyy kuin seinään. Uni ei tule enää kutsuttunakaan, elin sen todeksi, mutta miksi?
Ainoa jälki unen ja todellisuuden kohtaamisesta oli se oudon rauhallinen, suorastaan onnellinen mielentila, jonka vallassa olin vielä useita päiviä jälkeenpäin. En enää kutsu unieni unta luokseni, eikä se enää saapuisikaan, mutta kykenen koska tahansa, vain sulkemalla silmäni, elämään samat unet uudestaan, näkemättä unta...
Unien illallispöydässä on tarjolla uskomattoman outoja ruokalajeja...
Tekstit
8 kommenttia:
Sinulla on tuo 'sana-hallussa'.
Tukeva-Kuvitus tekee blogistasi mielenkiintoista luettavaa.
Harmi, että tulee käytyä 'vierailulla' niin harvoin - sorry...
Hyvää jatkoa ja Vapun odotusta...!
Unet ovat ikuisuuden kosketuksia ja useammin kuin uskommekaan saamme kokea niitä valveilla.
Kun mieli on avoin.
Ihana postaus jälleen!
Tulin nopsaan moikkaamaan!
Lempeää vapun seutua ja kiitos kommentista *minulla*!
Hei Eko!
Kiitos, kiitos, tuo oli mukava kuulla. Ja eikun kevättä:)
Hei Ari!
Itse asiassa, taidat olla harvinaisen oikeassa. Kirjoitit tuon muuten uskomattoman kauniisti. Kiitos:)
Hei seijastiina!
Käyn kuikuilemassa blogeissasi, sillä niissä on vallan valloittavia eläin- ja lintupersoonia. Eli ihania postauksia silläkin suunnalla. Kiitos:)
Tuttua! Hei, kiitos linkistä! Vaude vau ja trallallei, täällähän on kivaa ja mijöö perin hieno! Rupeampa seurailemaan...
Hei Asta!
Kiitos, kiitos. Sinun kuviasi en taasen voi olla ihailematta, niissä on jotain uutta ja sellaista, mikä vetoaa ehdottomasti aivoissani siihen alueeseen, jossa mielikuvitus asustelee.:)
En voi mitään sille, että suuri kateuden tunne untasi kohtaan iski sisimpääsi. En näe juurikaan unia, joskus koen itseni "huonommaksi" ihmiseksi, koska olen kuullut että ihmiset näkevät rikkaita, ja mielikuvituksellisesti mitä ihmeellisimpiä unia. Itse näen joskus jotain pientä ja aina hellin niitä pitkään mielessäni niiden harvinaisuuden takia. Ja tuokin vielä, että sait kokea unesi todeksi. Ihmeellistä. Minulla toistuva uni nuorena aikuisena oli pelkästään ahdistava uni, jossa anelin toista ihmistä ymmärtämään minua, ottamaan minut vakavasti. Se uni loppui avioeroon. Yhden kerran sen jälkeen se on toistunut hiukan erimuotoisena ja siitä ei ole kovin kauaakaan. Muutama voimauni on kohdalleni tullut, niistä olen kiitollinen. Onnittelut unimaailmastasi, kielenkäytöstäsikin päätellen se on varmasti rikas.
Hei Tuitsuli!
Luin tai kuulin jossin tutkimuksesta, jossa todettiin, että kaikki meistä näkevät unia, kaikki vain eivät muista uniaan.
Itselleni unet ovat maailma, jonne vilahdan, kun maailma murjoo ja mikään ei ole kaunista.
Voimaunet ovat aivan ihania, kun niiden jälkeen herää aamuun, hyvänolon tunne säilyy vielä pitkään ja tassuttelu elämän soratiellä on helpompaa ainakin yhden päivän, päivä kerrallaan. Kiusaus viivahtaa niissä pidempään on suuri...
Sinun runosi taas ovat viiltäviä kuvia elämästä, jota jokainen elää omalla tavallaan ja tarinallaan. Mieleeni tuli ahdistava unesi ennen avioeroa, näinkö sen tarkoitus oli valmistaa sinua tulevaan. Tämä hyvin kotikutoinen arvailu saattaa osua jollakin tasolla oikeaan, ehkä.
Ethän vain lopeta blogiasi, ethän?!?! Puet sanoiksi elämää, jota jokainen elää tahollaan, mutta johon kaikilla ei ole sanoja kuvailemaan mielentilaa, joka puristaa ihmisen kasaan.:)
Lähetä kommentti