Jäämeren rannoilla tuuli humisee korvissani, tuntureiden laet piirtyvät silmieni verkkokalvoille ja maailma vailla ihmisen ääntä jää asumaan mieleni levottomiin huoneisiin.
Ajatukseni vaipuvat hetkeksi uneen maaruskan kupeeseen, lasken lentävien lehtien määrää, en sitä mikä jäljelle jää, vain sen mikä ohitseni lentää...
Lyngenin alpit siintävät kaukaisuudessa, välillä pilvien peitossa, sateen alla, harmaaseen taipuneena. Välillä pilvien välistä kurkisteleva aurinko luo satumaisia maisemia, toisia maailmoja, joihin upota ja kadota...
Tunturien jatkuva virta silmieni edessä, lumisokerilla kuorutetut huiput, lumiraja ja kaikki siitä kaukaisuuteen, lumen shaaleja kovilla olkapäillään.
Säät vaihtuvat nopeammin kuin mieli ehtii ymmärtää, tuuli laulaa kaikkialla ja sinikellot sinnittelevät siankärsämöt seuranaan tien reunalla.
Rannalla kivien erilaisuus ja monimuotoisuus saa mielikuvituksen lentämään. Kivihaitarit palkeidensa välissä sinnittelevine pikkukivineen herättävät nousevaa ihmetystä, rakkolevärivistöt hohtavat kosteina ja mieli tekisi astua niiden päälle, paukautella rakkoja rikki, vain kuullakseni siitä syntyvän äänen.
Ja niinpä minä astuin rakkolevän päälle, iloisesti jalallani paukautellen niitä kiviä vasten, naurun hersyessä itse tuottamassani äänimaailmassa.
Levien nauhat raidoittavat rannan kivet ja yhteen sitoutuneista levistä tunnistan ainoastaan rakkolevän, en tumman ruskeana kiiltävää leveämpää nauhaa, saati karkeilta hiuksilta näyttäviä punaruskeita kimppuja.
Levien joukossa lepää, kummajaisena kaikesta, pitkävartinen ja isolehtinen vettyneen niljakas meren puutarhan lajike, joka on tiivistä kuin kalan nahka, ja savustetun lohen värisenä se levittäytyy kuin tuulen riepomat rievut pitkin rantaa.
Simpukoiden avattuja kuoria levällään, lokkien nokassaan kuljettamina ne leviävät kaikkialle, ja niitä löytyy yllättävistä paikoista, pitkältä.
Merisiilien piikikkäät, tyhjät kuoret nurinpäin rannan ruohossa, kuin meren elävien rannoille pikaisesti paiskimia talvimyssyjä. Vuoroveden mukanaan tuomaa romua ja puuta, ihmisen jäljet läheltä ja kaukaa.
Äänimaailma soi korvissani, erilaisia katkelmia, jotka jossain vaiheessa yhdistyvät meren kosteaksi sinfoniaksi.
Ensilumi satoi ja puuteroi tuntureiden huiput, jäi yöksi lepäämään varvuille ja talojen terasseille, kunnes aurinko sulatti talven ensimmäisen valloitusretken.
Näennäisen pelkistety maisema muuttaa muotoaan, valon mukaan, ollen välillä dramaattisen uhkaava ja taas toisena hetkenä henkeäsalpaava ja satumainen, kuin luminen Jäämeren Narnia.
Silmien edessä valon pilarit taivaalla, selän takana synkkien pilvien tummat jonot tuntureilla. Vastakohtaisuuksien taivas, huimaavan levoton meri, mitään enempää ei voisi haluta...
Kaikkea on reissulla tullut nähtyä ja opittua, käsin käärityistä sätkistäkin selviän jo voittajana...
Kaikkea on reissulla tullut nähtyä ja opittua, käsin käärityistä sätkistäkin selviän jo voittajana...
Tekstit
3 kommenttia:
Maailma on pieni, niin lähellä ja kaukana...samat maisemat.
Paljon upeaa olet kokenut ja nähnyt. Matkasin mukanasi kertomuksesi viemänä. Kiitos tästä ;)
Hei Ari!
Totta lausut,tosin olenpa mietiskellyt sitäkin, että maailma vain on aivan liian pieni...:)
Hei Valokin värsyjä!
Reissuilla on onneksi aina uutta nähtävää, opittavaa ja omaksuttavaa, puhumattakaan niistä upeista ihmisistä, joita matkan varrella aina tapaa...:)
Lähetä kommentti