Pentuna, aina raivotessani, tömäytin mahtavankokoiset kuulokkeet korvilleni, volyyminappulan kovemmalle ja annoin Tsaikovskin pianokonserton viedä mukanaan.
Näin tapahtui tavallisesti silloin, kun pää pyhää raivoa pöristen painelin nokka verta valuen kotiin. Tappelu ei ollut päättynyt kannaltani suotuisasti ja niinpä sen sijaan, että olisin tirvaissut vastustajani kanveesiin, olin itse päätynyt kunnon nokkakolariin.
Sama raivoterapia toimii vielä aikuisenakin, nyt raivo vain ei ole samaa luokkaa, kunhan kiukuttelen hetken ja palaan sen jälkeen maan pinnalle. Mutta Tsaikovskin pianokonsertto toimii aina. Kuulokkeet korville, silmät kiinni ja mielen elokuva pyörähtäköön käyntiin.
Tiedän, että kyseinen sävellys ei kuvaa raivoa, vaan sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen romanttisimmista pianokonsertoista. No, en ole koskaan väittänytkään olevani erityisen järkevä valinnoissani. Sen minkä lapsena päätin ja valitsin, sitä myös aikuisena toteutan, sillä se vapauttaa aina. Siis Tsaikovskia raivoon...
Suljettujen luomieni takaisessa elokuvateatterissa näytetään melkeinpä aina samaa elokuvaa, muutamin poikkeuksin.
Juoksen sateessa, synkän metsän halki kohti autiotaloa, jonka ikkunat ovat kuin goottilaisessa kirkossa, korkea ja terävä harjakatto nousee mustina pyörteilevien pilvien läpi, raskas ja puinen kaksoisovi repsottaa avoinna, myrskytuulen pahoinpideltävänä.
Astun ovesta sisälle, kylmänkosteaan eteiseen, jossa edessäni odottaa vielä toinen ovi avattavaksi. Ovi on kaunis, sileänpehmeä ja monien käsien sivelemä taideteos, jonka avattuani tiedän pääseväni mieleni konserttisaliin, soittamaan itselleni.
Avaran salin tyhjyydessä askelteni äänet saavat varjon, himmeä valo tulvii rikkinäisistä ikkunoista valaisten ainoan, suurta tyhjyyttä täyttävän esineen, kiiltävänmustan konserttipianon.
Asetan sormeni koskettimille ja tunnen niiden viileän, melkeinpä hengittävän pinnan. Ne odottavat ensimmäistä kosketusta, hiljaisuuden täyttävää musiikkia, joka valtaisan raivon lakastuttamana päätyy lopulta hiljaisuuteen.
Raivon vielä tuntuessa kipuna, soitan itseni unohduksiin, avointen ikkunoiden äärellä, sateesta kosteana, ranteet ja sormet yhä kylmempinä. En tunnista ranteitteni liikettä, sormieni kosketusta koskettimilla, en enää ole tässä hetkessä...
Olen kuin tulessa, raivo ja viha palavat minussa liekeillä. Sävelten soidessa sieluni sisällä, pikkuhiljaa, vähä vähältä raivoni palaa loppuun, hiilloksen hehkuessa hetken koskettimilla. Soitan itseni vapaaksi, kaikesta...
Raivo minussa sulaa, hajoaa palasiksi ja poistuu luotani. Mieleni valtaa viileä, suuri rauha.
Hiljaisuus tunnustelee hetken pianon kaikupohjaa, vielä viimeinen kosketus koskettimilla ja varjot vajoavat takaisin pimeyteen. Sade vaikenee vähitellen ja aamu löytää tiensä autioon saliin.
On aika poistua, pehmein askelin läpi aamun kuulaassa valossa hohtavan metsän. Takanani ovi sulkeutuu ja olen vapaa...
Tekstit
3 kommenttia:
Taitavaa sanojen esille luontia.
Upeat kuvat tahdittaa tarinaasi, ihanaa, tässä elää mukana!
Kiitos tästä sukellusta klassisen musiikin klassikoihin...:)
Hei Tuitsuli!
Aika usein musiikki ohjailee ajatuksiani kirjoittaessani itse asiassa mitä tahansa. Onpa kyseessä asiateksti tai sitten nämä ajatusten villit temmellysmaat, musiikki msoi kuulokkeissa...:)
Lähetä kommentti