On olemassa sellainen hullu sanonta kuin "Tekevälle sattuu ja tapahtuu". Olen usein miettinyt ankarasti, mitä tuolla sanonnalla todella halutaan sanoa. Sitäkö, että kun teet vähemmän, sattuu vähemmän vai sitäkö, että mitä enemmän teet, sitä enemmän sattuu. Mitä jos ei tee yhtään mitään, lahoaa vain paikalleen? Kyllä silloinkin jotain tapahtuu, täytyy tapahtua, ainakin lahoaminen.
Pahus, kuulun tuohon enemmän tekijöiden joukkoon, enkä tunnu koskaan oppivan sitä, että elämän kulkupeleissä on olemassa myös jarrut ja niitä kai olisi tarkoitus joskus käyttääkin. Olen yhden polkimen nainen ja se poljin on kaasupoljin.
Voi hyvä tavaton sentään, ei ole päivää ettei jotain tapahtuisi, tilaisuuksia, joissa jarrupolkimen käytön opettelu olisi ollut poikaa. Otsa lytyssä ja ruvella opettelen tätä näytelmää nimeltä elämä. Oman näytelmäni nimenä taitaa olla "Tunarin oppivuodet", itse asiassa olen aivan varma tuosta näytelmän nimestä, pahus.
Alla olevat pari tarinaa toimivat todistusaineistona siitä, että olen vaaraksi muille koheltaessani pöpelikössä mitä kummallisempiin aikoihin ja mitä kummallisemmissa paikoissa.
Muutama ilta sitten pötköttelin rähmälläni mustan jätesäkin päällä ja tarkensin juuri tuulenkaatoon, kun kuulin taustalta juoksuaskelten töminää, aluskasvillisuus vain rapisi enkä ehtinyt reagoimaan mitenkään, kun jo tajusin, että joku hyppelehti ylitseni.
Pöpelikössä norsun lailla tömähdellyt ylitsehyppelehtijä sai juuri ennen notkahtamistaan kiinni puunrungosta ja jäi heilumaan sen varaan epävarman näköisenä, kauhistunut ilme hikisillä kasvoillaan. Olin salamannopeasti ehtinyt pyörähtää selälleni ja siinä me kaksi hämmästynyttä metsäläistä tuijottelimme toisiamme.
Meillä molemmilla oli ilmeisesti ollut sama typerä ajatus päissämme, että eihän tässä pusikossa muita voi olla, joten aivan sama makoileeko jätesäkin päällä vai koikkelehtiiko kuin kevätkiimainen rusakko pitkin maita ja mantuja.
Koikkelehtijan ääni ei ollut vielä toipunut shokista, kun hän kyseli huolestuneena, että onhan kaikki kunnossa, vai tarvitsenko jonkinlaista apua. Sama ajatus pyöri päässäni, tosin huolestumiseni koski kyselijää, sillä puunrungossa roikkuva juoksijanrääpäle oli kasvoiltaan valkoinen kuin lakana ja äänikin oli hengästyksestä melko tärisevä ja ehkä astetta normaalia kimeämpi.
Oli siinä hetki aikaa vaihtaa ajatuksia, kun kumpikin toipui samalla yllättävän tapaamisen järkytyksestä. Ne, joille kamera on kasvanut kiinni käsiin, ymmärtävät hyvin tilanteen, sillä löytääkseen kunnon kuvakulmia ja päästäkseen lähelle kohdetta, kameran kanssa on vain ryömittävä vaikka myyränkoloon.
Myönnän, ei ehkä ole tavanomaista löytää mahallaan pötkötteleviä naikkosia iltakosteassa metsässä, mutta enpä ole minäkään ennen tullut ajatelleeksi, että pöpelikköjuoksijat eivät paljoa koipiinsa katsele nelistäessään hiki hatussa pöheikössä.
No, opinpa ainakin sen, että seuraavalla kerralla mättähällä makoillessani pystytän varoitusmerkit ympärilleni, tai sitten en...
Erään toisen kerran ryömin taas maassa ja olin pysähtynyt hetkeksi tutkailemaan pieneliöstön elämää urbaanimetsässä, kun kuulin taustalta jonkun henkäisevän pelästyneenä "Voihan p..kele, tuolla taitaa olla ruumis!". Hätkähdin ja pyörittelin päätäni tarkistaakseni, etten pötkötellyt jonkun pahasti hajonneen raadon vieressä.
Raatobongarit saivat melkoisen nikottelukohtauksen huomatessaan, että pyrstö pystyssä pötköttelevä ruumis osoittautui melkoisen eläväiseksi tapaukseksi. Siinä taas sain olla selittelemässä, että olin hyvin elossa oleva pieneliöstön tutkailija. Olikohan bongareille isokin pettymys se, että raato ei ollutkaan raato, vaan naispuolinen henkilö vakavalla asialla, luontoa tutkimassa? Hmm...
Jälkeenpäin mietiskelin sitä, että Suomessa on jo vuosikausia näytetty jenkkileffoja, joissa nirhataan ihmisiä mennen tullen, eikä nirhotuista käsittääkseni yksikään ole pyrstö pystyssä, leuka maassa ja kädet soheltamassa kameran kimpussa.
Olin reippaasti alle parikymppinen, kun huomasin itsessäni tämän soheltajapiirteen ja opin nopeasti sen, että mikäli en halunnut kulkea koko elämääni häpeästä punajuuren värisenä, oli pakko olla ottamatta itseään liian vakavasti ihmisten keskellä. Niin söpö kuin punasteleva tyttölapsi onkin, ei jatkuva häpeänpuna pue ketään.
Olen se tapaus, joka pöydästä noustessaan joko vetää pöytäliinaa mukanaan tai ainakin saa astiat kaatuilemaan ja siirtymään paikaltaan, tuoleista puhumattakaan. Joko asian kanssa tulee toimeen tai sitten häpeää koko elämänsä. Ihmiset nyt vain ovat niin erilaisia, tämä on minun selitykseni, mikähän mahtaa olla muiden selitys omiin mokiinsa?
Ja totta totisesti, pitsini ovat todella suloisesti sekaisin, jos kohta ovatko pitsiä nähneetkään, eivätkä ole, mikäli ovat omia yritelmiäni joskus kauan aikaa sitten...
Tekstit
10 kommenttia:
Oiji, anteeksi nyt, mutta hekotin täällä ihan vetelänä. Itse joudun tämän tästä saman tapaisiin tilanteisiin, joissa ennen olin ihan eftakeltasen vihreänä häpeästä. Nykyään osaan nauraa itselleni ja yleensä muutkin, kunhan ovat ensin järkytyksistä selvinneet.
Kiitokset kunnon röhönauruista . Sain ihan hepulikohtauksen sinun jutuistasi. Tuttua touhua!
Olen itse hurjan HYVÄ toheloimaan ja tavattuani jo kauan sitten myös pari ystävätärtä , jotka ovat vielä parempia versioita näissä hommissa, rupesin ymmärtämään kuinka paljon iloa ja naurua niistä jutuista saa irti. Eli elämme luultavasti satavuotiaiksi, jotta saamme hääriä ja koheltaa vielä pitkään. Myöhemmällä iällä nähtävästi leopardirollattoreiden kera.
Luulen , että olemme eläväisiä ja hulvattomia persoonallisuuksia ja siksi sattuu ja tapahtuu.Mut muuten ois tylsää.
Haha, tulin juuri lenkiltä, ja intervallia juoksin pimeässä metsässä aikamoisella vauhdilla.. Eipä kyllä käynyt mielessäkään, että joku olisi voinut siellä maassa makailla, olisi voinut pieni onnettomuus sattua... :D No, seuraavalla kerralla osaan varoa kameraihmisiä. :D
Hurmaavaa kohellusta, jollakin tavalla yllättävän tuttua? Muista kuitenkin mieluummin pötköttää mahallaan kuin selällään ettei satu isompia vahinkoja:) Kiitos ihanista kuvista ja tarinoista, odotan pitsien sotkemista edelleenkin..
”Tekevälle sattuu ja tapahtuu”
Useasti olen maininnut elämän muodostuvan muistoista,
kun niitä on tarpeeksi niin mikään ei hetkauta, paremmat muistot pesevät huonot pois.
Tässä elämässä ei ole varaa painaa jarrua, räpistelemme vain hetken täällä ja kaikki tekemättömät teot joita katuu keinussa on mahdollista elää vain tässä ja nyt.
Olisipa mukava mokata niin että punastuisi pirsana tuntusi hyvältä elää taas ;)
PS. Hieman harmittaa kun olet noin häveliäs, otat kuvia jatkuvasti etkä julkaise niitä meille, pelkäätkö silloin paljastavasi liikaa itsestäsi.
Kuvituskuviesi lähde seuraa sinun jokaista näpäytystä / hakua koska olet yhteyden avannut (ei ne ilmaisia ole) olisiko parempi omat kuvat ??
Hei Valokin värsyjä!
Pakkohan tässä on ollut oppia nauramaan itselleen, toisena vaihtoehtona kun olisi ollut jatkuva parkuminen ja hiuksista vetely, joten mikäpä tässä naureskellessa, sitä nimittäin meikäläinen saa tehdä paljon...:)
Hei Penelope's!
Onneksi on muitakin samanlaisia soheloita sählääjiä, joille aina sattuu ja tapahtuu. Vaikka istuisin paikallani, niin eikös se saamarin tuhanteen kertaan liimailtu tuolinrotisko leviä altani, ei painosta vaan periaatteen vuoksi, kas kun meikäläinen siinä istuskelee.
Sen jälkeen kun opin hihittelemään itselleni olen löytänyt samanhenkistä seuraa yllättävistä paikoista.
Ja oikeassa olet, tällä naurulla elämme varmasti ainakin tuhat vuotta, vaikka emme haluaisikaan, mutta se on jo sitten toinen ongelma, joka selviää sillä, että alamme naurun sijasta parkumaan. Kyllä se siitä sekin ongelma ratkeaa...:)
Tere Sara!
Täytyy sanoa, että omien kommellusteni kautta olen oppinut minäkin varomaan metsissä koikkelehtimisiani. Koskaan kun ei voi tietää kuka missäkin pötköttelee ja missäkin asennossa. Opinpa senkin, että vastaavanlaisissa tapauksissa ei muuta kuin tarrautumaan tiukasti kiinni lähimpään runkoon, muuten lentää varmasti ja aivan väärään suntaan, juoksija siis...:)
Hei Mustaleski!
Haa, mutta kun meikäläinen pötköttelee myös selällään. Silloin kun tuijottelen pilviä, niin ei siinä ole mahdollisuutta pötkötellä turpa turpeessa.
En voi ainakaan valitella elämän tapahtumattomuutta ja aina näistä tilanteista on jollakin tavalla selvitty. Ainoa haaveri käy välillä itsetunnolle ja tietoisuus siitä, että naamari on taas ihan punajuurena...:)
Hei Ari!
Pahuksen mies, arvasit tai tiesit kummasti, miten kuvat saattavat kertoa ottajastaan melko paljon, itse asiassa hyvinkin paljon.
Aihevalinnat, keskittyminen tietyntyyppisiin kuviin, jopa kuvakulmat kertovat tarkaavaiselle kuvien tulkitsijalle paljon.
Tosin, pidän edelleen itseäni sen verran amatöörinä, että katselen mieluimmin itseäni huomattavasti taitavampien kuvaajien otoksia kuin punastelen omia tekeleitäni julkisesti...:)
Omat kuvat ovat hienoja tekniikasta etc riippumatta miettii kaikkien tökerökuvien esiäiti.. niin ajattelinkin heti etteivät ne hemmetin pilvet näy maata vasten, mutta kun ehdein jo pläjäyttää sen kommentin:)
Hei Mustaleski!
Hupsista, olisin varmasti aivan väärässä paikassa, mikäli pötköttelisin maassa massullani ja tuijottelisin pilviä. Tosin, onnistuisihan se, mikäli käyttäisi peiliä. Haluaisin siinä tapauksessa kunnon kokoisen, kannettavan peilin mukaani, pienistä peileistä ei ole kuin riesaa. Annoit itse asiassa hyvän idean pilvienbongausretkilleni.:)
Ei kauhee, nyt ei tule naurusta loppua,, vedet tulee silmistä ihan :D
Joo ja se kamera on kylä käsiin liimautunut, itsellä on jopa huusi matkalla mökillä mukana, kun jos se ei ole, aina tulee jotain kiinnostavaa, sitten huudan Matille, että tuo kamera äkkiä!!
Olen juossut pelloilla ja niityillä, ja mukkelsi makkelis välistä mennyt ,kun jotain ritariperhosta jahtaan, piti tulla yöksi kaupunkiin lepäämään, mutta ei täällä malta kuitenkaan olla kauaa ;D
Kyllä sinulla on taas mukavia tarinoita ,kivoin kuvin höystetty.
Ihanaa kesää!
Piipahtelen välillä kaupinki käynneillä lukijoitten blogeissa,mökillä mokkula yhteys on aika heikko!
Hei Seijastiina!
Ihanaa, että et ole mennyt aivan pimentoon ja kadonnut mökille. Ymmärrän tosin hyvin tuon kaipuun pois ihmisvilinöistä ja mahdollisuudesta pomppia luonnossa aamusta iltaan.
Jännä, miten kuvien katselijat harvoin tulevat ajatelleeksi sitä, etteivät ne kuvat synny paikallaan pönöttämällä. Kuviin sisältyy itse asiassa paljonkin arkielämän dramatiikkaa, milloin lennellään ojien yli hypeltäessä suoraan rähmälleen ojiin, milloin murkut pureskelevat ja hyttyset imeskelevät vähäiset veret, kun kuvaajan pitää jaksaa pysyä pitkiäkin toveja paikallaan liikkumatta.
Usein minulla on se mielikuva, että kamera on itselleni vain hyvä syy pomppia luonnossa, vähän sama kuin koirien ulkoiluttajilla on koira hyvä syy liikkua pitkiä toveja lenkeillä.
Pelkkä rauhoittuminen luonnossa on jo hyvä syy lähteä ovesta ulos, joko kameran kanssa tai ilman, tosin olisin aivan alaston, mikäli kamera olisi kotona ja minä ulkona.
Ihanaa kesää ja nautinnollisia luonnossa hyppelehtimisiä.:)
Lähetä kommentti