Renkaat nielivät kilometrejä, söivät tien päällystettä ahnaina, tuulen yskiessä sateen pisaroita tuulilasin pinnalla. Mikään ei ollut lähellä, vain kartalla pisteet määränpäästä toiseen näyttivät lyhyiltä.
Tulen ja jään saari jäi taakse, matka jatkui yli valtameren, autioituneille teille, loppumattomien kilometrien ajomatkalle vuorijonojen välissä, kohtaamaan eläimiä ja ihmisiä, kokemaan syksyn ja talven nopeat vaihtelut, muutokset luonnon väreissä.
Syksy tuoksui tuulessa, värikkäisiin lehtiin ja neulasiin verhoutuneissa puissa, suurten järvien pinnoilla väreilevissä kylmän viimoissa ja sammalten raskaissa tuoksumaailmoissa...
Metsäisillä poluilla lasinkirkkaiden, vaaleaan turkoosiin vivahtavien virtojen vierellä kasvikunta oli osittain tuttua, suurin osa kasvituntemukseni ulkopuolella. Jäkälän peittämillä puiden rungoilla koralleja muistuttavia kasveja outoine muotoineen ja väreineen, kuin toisesta maailmasta johon sukelsin henkeäni pidätellen.
Vuorten terävät huiput lävistivät matalalla lipuvat pilvet ja järvien sini sokaisi silmät, verkkokalvoilla paloi maiseman ankara jylhyys, jyrkkyys josta mielen tasolla ei saanut otetta.
Pieniä kyliä, jotka kaupunkeihin verrattuna olivat kooltaan kuin leikkikehiä. Valtatiellä rekkoja rekkojen perään kuljettamassa lastejaan, jarrujen tarkastuspisteitä vähän väliä, lunta, jäätä ja märkää...
Vuoret, niiden syliin olisin voinut vaikka hukkua, haluamatta koskaan nousta takaisin pintaan...
Vuorten väleissä loistivat jäätiköt kuin kerroksittain nopeasti jäätyneinä, kesken jähmettynyttä liikettä ja toistamatta itseään, niiden vaihtelevat muodot hivelivät silmiä.
Pilvet valuivat alareunoiltaan hapertuneina, raskaina massoina alas vuorilta, palasten leijuessa ympäriinsä, kuin rikki revityn morsiushunnun kappaleita...
Ja korpit, niitä lenteli kaikkialla, usein pareina, seuraten ihmisen liikkeitä, kuunnellen puhetta, pelkäämättä vähääkään. Niiden päät liikkuivat nopeasti, silmät vilkkuivat eikä mikään jäänyt niiltä näkemättä. Pick-upin lavan reunoilla ne tarkastelivat maailmaa, ihmisten touhuja ja turhaakin turhempaa uteliaisuutta...
Kaikkialla, pienillä teillä ja teiden vierillä karibuja, kauriita ja hirviä etukoivet taivutettuina nuolemassa mineraaleja ja suolaa suolaamattomilta teiltä. Kettuja, susia ja muita metsien eläimiä, niin eläinrikkaaseen luontoon en ole vielä törmännyt ikinä.
Majavan pieni ja märkä selkä kiilteli laiturin vieressä illan valaisemalla järvellä. Se touhusi omiaan rauhallisessa maisemassa, kunnes pelästyi huomatessaan meidät. Nautittavaa ja ikuistettavaa oli niin paljon, että autoilun sijasta olisi koko pitkä matka pitänyt kävellä...
Mielikuvissani korkeiden puiden reunustamalla tiellä yksinäinen mustakarhu tallusteli laiskasti eteenpäin, tutkien pudonneita lehtiä, päätään puolelta toiselle pyörittäen, kuin miettien olisiko jo aika levätä...
Kaikkialla näkyi varoituksia lähistöllä liikkuvista karhuista, karhunkarkoitussuihkeita jokaisen kaupan hyllyillä ja tiskien takana ja kuitenkaan, en nähnyt karhuista vilahdustakaan. Ehkäpä ne olivat jo talvipesissään kuorsaamassa, uneksimassa keväästä...
Taivas, kirkas tyhjyys, käsin koskemattomat, katseen tavoittamattomat, universumin pimeät polut kaasupilvien lomassa...
Useita öitä erämökissä melkeinpä ei missään, vuoria sivulla ja lumen peittämä vuorijono edessä, auton valojen heijastuessa paikalleen jähmettyneiden kauriiden silmissä.
Kilometri kilometriltä matka jatkui, pysähdyksiä, muistikorteille tallentuvia hetkiä ja mustikansinisen yön hiipiessä taivaalla oli sen yön majapaikka jo odottamassa, lähdön ollessa anivarhain aamulla.
Alakuloisia intiaanireservaatteja, lumeen juuttuneita autoromuja, aidattuja alueita ja pitkälle, silmänkantamattomiin alavia, lumisen peiton alla uinuvia niittyjä.
Laaja ja kaunis maa, virtoja, järviä ja laaksoja, satoja vuoria ja niiden jonoja pilvien yläpuolella, missä taivas putosi ja katosi vuorenhuippujen mereen...
Vanha metsäpaloalue, jossa lumesta nousi tuhansia hiiltyneitä puunrunkoja, alkuperäiskansojen aikoinaan asuttamilla mailla. Järven pinta sulan ja vasta sataneen lumen laikuttamaa, kuin kuoleman laakso, jossa juuri silloin paikalliset kuvasivat omaa tähtien sotaansa aidon oloisissa asuissa...
Maailman teillä liikkuu monenlaista kulkijaa, toiset kävellen, toiset mitä kummallisimpia ajoneuvoja käyttäen. Pääsevätkö he kaikki koskaan perille?
Tekstit
2 kommenttia:
Waude mikä seikkailu! ♥
Tavalla tai toisella kyllä...kai? =)
Lähetä kommentti