Kuunpimennys ja viileyden autuus...

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä oli luvassa harvinainen kuunpimennys, josta jo etukäteen oli tiedossa se, että ainakin Etelä-Suomessa sen näkeminen olisi arpapeliä.

Seurasin uutisointia silmät tarkkana ja toivoin koko ajan mielessäni, että pilvet poistuisivat ja jos eivät kokonaan katoaisi, niin ainakin repeilisivät sopivasti kuunpimennyksen aikana.

mtv3.fi

Suuria toivoin, mutta kuten aina, välttämättä se tapahtuma, jonka takia jolkottelin yössä, ei estänyt muita kokemuksia tapahtumasta.

Kuunpimennys oli noin 100 minuutin pituinen tapahtuma, jonka aikataulu oli nähtävissä monellakin eri sivustolla. Kuunpimennys tapahtui, pilvien takana, eivätkä ne repeilleet hetkeksikään, avautuakseen tarkkaileville silmille, jotka odottivat avaruuden suurta näytelmää.

Uusi Suomi / Ympäristö

Kiipeilin kallioille, kävelin aukioille ja päädyin lopulta merenlahdelle, jossa loppujen lopuksi oli kuin olikin parhaimmat mahdollisuudet näytelmän katsomiseen.

Kuu oli matalalla ja siksi sen näkemistä vaikeuttivat korkeat puut ja ihmisotusten pieni koko. Tiesin, että kuu on matalalla, en nähnyt sitä silmilläni, mutta suljettujen luomieni takana kuvitin näkemättömän näytelmän.

Merenlahdella seisoskeli muutama muukin kuun muuntautumista odotteleva yksinäinen katselija. Kaikkien katse oli kohdistunut ylös, valppaana ja toiveikkaana, odotellen pilvien repeytymistä edes hetkeksi.

Desktop Nexus

Aika menetti merkityksensä, muutama ihminen yhdessä, mutta kuitenkin hyvin yksityisessä yksinäisyydessään odottamassa avaruuden näytelmää, jota ei suotu odottaville silmille.

Ilma oli viileän raikas ja kostea, ajatuksille vapaata kenttää temmeltää. Ja siinä minä seisoin, yksin toisten lähellä, niin pienenä valtavan taivaan alla.

Olin varustautunut taas kerran termospullolla ja harvinaista kyllä, olin nakannut yöjuoksureppuun myös muutamia pahvimukeja, kenties odottamaan seuraavaa kertaa, jolloin termospullon sisältö jaettaisiin ystävän kanssa yössä.

Desktop Nexus

Kaivoin termospullon esiin, katselin valmiiksi istumakiveä ja kysäisin ohimennen lähellä seisovalta, että kelpaisiko hänelle väliaikakahvi. Ja kelpasi hyvinkin, sillä seurauksella, että huikkasin kahdelle muullekin seisojalle, että nyt olisi tilkka kahvia tarjolla.

En normaalisti heittäydy omassa yksityisessä tilassani näin sosiaaliseksi, mutta näkymätön kuunpimennys ilmeisesti sai minussa aikaan todella outoja väreitä, jonka seurauksena heittäydyin pitämään kahvilaa autiolla rannalla.

Meillä kaikilla oli sama syy seisoskeluumme ja se toimi yhdistävänä tekijänä, jonka kahvitilkka sinetöi. Paljoa emme keskenämme puhuneet, mutta yht'äkkiä olimme muuttuneet yksin rannalla seisojista ryhmäksi, joka pahvimukit kourassa seisoskeli samaa näytelmää odottamassa. Ero oli nopea ja hienovarainen, yhdistävä kokemus, joka ei vaatinut turhaa small talkia.

Desktop Nexus

Kun kahvit oli juotu ja  näkymätön avaruuden näytelmä kellon mukaan päättynyt, lähdimme jokainen omaan suuntaamme. Puheita ei tarvittu, vain lopputervehdykset ja tietoisuus siitä, että mahdollisesti vielä joskus osumme samalle rannalle, toisten samanlaatuisten luokse katsomaan jotakin toista avaruusnäytelmää, tässä samassa paikassa, määräämättömään aikaan...

Desktop Nexus

Kävellessäni metsän poikki kohti kotia, tarkkailin samalla ympäröivää luontoa, jossa aistin viimepäivien sateiden tuomaa tyytyväistä kihinää ja kohinaa. Sade oli kostuttanut nääntymäisillään olevan maan, mehevöittänyt ruohon ja herätellyt kuivuudesta hauraita kasveja uuteen kukoistukseensa.

Sireenit painoivat raskaat kukkaterttunsa nöyrän taipuneeseen asentoon, oksat ja lehdet kiiltelivät kosteudesta. Ilmassa oli tuhansien tuoksujen yltäkylläinen ja viileä maailma, josta oli vaikea erottaa yhtä ainoaa tuoksua kaikkien huumaavien tuoksujen alta.

Miten meheviltä ja pehmeiltä lehdet tuntuivatkaan sormien välissä, miten kirpeän raikas tuoksu lepäilikään sierainteni edessä. Märkä hiekka rapisi tossujeni alla, viileyden kietoessa kosteaa viittansa ympärilleni.

Desktop Nexus

Otsalamppuni valokiila osui kosteudesta kiiltäviin lehtiin, saaden pimeän metsän tuntumaan salaperäiseltä, kuin syvä syli, joka sykkii salaisena piilopaikkana rauhaa etsiville ja yksinäisyydestä nauttiville rauhattomille sieluille.

Lintujen yöllinen laulukin kuullosti erilaiselta, poissa oli kuumuuden kuivattama, pientä takakireyttä kannatteleva luritus ja tilalla oli runsasääninen, heleän kirkas laulu, jota oli suorastaan pakko jäädä kuuntelemaan, silmät ummessa ja korvat tarkkana.

Kitaro: Heaven and Earth

Yö väsyi aamuun, väistyi valon tieltä ja pilvet olivat ajelehtineet pois kuin esirippu, joka vasta näytelmän päätyttyä vedetään auki. Yksi yö oli ohitse, mutta minkälainen yö, kaunis ja hellä, kostea ja viileä, yksinäinen ja yhteinen...