Virheitä ja suuremmoisuuksia

Miten tässä nyt näin pääsi käymään? Ryömiessäni takaisin sisälle kameravarusteet jäässä ja housunlahkeet jääpuikkoja kasvaen, kuvittelin kirjoittavani muutaman sanan blogiini ja mätkähtäväni heti sen jälkeen lämpimien peittojen alle. Ehei, lämpimiksi kuumaa kahvia kitusiin (virhe numero 1) ja sen jälkeen hosumaan blogistanissa (virhe numero 2). Tässä sitä kukutaan pystyssä edelleen ja kirjoittamiset ovat jääneet lukemisten alle.

Tänä yönä suurinpiirtein jäädyin pystyyn ja kamerakin mätkähti muutaman kerran hankeen, jalustan temppuiluista puhumattakaan. En siis todellakaan kirjoita tästä yöstä, joka sekin muutaman hyvin nukutun yön jälkeen muuttuu muistoissa itse asiassa vallan mainioksi yöksi.

Perjantain ja lauantain välisenä yönä olin taas liikenteessä ja siitä yöstä piti kirjoittamani.

Öisin ihmisillä on taipumus nukkua sikeästi ja harvalla on haluja lähteä tarpomaan yksin kainaloihin asti ulottuvissa hangissa. Valokuvaaminen on mielekästä touhua, mutta ei aina ainoa syy lähteä liikkeelle.

Olla yksin ja tuntea itsensä pieneksi taitaa kuulua ihmisen perustarpeisiin. Loppupelissä suurimmankin ihmisen suuruus on hyvin pientä ja siksi pienenkin ihmisen on terveellistä tuntea itsensä aina silloin tällöin hyvin pieneksi.

Se yö oli kuulas, kirpeä ja kipeän kaunis yö. Paljaat, lumesta raskaat oksat taipuivat hankien ylle, syvän tummansininen taivas kaareutui ihmeen kevyenä luonnon yllä. Muutama karannut pilvenhattara lipui taivaankannella ja ilma oli kristallisen kova ja kirkas. Kinokset säkenöivät timanttipölystä ja eläinten polut risteilivät kevein painalluksin hangella.

Onni oli yksinkertainen, tyyni olotila, jonka sain kokea yksin, sillä ainutkertaisella hetkellä, kun koko muu maailma nukkui. Yhdessä hetkessä kaikki, suunnaton suuremmoisuus ja täydellinen yksinäisyys. Se yö painui syvälle, muistettavaksi.

Sinä yönä vain seisoin lumihangessa ja ihailin kauneutta.