Vaellellessani musiikin valtavassa viidakossa, eri vuosikymmenillä ja vuosisadoilla, törmään usein tuntemattomiin melodioihin, jotka juuri sillä hetkellä kuunneltuna käynnistävät mielikuvitukseni hevoset hurjaan laukkaan.
Jokin melodiassa, kenties sanoissa tai yhdessä lauseessa, usein kaikki yhdessä, saavat aikaan kipinän, tuottavat sanan, joka saa sormet tanssimaan kuin tulessa tietokoneen näppäimistöllä.
Jokin melodiassa, kenties sanoissa tai yhdessä lauseessa, usein kaikki yhdessä, saavat aikaan kipinän, tuottavat sanan, joka saa sormet tanssimaan kuin tulessa tietokoneen näppäimistöllä.
Oman musiikkikokoelmani kartuttamisen lisäksi olen jo vuosia kerännyt listaa kappaleista, jotka ovat herättäneet mielenkiintoni, saaneet sisälläni aikaan liikahduksen joko ilosta, surusta tai harmoniasta, melodioita ja sanoja, joihin olen suorastaan rakastunut. Kaikkien vaikutusta itseeni en ole edes halunnut tulkita juuri sinä nimenomaisena hetkenä.
Kirjoituksen lopussa oleva Moody Bluesin kappale jäi heti soimaan päässäni ja myöhemmin olen tutustunut heidän tuotantoonsa tarkemmin. Menneitten vuosikymmenten, kenties jo osittain unohtuneita melodioita, joiden soisi soivan vielä tänäkin päivänä radioaalloilla sekä musiikkikanavien vikkelästi vilistävien videoiden lomassa.
Tämä nimenomainen kappale oli lähtökohtana omalle ristiretkelleni yksinäisyyteen, sen moninaisuuteen ja sen erityiseen yksityisyyteen.
Yksinäisyys voi olla vapaaehtoinen valinta, oman sisimmän tutkimisen aikaa, jolloin ihmisten keskeytymätön puhe ja seuran tarve voi estää eheytymisen. Yksinäisyys voi tulla myös kuin salamana kirkkaalta taivaalta hetkenä, jolloin tärkeä ja läheinen on kadotettu iäksi.
Ihmisten luontainen pelko menettämistä kohtaan jättää liian usein ihmisen yksin. Toistemme jättäminen yksin on itselle helpompi ratkaisu sen sijaan, että kulkisimme hetken hänen vierellään.
Olemme luoneet menettämisen standardeja, joiden mukaan jokainen menetys on pisteytetty, työpaikan menetykselle puoli vuotta, sairaudesta parantumiselle muutama kuukausi, kuolemasta selviytymiselle vuosi...
Olemme luoneet menettämisen standardeja, joiden mukaan jokainen menetys on pisteytetty, työpaikan menetykselle puoli vuotta, sairaudesta parantumiselle muutama kuukausi, kuolemasta selviytymiselle vuosi...
Yksinäisyys voi olla arkuutta solmia nopeasti tuttavuussuhteita, joista myöhemmin voisi kasvaa hedelmällinen ystävyys. Instant-maailmassa nopeus on valttia ja nopeat syövät hitaat. Millä ihmeen ajalla, jos on nopea, ei ole aikaa jäädä syömään hitaita aterioita.
Moni ihmissuhteissaan pettynyt jää istumaan menetysten portaille, uskaltamatta tai haluamatta astua uusien mahdollisuuksien saleihin.
Ihminen peilaa ihmissuhteensa itsensä kautta, ja sitä myöten joko vapauttaa itsensä kohti uusia mahdollisuuksia tai päättää jäädä turvallisesti istumaan pettymysten portaille, joilla ei ole pelkoa uusien pettäjien istumisesta vierelle.
Ihminen peilaa ihmissuhteensa itsensä kautta, ja sitä myöten joko vapauttaa itsensä kohti uusia mahdollisuuksia tai päättää jäädä turvallisesti istumaan pettymysten portaille, joilla ei ole pelkoa uusien pettäjien istumisesta vierelle.
Luodessaan oman yksinäisyyden linnakkeensa, ihminen samalla rakentaa sen ympärille vahvat hiljaisuuden muurit, joita eivät ylitä sen paremmin mahdolliset viholliset ja tulevat pettäjät kuin todelliset ystävätkään. Yksinäisyys vahvistuu yksinäisyydellä, karkottaa ohikulkijat vieraanvaraisempiin majataloihin.
On erilaista olla yksin kuin olla yksinäinen. Miten kaksi niin hämäävän paljon toisiaan muistuttavaa sanaa voikaan merkitä niin kahta täysin toisistaan eroavaa mielen maailmaa?
Ei ole olemassa täsmälääkettä, jota nauttimalla yksinäisyys poistuu ja ihmiset astuvat sisään, on vain ihmereseptiä haikailevia ihmisiä, joille yksinäisyydessä koettu ihmisten äänettömyys on ainoa vaihtoehto.
Yksinäisyyden kiemurtelevilla kinttupoluilla toiset tarpovat kainaloitaa myöten suossa, kun taas toiset tepastelevat tukevasti pitkospuilla, vakaasti eteenpäin katsoen, valmiina kohtaamaan uusia ihmisiä, uusia mahdollisuuksia elämän levähdyspaikoilla.
Tämän päivän ihmiset pakenevat yksinäisyyttä, edes tietämättä mitä he niin kovasti pakenevat. He juoksevat nopeammin kuin koskaan elämässään, jättääkseen yksinäisyyden aaveet taakseen, tajuamatta sitä, että mitä nopeammin he juoksevat, sitä nopeammin he kohtaavat yksinäisyyden edessään.
Siellä se, yksinäisyys, odottaa jokaisen edessä, ennemmin tai myöhemmin. Ihminen ei voi paeta itseään, sillä yksinäisyys kuuluu kaikille, kaikkien elämään.
Se ihminen, joka kerran on ratsastanut yksinäisyyden aallonharjalla, muistaa matkan aina mielessään, tunnistaa yksinäisyyden meren tuoksun, sen jäljet ihollaan. Matkan muisto on kuin umpeutunut haava tai arpi, kuin näkymätön tatuointi, joka ilmestyi iholle eräänä yönä...
Jos ihminen valitsee elämänsä päämääräksi hiljaisuuden täyttämisen ihmisillä, tapahtumilla, alituisella liikkeellä pois itsestä, voi olla, että hän löytää tyhjyyden.
Kun ihminen valitsee hetken olla yksin, hän rakentaa itseään. Yksin jäänyt, yksinäinen laskee samaan aikaan, moniko ihminen hänet ohittaa, keskittymättä niihin ohikulkijoihin, jotka osoittavat mielenkiintoa jäädä hetkeksi keskustelemaan.
On helpompi laskea menetetyt tilaisuudet, kuin saavutetut mahdollisuudet, ne tilaisuudet, jotka suorastaan tyrkyttävät itseään, nipistelevät tunnottoman ihoa...
Moni hukkaa elämänsä, ihmisten petollisuuden pelästyttämänä, tekemällä kiveen hakattuja lupauksia, omistautuen oman yksinäisyytensä palvomiseen.
Ei ole surullisempaa näkyä, kuin kivikasvoinen, asialleen omistautunut ihminen, joka palvoo oman yksinäisyytensä ikonia muiden halveksunnan alttarilla.
Ihmisen yksi ainoa päätös, josta hän pitää kynsin ja hampain kiinni, voi olla koko elämään vaikuttava tuhoisa valinta, josta elämän syyttäminen on helpointa, itsen ollessa liian vereslihalla...
Elämä voi välillä olla vaikeaa, mutta milloinkaan se ei ole mahdotonta...
Pidempi versio yllä olevasta kappaleesta löytyy alla olevasta linkistä. Yllä oleva YouTube-klippi on sekä silmän- että korvan ruokaa, alla oleva pidempi versio tarjoaa jälkiruokaa vain korville.
Moody Blues, pidempi versio, 4:14 min
Tekstit
6 kommenttia:
Monet pelkäävät yksinäisyyttä, koska tietävät joutuvansa huonoon seuraan.
Lainaan suoraan Kemppistä
http://kemppinen.blogspot.com/
"Ehkä en ole koskaan viihtynyt missään aivan niin hyvin. Tarvitsin paikan, jossa olla poissa."
"Haluan olla yksin. Yksinäisyydestä minulla on kokemusta. Sitä en halua. Englannin kieli osoittaa eron, alone – loneliness. Yksinolon voi aina keskeyttää."
Olen harjoitelut yksinoloa nyt 6v,
sain valtavasti ajatuksia joihin ei olisi ollut aikaa kaksin, minusta tulee isona taiteilija;)
Yksinäisyys kuitenkin antoi minulle nämä sanat joita itsekkin ihmettelen.
Yksinäisyys mistä
se tulee
yön hetki hiljainen
niin hiljainen että
kuulet vain sydämen
sykkeen
käsi tyhjää hamuaa
etsii sydäntä toista
syliä lämpimää
tyhjät hiljaiset huoneet
askeleet yksinäisyyden
kaipuuun myötä se tulee
ei yksin.
Viihdyn hyvin yksin, itseni kanssa, luonnossa ja touhuillessa omia juttuja. Mutta en pidä yksinäisyydestä, se on ahdistavaa kutistaa sielua ja sydänparkaa. Kaksinkin voi olla niin yksin, yksinäisempi kuin koskaan yksin. Pidin Moody Bluesin kappaleesta, tuli pinnalle menneisyyden kaikuja.
Meidän kulttuurissa on se ongelma, että small talkia ei kovin hyvin osata, tunkeudutaan toisen ihmisen reviirille ja arimmille alueille lupaa kysymättä, mutta toisaalta ei myöskään osata kuunnella ja ymmärtää. Se on todella ahdistavaa.
On asioita, joista en halua enkä voi kertoa kelle tahansa, asioita, jotka ovat liian henkilökohtaisia jaettaviksi kelle tahansa ja tunnen sen vuoksi valtavaa ahdistusta joidenkin ihmisten seurassa. Tuntuu, että minne tahansa menenkin, ihmiset yrittävät kaivaa esille niitä haavoja ja arpia, joita yritän heiltä piilottaa. Sen takia kai viihdyn paremmin yksin. Mutta vaikka viihdynkin, ei se tarkoita, etten tuntisi itseäni yksinäiseksi.
Ja tuo pisteyttäminen, se on todella ahdistavaa, tuntuu että minussa on jotain pahasti pielessä, kun en selviä menetyksistä odotetulla nopeudella.
Parisuhteen päättyminen, läheisen kuolema. Alussa ne ovat toki raskaita, mutta tavallaan alussa on niin shokissa, ettei sitä ymmärrä. Ja alussa muut ihmiset tukevat. Sitten elämä jatkuu ja ihmiset unohtavat. Tulee vaihe, jolloin ei uskalla enää sanoa, ettei saa öitä nukutuksi, kun näkee hereilläkin painajaisia.
Kun kerran puhuin minulle rakkaan ihmisen kuolemasta, niin "kaverini" tokaisi hämmästyneenä: "vieläkö sinä sitä itket, siitähän on jo vuosi." Sen jälkeen en ole enää puhunut.
Pakollinen yksinäisyys voi olla sitäkin, että ei kaipaa ketään määrättyä, mutta kukaan ei vaan välitä. Esimerkiksi nuoret saattavat syrjiä ulkonäön vuoksi ja joskus aikuisetkin.
Hei a-kh!
Miten upea oivallus ja onhan siinä suuri totuuden siemen...:)
Hei Ari!
Hilppasin Kemppisen sivuille ja jäin sinne lueskelemaan pitkäksi aikaa. Valitsemasi lainaukset ovat todella hyvin kiteytettyjä totuuksia, yksi puoli yksin olemisesta...
Kirjoitit, että olet harjoitellut yksin oloa, ja että se on antanut ajatuksia, joita ei muuten ehkä olisi tullut ajateltua. Miten olenkaan niin samaa mieltä kanssasi.
Itse asiassa uskon, että jokaiselle on suotu oma tilansa olla yksin, itsensä kanssa, harva vain haluaa tai sitten osaa hyödyntää sitä.
Runosi antoi aiheen kirjoitukseen, jonka ehkä laitan tähän blogiin tai sitten en, en vielä tiedä, riippuu miten henkilökohtainen siitä tulee tai miten saan "puhdistettua" liiat henkilökohtaisuudet piiloon.
Runosi on kaunis ja siinä kulkee syvällä ajatus kaipauksesta toisen ihmisen läheisyydestä ja kuitenkin tarpeesta olla yksin, elämän antama mieletön ristiriita...:)
Hei Valokki!
Miten oikeassa oletkaan, itse asiassa uskon siihenkin, että ryhmässä yksinäisyys tiivistyy. Tämäkin on mahdollista.
Loppupelissä ihminen on kuitenkin aina yksin, riippumatta siitä, miten paljon hänellä on läheisiä ja rakkaita ympärillään. Yksinäisyys vain tuntuu olevan osa ihmisyyttä, ihmisenä olemisen taidetta ja joko sen kanssa tulee toimeen ja siitä saa uskomatonta voimaa tai sitten ihminen ratkaisee asian jollakin toisella tavalla. Mene ja tiedä...:)
Tere Sara!
Luin jostain listan siitä, miten elämän eri muutokset pisteytetään ja missä ajassa niistä pitää toipua. Itse koin sen listan suorastaan kovakouraiseksi alistamiseksi, jopa loukkaukseksi. Jokaisella vie eri ajan toipua elämän eteen tuomista menetyksistä ja saavutuksista, ei niille ole aikarajaa saati pisteitä...
Monien tarve ahdistaa toinen nurkkaan, udella kaikki ja leikkiä sen jälkeen asiantuntijaa, on uskomaton ilkimysnäytelmä.
Olla yksin, ei yksinäinen, tuntuu vain olevan asia, joka monelle on hyvin epäselvä. Yksin olija ei torju ihmisiä, ei myöskään yksinäinen, mutta yksinolija on kuitenkin sosiaalisempi kuin yksinäinen, joka on mielessään epäonnistunut niin monessa.
Miten tutulta tuo kommenttisi jälkiosa kuullostaakaan. Jos vuoden jälkeen vielä uskaltaa surra, aiheuttaa syvää hämminkiä toisissa ihmisissä. Siksi kai olen myös minä oppinut käsittelemään syvimmät asiani yksin, piilossa katseilta ja korvilta, jotka haluavat tietää kaiken...:)
Hei Tuhkimo!
Otitpa esille asian, jota en tullut ajatelleeksikaan. Totta kirjoitit, "kukaan ei välitä" on aikakautemme kulkutauti, joka jakaa ihmiset haluttuihin ja ei-haluttuihin. Miten pahaa jälkeä se tekeekään sielussa, minkä ikäisessä sielussa tahansa. Kiitos asian esiin nostamisesta...:)
Lähetä kommentti