Viikon aikana kohtasin useita ihmisiä ja törmäsin tapahtumiin, joista jokaisesta olisi ollut tarinan aiheeksi. Olkoot alla olevat kaksi kertomusta viikon "uutiskatsaus", tarinoiden siemen, joiden aika ei ollut vielä viime viikolla.
Minä tunnistan jo ne ihmiset, viime ja edelliseltä vuodelta, monien sisäänkäyntien ulkopuolelta, helisevät mukit ja R-kioskin pahvikahvikupit käsissään. Useat heistä ovat maassa polvillaan, pitäen käsiään ylhäällä yhdessä, rukoillen omalla tavallaan. Jotkut heistä tyytyvät istumaan polviensa varassa, kolisutellen välillä pahvimukejaan.
Erään miehen tunnistan hyvin, hän nojaa kulahtaneisiin kainalosauvoihinsa, toinen housunpuntti kiinnitettynä reiteen, pahvimuki hänelläkin kädessään. Hän katsoo välillä suoraan silmiin, kuin äänettömästi todeten: "Minä muistan sinut, sinä suomalainen, joka ohitat minut joka päivä, katsettani vältellen."
Kuvan henkilö ei liity miltään osin tekstiin.
He ilmestyivät kuin varkain, vuosia sitten, ja ensin heihin ei kiinnittänyt huomiota. Nyt he palaavat joka vuosi uudestaan. Viime vuonna samat ihmiset lennätettiin talven tullen koteihinsa Romaniaan, ja tänä keväänä he ovat jälleen täällä, kuin muuttolinnut konsanaan, ja heidät majoitettiin kolmeksi vuorokaudeksi Rastilaan. Missä he majoittuvat tänään?
Kerjäläisen tunnistaminen toisten kerjäläisten joukosta, tuo ihmisen lähemmäksi, halusi sitä tai ei. He ovat tulleet osaksi elämäämme ja päivittäin jokainen meistä joutuu tekemään päätöksiä siitä, tipauttaako kolikko hajoamistilassa olevaan pahvimukiin vai ei.
Viikon noloin kohokohta oli ihmisen ja koiran kohtaaminen, itseasiassa kahden koiran ja niiden emäntien kohtaaminen. Toisesta koirasta ja koirien emännistä ei mieleeni piirtynyt merkkiäkään. Toista oli tämä pieni, pönäkkä ja äärettämän häpeilevä, lihaisan tiiviissä kunnossa asteleva pikkukoira, joka jäi kummittelemaan mieleni sokkeloihin, ponnahdellen aina uudelleen ja uudelleen silmieni verkkokalvoille.
Katselin jo kaukaa lihaisan pikkukoiran lyllertelyä, ihmetellen ja alitajunnassani rekisteröiden outoja, tavalliselle koiralle kuulumattomia ominaisuuksia. Mitä lähemmäksi kävelin, sitä häpeilevämmäksi koira muuttui. Oli kuin koira olisi ollut, hetkenä minä hyvänsä, valmis hypähtämään lumihankeen ja kaivamaan pakopoteroa aina Kiinaan asti.
Muutaman metrin päästä koirasta huomasin syyn omituisen leveään ja keinahtelevaan käyntiin. Kukin neljästä tassusta oli tungettu punamustiin kumijalkineisiin, joiden iltin päällä oli punainen tarranauha pitämässä virityksiä tiukasti kiinni. Koiraparka oli lysähtämäisillään häpeästä, silmät pyörivät villisti päässä ja pönöttävä askellus meni täysin sekaisin.
Tunnustan, säästääkseni koiran enemmältä häpeältä, lisänneeni askeleihini vauhtia, mutta pakko minun oli sen jälkeen pysähtyä ja katsoa taakseni. Tanakat reidet ääriasennossa tuo koirista noloin jatkoi häpeällistä kulkuaan, näyttäen siltä kuin reisien välissä olisi pyörinyt iso kasa piikkipapiljotteja.
Alla klassista musiikkia ja rockia viululla taituroiva David Garrett, joka saa joka tytön jaloissa sukkien lisäksi kengät pyörimään siihen tahtiin, ettei kävelystä tule yhtikäs mitään...
Tekstit
3 kommenttia:
Jälleen ihana postaus ♥
Iloa ja mukavaa viikkoa!
Suomalaisen erottaa siitä, että myös hänen koirallaan saattaa olla pipo. Yllä oleva piano muistuttaa kunnoltaan hanureita, joita näpelöimällä jotkut romanit kerjäävät.
Hei Seijastiina!
Kiitos kiitos ja valoisaa viikkoa.
Hei a-kh!
Nyt en enää ihmettele vaikka vastaani hiihtäisi koirien hiihtomaajoukkue. Merkillisen näköisiä nelijalkaisia on liikenteessä enemmältikin.
Lähetä kommentti