Kun kerran ihmiset ovat aivan hassahtaneita omine omituisine päähänpiinttymineen, niin miksipä eivät sitten karvaiset kaverimme. Tosin, ei kaverin tarvitse karvainen olla, kalju ja karvatonkin käy hyvin siitä esimerkistä, miten outoja ja urbaaneja tapoja elämäämme rikastuttavat kaverit ovatkaan omaksuneet.
Itselläni on kaksi karvaista, pallitonta kollia, joiden elämän seuraaminen tuottaa suunnatonta mielihyvää, jos kohta myös naurunpyrskähdyksiä ja elämää rikastuttavia pieniä hetkiä, joiden muistelemisessa hymy taipuu aina kiharalle.
Molemmilla on tietysti liuta omia oudon persoonallisia tapojaan, joista Mörrimöykky saa olla hyvänä esimerkkinä. Ex-herra on musta, perässä kulkeva varjo, joka on kiinnostunuyt kaikesta ja kaikista emännän ympärillä tapahtuvista asioista sekä ihmisistä. Mikäli sanonta "uteliaisuus tappoi kissan" ei olisi niin vanhaa alkuperää, olettaisin Mörrymöykyn touhujen olevan sen perustana.
On minulla ennenkin ollut kaikkiruokaisia kissoja, mutta Mörrimöykyn juomatavat ovat vertaansa vailla. En tarkoita nyt viinaa, olutta tai viiniä litkiviä kissoja, joiden neljällä jalalla humalassa keikkuminen saa niiden typerät ihmiset suorastaan ratkeavan riemun valtaan. Ehei, Mörrimöykyllä on ex-ulkokissan sivistys ja käytöstavat hallussaan, täydellisesti ja kokonaan.
Juon paljon myös teetä, en siis olekaan niin puhdasverinen kofeinisti kuin olen antanut ymmärtää. Kahvinjuontia ulkosalla puolustelen sillä, että hyvää teetä ei saa kovinkaan monesta paikasta ja ne paikat eivät ole lähellä minua tai Matti-nimistä kukkaroani.
Päivänä muutamana hauduttelin vihreää teetä ja kuivattuja Jasmininkukkia erinomaisen ison kupillisen verran. Huh miten hienostelevalta tuo vaikuttaa, mutta se vain on niin hyvää. Teen tietysti juon todella isosta, mustasta kupista, jotta se ei lopu aivan heti kesken. Usein juon teen makeuttamattomana, joskus lisään siihen pikkuriikkisen hunajaa, kuten tälläkin kerralla.
Mörrimöykky kiehnäsi jaloissani, hypäten lopulta pöydälle, puskien päätään nenääni ja tehden itsensä kunnolla tykö. Ei heppu pitänyt siitä, että tanssittelin sormia näppäimistöllä ja keskityin vikkelästi vilkkuvaan näyttöön, hän ja vain hän on oikeutettu niin herpaantumattoman tarkkaavaisuuden kohteeksi. Tyhmä ihminen ja vielä tyhmempi vilkku-toosa.
Kun mikään ei saanut tarkkaavaisuuttani siirtymään heppuun, päätti tämä mörköjen mörkö siirtää huomionsa teekuppiin, jossa lusikka kolisi vallattomasti hepun yrittäessä osua poskeaan lusikan mukavasti kutkuttelevaan päähän.
Kun sekään ei ihmiseen tehonnut, niin eikös tämä riiviö työntänyt koko pörröisen päänsä kupin uumeniin. Jo tehosi. Lusikka kolisi ja kuppi näytti saaneen aivan uusia ulottuvuuksia. Joko kissan pää oli muotoutunut uudelleen kupin muotoiseksi tai kuppi oli saanut oudon karvaisen suojamyssyn päälleen.
Tilanne muuttui koko ajan aina vain mielenkiintoisemmaksi. Yht'äkkiä ihminen ja hänen vilkku-toosaan keskittynyt huomionsa eivät enää olleetkaan mitään. Nyt oli kupin sisältö pääasia. Kohta kupin uumenista kuuluikin vikkelän rytmikäs lipityksen ääni, lusikka kolisi terhakkaasti kupin reunaa vasten ja oudonmuotoinen kuppi-kissa-yhdistelmä hytkyi lipityksen tahdissa.
Se perhanan musta möykky vetäisi koko jäljelle jääneen teen virnuilevaan naamariinsa. Kehtasikin vielä lipoa kieltään juopottelunsa päätteeksi. Tunnustan, nousin nopeasti ylös ja siirryin toiseen huoneeseen naureskelemaan. Mörrimöykky nyt vain sattuu olemaan sellainen tapaus, joka loukkaantuu vallan verisesti, mikäli joku vahingossakaan nauraa hänelle. Tai siis, mikäli musta kissanpentele luulee jonkun naureskelevan hänelle. Toisaalta, heppu myös leppyy nopeasti, joten mikään prinsessa-kohtauskissa ei sentään ole kyseessä.
Oli siinä emännällä miettimistä, oli totta totisesti. Edellinen kissani vetäisi naamariinsa kaiken, raa'asta taikinasta greippiin, mutta teehen ei sekään rontti sentään koskenut. Vaan Mörrimöykkypä koski, loppu tee vilahti mustien huulten ohi vaaleanpunaiseen suuhun, jossa kieli vielä maisteli hunajaista ja Jasminille tuoksuvaa teetä makunystyröillään.
Seuraavana päivänä, ennen ulos lähtöäni, jätin pöydälle syötiksi saman mustan teekupin lusikoineen päivineen ja täytin sen samalla teesekoituksella hunajalla maustettuna kuin mitä maistelukupissa oli. Tällä kertaa merkitsin kupin reunaan teen pinnan tason ja ei muuta kuin kuppi jäähtymään ja ihminen ovesta ulos.
En todellakaan jättänyt kuppia piripintaan täytettynä, joku tolkku sentään teen tarjoamisessa kissalle. Korjattakoon sen verran, että tee ei tietystikään ollut kuumaa, sillä mielestäni haalea ja kylmäkin tee on hyvää, kelvatkoon siis Mörrimöykylle myös.
Palatessani kotiin, tarkistin heti teen pinnan. Eikös se penteleen musta möykky ollut juonut teen niin loppuun, että jäljellä oli vain parin ruokalusikallisen verran teetä. Musta, pyöreä ja erittäin viattoman näköinen naama tuli nuuskimaan kuppia. Hepun ilme piti sisällään suurinpiirtein seuraavan ajatuksen: "Siis enhän minä tuota kuppia tyhjentänyt, se oli tuo pahuksen Karvinen. Estelin, minkä pystyin, mutta se on isompi ja ryyppäsi kaiken."
En tiedä miten terveellistä tee on kissalle, mutta taatusti ainakin terveellisempää kuin viina, olut tai viini. Ja vihreää teetä meillä pääosin juodaan, joten jos se on terveellistä ihmiselle, niin ei kai se kissalta henkeä vie.
Niinpä, meillä nyt sitten juovat Mörrimöykky ja emäntänsä samasta kupista teetä, ensin emäntä ja loput vetäisee heppu naamariinsa. Muiden teetä Mörrimöykky ei juo, eikä mistään muusta kupista kuin emäntänsä mustasta, Mörrimöykyn väreihin soveltuvasta kupista. Näin meillä, mitenhän muualla, onkohan yhtä hulvattoman hassuja tapauksia maailmalla paljonkin? Todennäköisesti, itse asiassa ihan varmasti...
Tekstit
4 kommenttia:
Mörri Möykky tuntuu ymmärtävän hyvän päälle. varmaankin oli herkullista lipitettävää.
Meidän fretit tekevät myös tutkimusmatkojaan ruokakulttuurin saloihin. Käpä-neito varsinkin on innokas maistelemaan uusia makuja. Jugurtti, suklaavanukas, jopa rahkakin kelpaavat, pieni sievä pää hukkuu purkin sisään ja viikset saavat valkoisen värin. Viiksiä sitten hinkataan emännän sukkaan tai mattoon, puhtaus ennen kaikkea.
Käpä on oppinut kerjäämisen jalon taidon. Kun olen jääkaapin edessä, hän nousee vasten säärtäni ja katsoo niin anovasti,että balkaninmakkaran pala sujahtaa hetimmiten terävien hampaiden taakse. Aarre viedään kaapin alle ja mussutellaan siellä. Meetvurstikin kelpaa, mutta ei tavallinen makkara, täytyyhän sitä jonkinlainen taso säilyttää. Kekseistä kelpaa vain piparkakku. Ihan pieniä määriä näitä herkkuja annan pari kertaa viikossa, ettei mene maha sekaisin. Nuti-herralle ei kelpaa kuin raaka kananmunan keltuainen omien murkinoiden lisäksi.
Eli ei kannata jättää olohuoneen pöydälle mitään ruokaa, jos ei halua etsiä niitä kaappien alta:)
Ihana lukea tuollaista, varmaan jotain herkullista siinä juomassa kissalle on ;) Meidän ranttu, eli kranttu.. kissa ei tosiaan syö mitään kummaa. Mutta kylppärissä hällä pitää olla oma vesilasi, jossa vettä sitten usein juodaan ;))
Voi mikä viksu ja arvonsa tunteva kissaherra!!- Ai, että ennen ei oo Hänelle herunut vihreetä teetä avecin kanssa...No, jo on aikakin :-) Antioksidantteja tänne ja sassiin... Hän vaikuttaa oikein kissojen Einsteinilta tuo sinun ihastuttava Möykkysi.
Terveisiä täältä rapakon takaa valkoiselta sinisilmältä...Luzette kisuliiniltä.Nimi haiskahtaa hivenen pariisilaiselta ilotytöltä...ja sitä hän onkin.Ainakin hän tuo iloa ja säpinää emännälleen.Mitä elämä olisikaan ilman näitä ihania karvapalloja.
Hei Manteli!
Frettejä, siis aivan loistavia tapauksia. Vikkeliä, pieniä "kauhukakaroita", joiden ihmisiltä edellytetään roppakaupalla huumorintajua. Tuo sapuskojen arvohierarkia pelaa kyllä lajilla kuin lajilla ja aika hupaisa tapaus tuo Käpä jemmailuineen tuntuu olevan. Täytyy kyllä todeta, että enpä tiedä montaakaan hassumpaa näkyä kuin eläimen pää kupissa, purkissa tai kuivapapanapakkauksessa. Silitykset freteille ja terveisiä Mörrymöykyltä ja Karviselta.:)
Hei Elisa!
Vesilasi kylppärissä, wautsi! Tuota sanoisin jo täyden palvelun taloudeksi, haluaisinpa olla kissasi. Rantulle pojilta terveisiä.:)
Hei Penelope's!
Ei tosiaan ensimmäiseksi tullut mieleen läiskäistä teekuppia arvon pörrökasan eteen, nyt enää puuttuu se, että Karvinen rupeaa vonkumaan koivunmahlaa tai jotain muuta yhtä kummallista juotavaa.
Luzette, aivan loistava nimi. Jos oikein muistelen vanhoja elokuvia ja valokuvia, niin entisaikojen ilotytöissä oli tyyliä ja omanarvontunnetta, joista kumpikaan ei ole paha juttu.
Totta toteat, eläimet tuovat uskomattomasti iloa ja vipinää sekä säpinää ihmistensä elämään. En itsekään voisi kuvitella elämää ilman kahta hassua, pörröistä heppuani. Luzettelle sellaisia terveisiä, että pitää vain tiukasti tyylistään kiinni. Valkokarvainen tyttö, voi pojat miten heppuni saisivat suorastaan sätkyn, ei tytöstä vaan siitä, että herroilta on napsittu ilovärkit pois.:)
Lähetä kommentti