Jo vuosia olen seuraillut lähilahdella asustelevan joutsenparin elämää, saapumista keväällä, pesimistä ja vihdoin perheen pienimpien ilmestymistä näkösälle. Tänä keväänä olen huomannut, miten joutsenparin saapumisen odottelu on muuttunut suoranaiseksi kivuksi, kaipaukseksi nähdä ystävät vuosien takaa, juhlallisen upea lipuminen lahdelle...
Kevät kohisee vauhdilla eteenpäin, meri on jo laajoilla alueilla vapaa, mutta piilossa lymyilevä merenlahti odottelee edelleen joutsenparia saapuvaksi. Tepastelen päivittäin rannalla, ensimmäiseksi aamulla ja viimeisenä illalla, mutta joutsenet loistavat poissaolollaan. Lahti oli vielä muutama päivä sitten vähäiseltä osin sulajään peittämä, eikä asiaa auttanut vähääkään kauempana jo sulana olevat laajat alueet.
Kanadanhanhia ja sorsia näkyy epälukuinen määrä, samoin muita lahdella keväisin näkyviä lintulajeja, joutsenista sen sijaan ei ole tietoakaan. Olen muiden blogeissa käynyt ihastelemassa lukemattomia upeita joutsekuvia, mutta omat kamerani saavat edelleen odottaa kohdettaan. Ja jotta elämä ei menisi liian helpoksi, tottahan toki haluan kuvata omat joutseneni aamu-usvan vaeltaessa lakoontuneiden kaislojen yllä, puiden hämärtyessä pehmeän rakeisiksi taustoiksi.
Pulut ja kyyhkyset kujertelevat raivostuttavan pilkallisesti lähipuissa, kuin naureskellen ihmisotuksen väsymätöntä vaellusta lahdelle, turhautumisesta kielivää nopea-askeleista paluuta ja seuraavana päivänä sama toistuu uudestaan.
Kärsivällisyyteni on ollut koetuksella ja hetken aikaa olin jopa sitä mieltä, että joko kerjään, varastan tai lainaan kalastussaappaat ja kahlaan lahdelman itsepäisen jääräpäisesti olemassaolostaan taistelevan sohjon keskelle, äyskäröin ämpärillä vielä jäljellä olevat menneen talven muistot rannalle ja vapautan lahdelman joutsenten tulla.
Onneksi en joutunut toteuttamaan mielessäni pyörähtelevää typerääkin typerämpää suunnitelmaa. Lahti on vihdoinkin vapaa joutsenten tulla. Päivittäisten odottelujen kohde on vaihtunut, sulajää pakeni aurinkoa, vajosi veden alle ja vain meren virtaus pyyhkii mennen talven veden vangitsijan yllä.
On kuin lahdelmani olisi ollut talven viimeinen linnake, jota se puolusti suorastaan raivoisalla päättäväisyydellä. Kaikkialla muualla olen nähnyt kevään merkit, lian ja roskan alta sinnikkäästi nousevat leskenlehdet, pienet vihreät ruohonalut, voikukanlehtien valloittavan tilaa ja puiden päivä päivältä suurenevat silmut, jotka hetkenä minä hyvänsä paljastavat vihreän salaisuutensa. Ja kaiken yllä raikaa mustarastaan sanoinkuvaamattoman kaunis, melodinen ja huilumainen lurittelu.
Merenlahdella kävi tänään meteli ja melske, mutta valkeat kuninkaalliset loistivat poissaolollaan. Odotus jatkuu...
Tekstit
2 kommenttia:
Joutsenet ovat pari- ja paikkauskollisia, joten eivätköhän ne siitä... Siellä missä enimmäkseen olen, ei haahkojen keväinen motkotus ja uhuilu taukoa edes yösydännä.
Juuri tuohon paikka- ja pariuskollisuuteen tällä hetkellä luotan. Ainoa pelkoa aiheuttava tunne on se, ettei joutseparille olisi tapahtunut mitään pahaa.
Sinä päivänä, kun joutsenparvi lipuu lahdelle, rauhotun, sitä ennen odottelen ja pelkään...
Lähetä kommentti