Mielen suljetut huoneet...

Mihin me menemme, kun ihmiset ovat läheltämme poistuneet? Onko oma itse tarpeeksi, vai tarvitsemmeko muita lähelle, tunteaksemme olevamme oma itsemme, löytääksemme toisten avulla sen, jonka olemme kadottaneet tai jota ei ole koskaan ollutkaan?  

Luommeko toisten avulla itsestämme näytelmiä, joiden juoni ja vuorosanat vaihtuvat ihmisten mukaan, ja joiden lavasteet kulkevat sisällämme kuin virtuaalitodellisuudesta irronnut sisäinen pahka, josta emme pääse eroon?  

TopGIF

Olemme kuin talo, jonka eri huoneissa ja saleissa elämämme on näytteillä, paljaana ja joskus jopa itsellemme vieraana. Olemme mielen muukalaisia, opastetulla kierroksella elämämme talossa, löytääksemme polut minuutemme hiljaisuuteen, mielen salattuihin huoneisiin, jotka haluamme ehkä unohtaa tai jättää taaksemme?

Vai olemmeko jättäneet lämpömme jäljet talomme seiniin, ovet avoinna kutsuttujen ihmisten tulla ja tutustua, luottaen siihen, että he vierailevat vain niissä huoneissa, jotka ovat avoinna, tarvitsematta lukita niitä huoneita, joissa säilytämme arvokkaimmat ja kipeimmät salaisuutemme? 

Airi Pung

Näiden päivien aikana olen usein vieraillut vieraissa taloissa, törmännyt lukittuihin oviin, jotka taloa hallinnoiva haluaa minun ehdottomasti avaavan. 

En ole aikaisemmin ajatellut, että ihmiselle luontainen syvimpien tuntojen varovainen näytteille asettaminen onkin yhtäkkiä muuttunut julkiseksi vaatimukseksi avata kaikkien talojen ovet selkosen selälleen, päästää vieraitakin vieraammat ihmiset tarkastelemaan elämän jokaista kilometripylvästä, arvioimaan tienviittoja ja tehtyjä valintoja.

Kuin katusoittaja, joka soittaessaan mahdollisimman nopeasti, peittää ammattitaitonsa, herättääkseen huomiota ja saadakseen säälikolikoita, ihmisen julkkinen minä on muuttunut mielen alastomuudeksi, jaettavaksi kaikilla foorumeilla, jotta ihminen olisi jotakin ja saadakseen tuntemattomilta arvostusta, jota hän ei välttämättä tarvitsisi.

Danielle Manfredini

Vierastan sitä ajatusta, että minun eri tilanteissa pitäisi kertoa enemmän ja enemmän itsestäni, ihmisille joita en entuudestaan tunne ja joista suurinta osaa en halua lähelleni. Kasvavat vaatimukset työminään tutustumisen varjolla tunkeutua yksityisen minän reviirille, saavat minut miettimään tämän näytelmän tarkoitusta. 

Sama näytelmä kaikkialla, eri estraadeilla, joissa lopulta kaikki ihmiset muistuttavat toisiaan, samoine alastomine mielineen, julkisine ajatuksineen, jotka nekin ovat kaikki samaa yhteistä tajunnanvirtaa, jolla ei ole päätä eikä häntää.

Kysyessäni yhä enenevässä määrin miksi, kun minulta kysytään yksityisyyteeni kuuluvista asioista, saan vastaukseksi melkeinpä poikkeuksetta "miksi ei"?

Danielle Manfredini

Keskustelut alkavat monessa tapauksessa toisen persoonaan, yksityiseen minään, kohdistuvalla kysymyksellä, jonka jälkeen päädytään kysymyksen esittäjän loputtomaan monologiin hänestä itsestään. Eikö kukaan enää pidä mitään itsellään, onko puhumisen pakko, julkinen itsensä oksentaminen kanssaihmisten päälle, kirjattu lakiin, jota kaikkien on noudatettava?

Hienotunteisuus ja toisen yksityisyyden kunnioittaminen niin työelämässä kuin yksityiselämän alueella ovat muuttuneet vaarallisiksi ja uhkaaviksi ominaisuuksiksi. Mikäli et ole valmis kertomaan kaikkea kaikille, salaat jotakin, ja olet siis vaaraksi muille ja heidän julkisille tarinoilleen.

Sielun ovi avoimena, mielen soitinten kielet kireällä, jouset syttyvät tuleen ja ihminen palaa kaikkien edessä, julkisesti, kaikkensa antaneena eikä sekään enää riitä. Tuhkasta kaivetaan salaisuuksien avaimia, tyhjiä huoneita, jotka täytetään kuvitelmilla.

TopGIF

Kenen, kuinka monen psyyke kestää tätä julkista itsensä paljastamista kaikkien edessä, kuinka kauan kestää ihmisen mureneminen julkisesta unohdetuksi? Onko yksityisyys muuttunut kirosanaksi ja vain jatkuva julkisuus ihmisen elämän tarkoitukseksi?

Olen mieluimmin kaikkeni harvalle ja vähääkin vähemmän kaikille...