Elämä käyttää merkillisiä kulkuneuvoja matka taittamiseksi, samoin mitä erilaisimpia vempaimia matkaan käytettävän ajan ja pituuden mittaamiseksi. Laadulle ei mittareita ole, ne jokainen tietää itsessään, tai jättää välittämättä. Matkaa voi taittaa ajattelematta sen enempää sitä millä ajaa, miten pitkään ajaa ja mitä mittareita elämänsä kulkuneuvossa käyttää.
Monet ajelevat elämän pikateitä, viimeisen päälle viritetyillä kaksipaikkaisilla urheiluautoillaan. Päämäärästä viis, pääasia on se, että kaikki näkevät kulkuneuvon, sen nopeuden ja upeuden.
Useampi muu arvostaa perheauton tasaista ja turvallista matkantekoa. Elämässä mukana kulkevat niin puoliso kuin lapsetkin, ja onpa joidenkin tilaihmekulkuneuvoissa tilaa myös edellisten sukupolven edustajille sekä läheisiin lukeutuville ystäville ja muille tien kulkijoille.
Haluamattaan, joskus myös niin halutessaan, yhä useampi köröttelee elämän julkisissa liikennevälineissä, omalla yksinäisellä paikallaan. Toiset istuvat tiukasti käytävän puoleisella penkillä, estäen muita istumasta viereensä, kun taas toiset odottelevat matkan varrelle osuvaa vieressä istujaa innokas ilme kasvoillaan.
Monenmoisilla kulkuvälineillä ihmiset taittavat elämänsä matkaa, osa istuu mieluiten junassa ihaillen maisemia, toiset taas haluavat nopeasti perille ja lentävät, sielun lepattaessa perässä aina viikon myöhässä.
Entäpä ne, jotka valitsevat elämänsä kulkuvälineiksi vauhtia ja vapautta lupaavan moottoripyörän kaikilla herkuilla, tai viimeisimmillä vempaimilla ja sadalla vaihteella varustellun hybridipyörän, jonka pitäisi kestää maastossa kuin maastossa ja antaa tasaista ajomukavuutta kaikissa eteen putkahtelevissa elämän mutkissa?
Jotkut taas joutuvat, tai vapaaehtoisesti haluavat, valitsemaan kevyemmän luokan kulkuvälineitä. Jos ei ole lippua elämän junaan, resiinalla pääsee aina perässä, kunhan pitää huolen siitä, että ajaa toisella raideparilla silloin, kun jonkun toisen pikajuna kiitää ohitse.
On myös niitä, jotka vapaaehtoisesti valitsevat kulkemisen jalkaisin tai elämän peukalokyytiläisenä olemisen, jotkut taas yhdistävät nämä liikkumismuodot ja liftaavat ajoittain ohikulkeviin henkilöautoihin. Muutaman hetken ajan ihmiset kohtaavat, erotakseen taas nopeasti ohikiitävien kilometrien päässä. Osa kohtaamisista on uskomattoman upea kokemus, osa taas painuu nopeasti unohduksen Unholaan.
Usein nämä kanssaihmisiään hitaamman tavan liikkua valinneet liikkuvat myös syrjässä teistä, vaeltavat tuntureilla ja laskeutuvat laaksoihin, viivähdellen hetkissä ja tuhlaillen runsain mitoin aikaa nauttiakseen ympäristöstään, havaiten pienen pieniä yksityiskohtia, joihin nopeasti liikkuvien silmät eivät ehdi kiinnittyä.
Elämänpituinen laivamatka sopii monelle, Tallinnan paatti tai loistoristeilijä, yhteistä niille molemmille on se, että niissä vietetään joko lyhyempi tai pidempi aika samassa kulkuvälineessä, samojen ihmisten parissa, muusta maailmasta ja ihmisistä eristäytyneinä.
Soutuveneellä, kanootilla tai optimistijollalla liikkuvat elämän matkaajat ovat verrattavissa kävelijöihin, joille nopeus ei ole matkanteossa itsetarkoitus, ainoastaan eteenpäin liikkuminen elämässä. Matkaajalla on, oman valintansa mukaan, mahdollisuus lopettaa hetkeksi soutaminen tai melominen, laskea purje alas ja antaa virran viedä uusille ja kiinnostaville rannoille.
Se, minkä itse kukin valitsee elämänsä kulkuneuvoksi, kertoo paljon ihmisestä. Jokainen joutuu joskus matkansa varrella toteamaan sen, että kulkuneuvoja kannattaa vaihtaa useamman kerran elämän aikana.
Elämän kartalla on monia teitä valittavana, valtatiet ovat näennäisesti helpompia ajaa, mutta yllätykset ja seikkailut alkavat vasta tunnetuilta reiteiltä poikettaessa, jolloin kulkuvälineen valinta on ratkaiseva hetki etenemissuunnitelmaa tehtäessä.
Elämä itse ajelee täysperävaunullisella rekalla pitkin maailman valtateitä, eksyen usein myös pienille ja vaikeakulkuisille reiteille. Elämän rekalle mikään tie tai maasto ei ole vaikea saati mahdoton, se kulkee eteenpäin muusta liikenteestä häiriintymättä.
Elämän rekan reittejä ei kykene ennustamaan, ei myöskään pitkälle ennakoimaan omia reittisuunnitelmiaan. Elämän teillä kolarit ovat melko tavallisia ja niistä selviää joko pahasti kolhiintuneena tai lievästi haavoittuneena.
Kun elämän rekka ajaa yli, ihminen joutuu pakosta pysähtymään, tarkastelemaan kulkuneuvolleen koituneita vaurioita. Elämän rekan yliajoista ei kukaan selviä muuttumattomana, osa onnistuu vaihtamaan kulkuneuvoa ja jatkamaan kokemusta viisaanpana matkaansa, osa ei toivu kolarista koskaan, ei enää pysty valitsemaan kulkuneuvoa jatkaakseen matkaa.
Elämän rekan huristaessa eteenpäin, voidaan sen reitin varrelta löytää monia tienpenkalle istumaan jääneitä, joille ei koskaan selviä, mikä heihin iski ja miksi...
Tekstit
17 kommenttia:
"...ihmiseltä ei voi vaatia enempään kuin että hän lähtee taivltamaan ja määrittelee tuolle loputomalle matkalleen suunnan.
Ihminen vain pettää itseään, jos hän kuvittelee, että on olemassa jokin tapa saavuttaa täydelisyys. täydellisyydeksi kunkin
matkaajan kohdalla voidaan katsoa vain se, että hän ketoo muillekkin, mitä on kyennyt näkemään ja ymmärtämään."
Georg Simmel
Hei Ari!
Oletko hassu, miksi ihmeessä poistamaan George Simmelin osuvaa määritelmää. Ja, olen yökkö, mutta että älykkö, nauruksi meni, kotikutoinen mietiskelymarakatti, en sen enempää tai vähempää. Toki poista kommenttisi, jos aivan välttämättä haluat, mutta oletko aivan varma asiasta?:)
Korjaus: siis poistan kommenttisi jos haluat...
Voihan viehe, aikamoinen miehenkutale kerrassaan.:) Sovitaanko niin, että pysyn naamion takana ja kirjoittelen näitä kotikutoisia marakattimietelmiäni kulissien takaa.:))
Moi, Pitsit sekaisin!
Elämänrekka ajoi ylitseni 19v. sitten. Elämä muuttui, entiseen ei ollut paluuta: kuolema on kova opettaja.;/
No joo..Joissakin elämän vaiheissa on tullut lanattua kaiken kaatavalla täryjyrällä ja seuraukset sen mukaiset.
Ferrarikyytiinkin on haluttu , mutta JOKU valitsi rahan rakkauden sijaan.Vähän kylmä ja kovakin luulis olevan se kultaharkon päällä istuminen, mutta valintahan on aina meidän.
Lennetty on joka lailla..siivetkin on katkenneet...ja näköjään kasvaneet uudelleen.Ja hitsin pitsi ..ne kantaa.
Karillekin on ajettu sanan kaikissa merkityksissä.
Polttoaineen valinnallakin on valtava merkitys.Eikä kantsi edes tankata täyteen.
Olen oppinut ja todennut, että kun muutamme pelon luottamukseksi, saa matkamme alkemistisen luonteen.
Arin kanssa samaa mieltä:Hienoa tekstiä...Sinun blogisi on kuin aikuisten kuvakirja.Kuvavalinnat mahtavat..Kuvat ja teksti sulautuvat toisiinsa.Tämäkin saa meikäläisen käyntiin...ilman bensaa.Heh!Heh!Life is GOOD!
Tienviitat eivät ohjaa teiden välille.
Kyllä se kirpaisee kun elämän rekka yli kurmaisee ja vielä kuovittelee.
Kirjoitat kyllä niin mielenkiintoisesti, kiitos jälleen hyvästä lukuelämyksestä. Valokin kiteet blogissani on jotain sinulle ;)
Minä olin hirveä suorittaja ja perfektionisti aina lukioon asti. Jotenkin elin vain tulevaisuutta varten, enkä pysähtynyt miettimään, mitä halusin tehdä juuri sillä hetkellä.
Burn out ja ensimmäinen masennusjakso herätti sitten raa'alla tavalla huomaamaan, että ihmisen tulee kuunnella myös itseään. Perfektionistin vikaa minussa on vieläkin, en tiedä onko sillä ja bipo-häiriöllä jotain yhteyttä, mutta ajattelen nyt olevani "toipuva perfektionisti" ja osaan hieman paremmin hyväksyä puutteeni.
Erään ystävän kuolema vain hieman päälle parikymppisenä herätti todella huomaamaan, miten hauras elämä on. Aina kun elämä tuntuu epäreilulta, ajattelen häntä ja mietin olevani "jatkoajalla". Lasken aina että näin ja näin paljon enemmän aikaa olen elämääni saanut. Se auttaa pistämään asiat oikeisiin mittasuhteisiin.
Hei Aili-mummo!
Kyllä, Kuolema on kova opettaja. Jokainen siihen törmää, ennemmin tai myöhemmin, ja varmaa on vain se, ettei kukaan jää sen varjoa paitsi.
Suru ja menetys ovat kuin musta, kylmä aukko sydämessä, ja ihminen on vailla tietoa siitä, miten tyhjyyden peittäisi. En tiedä auttaako sinua yhtään se, että lähetän sinulle erittäin lämpimän ja tiukan halauksen. Tunnen hyvin sen maaperän, jolla astelet. Lähetän myös valoa elää menetyksesi kanssa, niin vaikeita kuin päivät aina välillä voivat ollakaan.:)
Hei Penelope's!
Kirjoititpas sattuvasti. Olet näemmä vaihdellut ahkerasti kulkuneuvoja elämän vauhdikkaissa käänteissä. Toisaalta, mikään ei ole suorempi tie siihen tietoon, mitä itse elämältä loppujen lopuksi haluaa, kuin hyppääminen vauhdissa kulkuneuvosta toiseen ja mietiskellä vaihtojen välissä, joko löytyi oikea vauhtihirmu, maantiejyrä tai omat tassut steputteleman elämän vaihtelevilla reiteillä.
Jess, enpäs tullut ajatelleeksi tuota polttoaine-mahdollisuutta. Lentokonebensiini olisi ollut poikaa jossain vaiheessa elämää, olisin päässyt nopeammin tekemään tyhmyydet ja päässyt jatkamaan taas matkaa vähän kolhiintuneempana, mutta ehkä mahdollisesti viisaanpana.:)
Hei a-kh!
Upsista, en edes ajatellut koko tienviitta-asiaa, mutta nyt kun otit asian esille, täytyy tunnustaa, ettei meikäläinen ole paljoa tienviittoja katsellut, olen vain mennä posottanut eteenpäin. Toivottavasti muilla on ollut enemmän järkeä.:)
Hei Valokin värssyjä!
Elämän rekalla on välistä julma kuski, tai siis ainakin itsestäni on aika ajoin tuntunut siltä. Mutta, mihin laittaa valitus kuljettajan holtittomasta ajotavasta?
Kiitos tunnustuksesta, täytyy sanoa, että nyt laitoit pahan ongelman eteen. Yritän ratkaista asian jollakin mystisellä tavalla ja eiköhän jatkoa seuraa.:)
Tere Sara!
Eikö olekin jollakin oudolla tavalla makaaberia, että vasta toiselle läheiselle sattunut tapahtuma tai vielä lopullisempi tapahtuma, kuten kuolema aina on, se herättää ja ravistelee aivan kohtuuttoman kovalla kouralla huomaamaan, miten ohuen langan varassa itse kunkin elämä itse asiassa on.
Perfektionismi on on äärettömän rankka ruoskija, sen takia etten omasta mielestäni ollut tarpeeksi hyvä, ei minusta tullut sitä mitä eniten halusin ja jota jopa opiskelin. Ei kyse ollut opettajien mielipiteestä, itse itseäni arvostelin, ja se kritiikki sattui tietysti eniten.
Itselleni ainoa tapa irtautua itseni takomista kahleista, oli antaa itselleni anteeksi epätäydellisyyteni. Tämä kuulostaa lapselliselta ja yksinkertaiselta kirjoitettuna, mutta itselleni se tehosi, tosin pitkän henkisen kamppailun jälkeen, aina välillä kompastelen edelleen...:)
tarkoitin vain sitä, että se paras ei välttämättä löydyn teiden päästä, vaan niiden väliltä.
Hei a-kh!
Tuon allekirjoitan täydesti.:)
Heippa... 'Pitsi'...
Jovain Sie ossaat laittaa nuo sanat somhan järijestykshen - ja vielä kuvien kansa synkroohnin.
Sitä mie oon yrittäny 'Jorinoisa' - häätyy sanua - huonola rytmitajula - ei taho onnistua.
Puoli-vuosisatanen apulais-kuvvaaja koittaa viheltää vähän alakua - eikä se sittenkhän taho onnistua.
Ei sitten muuta'ko vihellelhän kevvääsä...!
Heippa Eko!
Hyvä tavaton, sinun teksteissäsi ON rytmiä mukavalla murteella kirjoitettuna. Letkeää jorinaa kuvien kera, minkäs muun takia roikuskelen blogiasi lukemassa, minkä muun takia muut siellä käyvät säännöllisesti roikkumassa? No tietysti niiden kuvien ja tekstien takia. Ne vain toimivat ja kiitos siitä.:)
Moi Pitsit sekaisin!
Lämpimät kiitokset halauksesta, kyllä se auttaa ajan myötä.;)
Poikani kuoltua kirjoitni tämän runon:
Kuin koinsyömä, reikäinen vaate
tämä elämä temmataan pois.
Ja äkkiä häntä ei enää ole.
Hänen tuskansa jää perinnöksi meille eläville kuin
musta aukko joka ei valoa läpäise.
Kuin köysi josta henki on
revitty pois.
Löytyy kokoelmastani Hullun lehmän tanssi (1999).
Terv. Aili-mummo
Hei Aili-mummo!
Oman lapsen kuolema on uskoakseni elämän kipein kohtaaminen Kuoleman kanssa. En väheksy tällä muiden ihmisten siirtymistä pois elämästämme. Itsestä syntynyt on varmasti läheisin kaikista, likellä sydäntä silloinkin, kun lapsi ei enää ole fyysisesti läsnä elämässämme. Menetykseesi ei ole sanoja lohduttamaan, viivyttelevä halaus olkoon korvaamassa sanojen puuttumista.) Jaksamista ja valoa elämääsi, samoin viivyttelevä halaus.:)
Lähetä kommentti