Outoja jälkiä, vinksahtaneita värejä

Myönnetään, että lumilogiset tutkimukseni ovat saaneet suorastaan perverssejä piirteitä. Tutkailen lumen olomuotoa välillä kameran linssin läpi, välillä muuten vain linssiluteena. Samaan soppaan sitten saakin sujuvasti tyrkättyä valojen maailmaa, joka kaupunkimiljöössä saa todella merkillisen väripaletin aikaan.

Tänään kummastelin vieterit päästä lennellen sitä, että olenko törmännyt ufojen tekemiin jälkiin vai pitävätkö metsän eläimet minua pilkkanaan. Lumessa oli jälki, kerrassaan merkillinen jälki. Oli kuin kastemato olisi matanut hangella, mutta järkikin sen sanoo, että näillä pakkasilla olisin löytänyt jälkien tekijän sopivan jäisessä olomuodossa ja arvoitus olisi ratkennut. Ei löytynyt pakastunutta matoa, ei puun oksaa, risua tai kumilankaa.

Mystisemmäksi jäljen tekee se, ettei lähettyvillä ollut ainoatakaan toista jälkeä, vain tasaisena hohtavaa hankea sekä omat jälkeni. Olisiko pakkasenkestävä, jäähdytysnestettä sisuksissaan kierrättävä matonen pujahtanut hangen alle ja raivannut tiensä lumiluolassa perille, missä se sitten onkaan?

Valosaaste maalaa todella vinksahtanein värein yöllistä taivasta. Välillä taivas on tumman vaaleanpunaisenlila ja toisena yönä kalpean kuun värinen. Uskomattoman luonnottomia värejä, niin kaupunkilaisen vääristyneitä. Kaipaan todellista yötaivasta, jonka kannella kirkkaat tähdet vilkkuvat. Mitä kauemmin tähtiä katselen, sitä enemmän niitä syttyy silmieni edessä, suorastaan hukun tähtimereen.

Niinpä niin, kaupungissa hankeen painautuu outoja jälkiä ja taivaalla loistavat vinksahtaneet värit.

Taidanpa vain hyppelehtiä hetken hangessa, kylmästä hytisten...