On olemassa sellainen hullu sanonta kuin "Tekevälle sattuu ja tapahtuu". Olen usein miettinyt ankarasti, mitä tuolla sanonnalla todella halutaan sanoa. Sitäkö, että kun teet vähemmän, sattuu vähemmän vai sitäkö, että mitä enemmän teet, sitä enemmän sattuu. Mitä jos ei tee yhtään mitään, lahoaa vain paikalleen? Kyllä silloinkin jotain tapahtuu, täytyy tapahtua, ainakin lahoaminen.
Pahus, kuulun tuohon enemmän tekijöiden joukkoon, enkä tunnu koskaan oppivan sitä, että elämän kulkupeleissä on olemassa myös jarrut ja niitä kai olisi tarkoitus joskus käyttääkin. Olen yhden polkimen nainen ja se poljin on kaasupoljin.
Voi hyvä tavaton sentään, ei ole päivää ettei jotain tapahtuisi, tilaisuuksia, joissa jarrupolkimen käytön opettelu olisi ollut poikaa. Otsa lytyssä ja ruvella opettelen tätä näytelmää nimeltä elämä. Oman näytelmäni nimenä taitaa olla "Tunarin oppivuodet", itse asiassa olen aivan varma tuosta näytelmän nimestä, pahus.
Alla olevat pari tarinaa toimivat todistusaineistona siitä, että olen vaaraksi muille koheltaessani pöpelikössä mitä kummallisempiin aikoihin ja mitä kummallisemmissa paikoissa.
Muutama ilta sitten pötköttelin rähmälläni mustan jätesäkin päällä ja tarkensin juuri tuulenkaatoon, kun kuulin taustalta juoksuaskelten töminää, aluskasvillisuus vain rapisi enkä ehtinyt reagoimaan mitenkään, kun jo tajusin, että joku hyppelehti ylitseni.
Pöpelikössä norsun lailla tömähdellyt ylitsehyppelehtijä sai juuri ennen notkahtamistaan kiinni puunrungosta ja jäi heilumaan sen varaan epävarman näköisenä, kauhistunut ilme hikisillä kasvoillaan. Olin salamannopeasti ehtinyt pyörähtää selälleni ja siinä me kaksi hämmästynyttä metsäläistä tuijottelimme toisiamme.
Meillä molemmilla oli ilmeisesti ollut sama typerä ajatus päissämme, että eihän tässä pusikossa muita voi olla, joten aivan sama makoileeko jätesäkin päällä vai koikkelehtiiko kuin kevätkiimainen rusakko pitkin maita ja mantuja.
Koikkelehtijan ääni ei ollut vielä toipunut shokista, kun hän kyseli huolestuneena, että onhan kaikki kunnossa, vai tarvitsenko jonkinlaista apua. Sama ajatus pyöri päässäni, tosin huolestumiseni koski kyselijää, sillä puunrungossa roikkuva juoksijanrääpäle oli kasvoiltaan valkoinen kuin lakana ja äänikin oli hengästyksestä melko tärisevä ja ehkä astetta normaalia kimeämpi.
Oli siinä hetki aikaa vaihtaa ajatuksia, kun kumpikin toipui samalla yllättävän tapaamisen järkytyksestä. Ne, joille kamera on kasvanut kiinni käsiin, ymmärtävät hyvin tilanteen, sillä löytääkseen kunnon kuvakulmia ja päästäkseen lähelle kohdetta, kameran kanssa on vain ryömittävä vaikka myyränkoloon.
Myönnän, ei ehkä ole tavanomaista löytää mahallaan pötkötteleviä naikkosia iltakosteassa metsässä, mutta enpä ole minäkään ennen tullut ajatelleeksi, että pöpelikköjuoksijat eivät paljoa koipiinsa katsele nelistäessään hiki hatussa pöheikössä.
No, opinpa ainakin sen, että seuraavalla kerralla mättähällä makoillessani pystytän varoitusmerkit ympärilleni, tai sitten en...
Erään toisen kerran ryömin taas maassa ja olin pysähtynyt hetkeksi tutkailemaan pieneliöstön elämää urbaanimetsässä, kun kuulin taustalta jonkun henkäisevän pelästyneenä "Voihan p..kele, tuolla taitaa olla ruumis!". Hätkähdin ja pyörittelin päätäni tarkistaakseni, etten pötkötellyt jonkun pahasti hajonneen raadon vieressä.
Raatobongarit saivat melkoisen nikottelukohtauksen huomatessaan, että pyrstö pystyssä pötköttelevä ruumis osoittautui melkoisen eläväiseksi tapaukseksi. Siinä taas sain olla selittelemässä, että olin hyvin elossa oleva pieneliöstön tutkailija. Olikohan bongareille isokin pettymys se, että raato ei ollutkaan raato, vaan naispuolinen henkilö vakavalla asialla, luontoa tutkimassa? Hmm...
Jälkeenpäin mietiskelin sitä, että Suomessa on jo vuosikausia näytetty jenkkileffoja, joissa nirhataan ihmisiä mennen tullen, eikä nirhotuista käsittääkseni yksikään ole pyrstö pystyssä, leuka maassa ja kädet soheltamassa kameran kimpussa.
Olin reippaasti alle parikymppinen, kun huomasin itsessäni tämän soheltajapiirteen ja opin nopeasti sen, että mikäli en halunnut kulkea koko elämääni häpeästä punajuuren värisenä, oli pakko olla ottamatta itseään liian vakavasti ihmisten keskellä. Niin söpö kuin punasteleva tyttölapsi onkin, ei jatkuva häpeänpuna pue ketään.
Olen se tapaus, joka pöydästä noustessaan joko vetää pöytäliinaa mukanaan tai ainakin saa astiat kaatuilemaan ja siirtymään paikaltaan, tuoleista puhumattakaan. Joko asian kanssa tulee toimeen tai sitten häpeää koko elämänsä. Ihmiset nyt vain ovat niin erilaisia, tämä on minun selitykseni, mikähän mahtaa olla muiden selitys omiin mokiinsa?
Ja totta totisesti, pitsini ovat todella suloisesti sekaisin, jos kohta ovatko pitsiä nähneetkään, eivätkä ole, mikäli ovat omia yritelmiäni joskus kauan aikaa sitten...