Miten näennäisesti niin rauhallisena ajanjaksona kuin joulunpyhät, voi tapahtua niin paljon, samojen asioiden toistuessa vuodesta toiseen?
Arki, vuoden juhlahetken jälkeen, kätkee sisälleen nopeatempoisia ja rajusti ryöpsähteleviä, sävähdyttäviä hetkiä, joista osa näytellään piilossa, osa on julkisesti näkyvillä.
Ja kaikkia näitä, julkisesti salattuja näytelmiä esittävät tavalliset ihmiset, joille odotusten hetket ovat olleet kestämättömiä, pidättäen räjähtäviä latauksia sisällään.
Pyhät päästävät ihmisissä irti suuria ja hallitsemattomia tunteita, hyvää ja pahaa, piruja ja enkeleitä, pala Paratiisia sekä Helvettiä. Missä hyvä kohtaa pahan, siellä syntyy monia koskettavia, usein elämää muuttavia kohtauksia.
Ne ovat elämääkin suurempia esityksiä, joita esitetään itselle ja ennen kaikkea ympäröivälle, osittain kiinnostuneen uteliaalle, osittain vaivautuneelle yleisölle.
Niin tänäkin vuonna, jolloin illan ja yön hiljaisina hetkinä, tunteet alkoivat purkautua, kuin kauan pidäteltyjä, etukäteen harjoiteltuja vuorosanoja, ruman rikasta ja monipuolista kielenkäyttöä, toimintaelokuvista lainattuja eleitä...
Tavallisen arjen peitellyt, pidätetyt tunteet syöksyivät esiin kuin Manalan pedot, hallitsemattomina, pelon ja ahdistuksen täyttäminä kohtauksina naamiohuveissa nimeltä Elämä.
Olen viime aikoina ihmetellyt entistä enemmän sitä, miten ihmiset eivät pidä omaa elämäänsä minään, aina joku toinen on elänyt enemmän. Ihmiset kertovat väritettyjä tarinoita itsestään ja tekemisistään, ehkä peitellen jälkiään, välttäen joutumasta häpeään.
Ihmisillä on sangen petollinen mielikuva omasta merkityksestään. Mitä upeammin näyttelet, sitä enemmän olet ja elät, vai näinkö sittenkään...?
Kuunnellessani ihmisiä, saan väistämättä sen mielikuvan, että valhe merkitsee enemmän kuin totuus, vaikka valhe ei koskaan ole todellista elämää. Voinko enää kohta uskoa ketään ja mitään...?
Ihmiset jäävät koukkuun omiin näytelmiinsä ja kuitenkin, jokainen tarvitsee edes jonkun, jolle on totta, edes ohimenevän hetken, jotta ihminen ei valehtelisi kokonaan itseään, hukkuisi sepitettyyn elämään.
Joskus, jossain toisessa todellisuudessa, toisten ihmisten keskellä, näytellään vuosisadan näytelmää, joka on hetken totta, osa pinnan alle jää...
Keitä me olemme, jos emme itseämme? Olemmeko unohdettuja sieluja ajan tiimalasissa, ollen vain puolittain sitä, joiksi synnyimme?
Totuus on todellisuuden taidetta, ei sepitettyä näytelmää.
Todellisen elämän tarinan kulku ja juonenkäänteet ovat monin verroin merkityksellisempiä ja mielenkiintoisempia kuin paraskaan sepitetty elämä. Todellisuus muokkaa ihmistä kovallakin kädellä, kun taas valhe kuorruttaa valhetta, kunnes ihminen sen alla häviää...
Ihmisillä tuntuu olevan suunnaton hätä, kiire selittää, aina vain enemmän. Suut tulvivat sanoja, joita silmät eivät hahmota, eikö näillä loputtomilla saduilla ole enää mitään tolkkua...
Nykyisin, aina vain useammin, haluaisin sulkea korvani, lukea sepitetyt tarinat kirjoista, kuulematta niitä ihmisten suista...
Pidennetty, 10 minuuttia kestävä, versio löytyy täältä.
James Newton Howard on säveltänyt Lady in the Water-elokuvaan melkeinpä sinfoonisen musiikkimaailman, jota tulee kuunneltua useammin kuin kerran sen luomien mielikuvien takia...