Kun tuuli ulvoo ja ulisee pihoilla, törmää puihin ja riepottelee pensaita, on aika pysähtyä, kuunnella musiikkia ja ajatella itseä suurempia ajatuksia...
Ihmisten huoneet, rukousten kyllästämät tilat, kirkot, temppelit ja rukoushuoneet, niissä aika kadottaa itsensä, jäljellä vain painaumat eletystä elämästä. Rauha on käsin kosketeltavissa, sisällä ikuisessa tilassa, ulkopuolella erimielisyydet ja sodat täysissä voimissaan.
Autiot ja hylätyt kylät, kirkot vailla seurakuntaa ja kuitenkin, niissä on enemmän elämää kuin tässä ajassa, jossa olemme vain elämän suorittajia, eksyneinä oudossa maailmassa, johon emme koskaan valmistautuneet ajoissa...
Vaikka kirkot ovat hylättyjä, voi niissä silti kuulla kaukaisia kaikuja seurakunnan jäsenten rukouksista, suruista ja iloista, kaikista tunteista ihmisten elämässä. Ne eivät koskaan katoa kokonaan, ne ovat kuin tunteiden varjot seinillä, pinttyneinä hetkiin, arvoitusten odottaessa paljastumistaan...
On kuin se, minkä pitäisi luoda rauhaa ja tasapainoa ympärillämme, aiheuttaisikin kaikkein rumimmat julmuudet ja pahimmat kärsimykset keskellämme. Ihmisen usko on täynnä ristiriitaisuuksia, kuin paikkaan sidottu usko hyvään ja pelastukseen antaisi oikeutuksen pahaan ja kärsimykseen.
Ehkä siksi onkin pelottavaa kohdata ihmisiä, jotka ovat kietoneet uskonsa käärinliinat tiukasti ympärilleen, kertovat vain yhdestä ja ainoasta totuudesta, kuin muita mahdollisuuksia uskoa ei olisi olemassa.
Kun aika vähitellen hiipii lattioilla, seinillä ja katoilla, se peittää alleen kaiken kadottavaan usvapölyyn jokaisen, joka osuu sen kohdalle...
Ikkunoissa hämähäkinseiteistä ja pölystä kudotut riippukeinut keinahtelevat hiljaa ilmavirrassa. Ajalla ei ole ääntä, se on vain aavistus, joka kohtaa meistä jokaisen ja voimme ainoastaan valita, kohtaammeko sen rohkeasti vai odotammeko sitä jäätyneinä paikallemme, peläten...
Katsellessani yöllistä tähtitaivasta mietin usein, miten tuntemamme ihmisten historia maapallolla on ehkä vain merkintöjä tapahtuneista rikoksista, vallankäyttäjien muistiinpanojen arkistoja...
Valon piiloutuessa pimeyteen, muuttuu maailma myrskyn nieluksi ihmisten sukeltaessa sen mustaan ytimeen. Ja kuin äänet kaukaa tulevaisuudesta, ei ihminen osaa esittää kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä, joihin hän kipeimmin haluaa vastauksia...
Nykyhetkien muuttuessa yhä ennakoivattomimmiksi, maailmamme kadotessa ympäriltämme sellaisena kuin me sen muistamme mielissämme, ajatukset siirtyvät vielä ihmiselle tuntemattomaan tilaan. Sitä ei voi hallita, mutta siellä kaikki on mahdollista...
Nykyisyytemme ei ehkä olekaan niin kaukana menneisyydestä kuin oletamme. Arkeologit tekevät kaivauksiaan ja löytävät entistä hämmentävimpiä löytöjä. Onko koko aikakäsityksemme virheellisesti tulkittua koodia, olemmeko unohtaneet lisätä tai vähentää hetkiä muinaisuudessa, elämmekö aikavääristymässä ja onko meitä lainkaan olemassa?
Ehkä me elämme merkintöinä keramiikkaruukkujen koristeissa, metallilaatoissa syvällä autiomaan hiekassa tai ehkä meitä ei ole vielä kaivettu esiin. Ehkä menneisyys liikkuu eri aikatasoilla, pyyhkäisten kaikki merkit ihmisten olemassaolosta näkymättömiin. Ja jonain varkain valittuna hetkenä meidät puhalletaan henkiin...
Nykyihmisen kyky hahmottaa tärkeitä asioita on hämärtynyt, vapauskin on vain sana, joka kuuluu eiliseen. Isovanhempamme ja heidän vanhempansa tuskin olisivat kyenneet edes aavistamaan maailmaa, jonka heidän jälkeläisensä joutuvat kohtaamaan.
Totalitaarisuudenkasvu maapallon kaikissa kolkissa lähestyy ennennäkemättömällä vauhdilla omaa turvalliseksi mieltämäämme kotimaata. Pohjoismainen tasa-arvo, demokratia ja onnellisuus, mitä niistä on enää jäljellä viiden vuoden kuluttua...
Mihin ihmiskunta on matkalla? Kenties avaruuden syviin sfääreihin, mustien aukkojen reunoille, joissa sfäärien harmonia soittaa yhteistä sinfoniaa ja jokaisella taivaankappaleella on oma instrumenttinsa, värähtelynsä ja taajuutensa, kunnes jossain keskellä universumia värähtelyt kohtaavat ja kosminen tietoisuus unohtaa laulunsa.
Kun tyhjyydessä ei ole vielä mitään, siitä nousee monta erilaista syntymää, eivätkä universumimme rajat hiljennä hitaasti etenevää ääntä, joka nousee ja laskee, väreilee tyhjyyden keskellä...
Onko meillä ymmärrystä hahmottaa näkemäämme, vai pitäydymmekö koko ajan vain oletuksiimme? Emme näe oman tietomme ja tietoisuutemme ulkopuolista tilaa, emme sen sisältämää elämää, vain tämän hetken ja lopulta tulevaisuus on ei mitään. Aistimme vain sen, mitä olemme maapallolla kehittyneet aistimaan, emme yhtään enempää...
The Intangible on julkaissut jo vuosia elektronista avaruusambient-musiikkia, joka vie ajatukset sfääreihin, saa itsen esittämään outoja kysymyksiä, joihin ei ihmisen tämänhetkisellä tietämyksellä ole vastauksia...
Alla olevan video on NASA:n avaruusalusten laitteiden nauhoittamaa ääntä. Videon kuvauskentässä videon lataaja kuvaa videota näin:
"Avaruudessa esiintyy sähkömagneettisia värähtelyjä, jotka voidaan kuvata ääneksi. Nämä sähkömagneettiset värähtelyt sykkivät eri aallonpituuksilla ja ne voidaan tallentaa NASA:n avaruusalusten erillisillä laitteilla. Tallenteet käännetään sitten ääniksi, jotka korvamme voivat kuulla."
Tulevaisuutemme?
Alla vaikuttava video maapallomme ja koko universumin mahdollisesta tulevaisuudesta.
Se, mitä emme tiedä, kiinnostaa meitä ja siksipä asioista selvää ottamalla törmää mitä kummallisempiin kuvauksiin, kuten mm. "Avaruus, etäisesti sen haju muistuttaa paistettua lihaa..."
Niin paljon mahtuu elämään, pelkoa, surua, iloa, kaikkea tunteiden kirjoa. Arvaamattomuus on tässäkin ajassa. Toivotaan että ihmisillä on pitkälle vielä tulevaisuus.
Kiva lukea ja katsella blogisi kuvia pitkästä aikaa.
Vaude, mitä kuvia ja hurjia videoita. Laitoin oikein kuulokkeet ja kuuntelin avaruuden ääniä. Ne suorastaan tunkivat läpi kropan. Tuli mieleen Ivan Turgenievin runo:
Onnella ei ole huomista päivää: sillä ei ole eilistäkään; se ei ajattele tulevia; sillä on vain nykyisyys, eikä sekään ole kokonainen päivä, vaan silmänräpäys.
SE miten me elämme pallollamme on vain silmänräpäys maailmankaikkeuden mittakaavassa, mutta nykyajan ihminen saa kuitenkin järisyttävän paljon aikaan, myös hirveästi pahaa. Mitä on tosiaan jäljellä 10, 100, 1000 vuoden päästä. Sehän on vain silmänräpäys.
Kiitos! Nautin taas kovasti huikaisevan upeasta sanankäytöstäsi ja ainutlaatuisen erityisestä ilmaisustasi, vaikka aihe onkin itseäkin usein mietityttävä ja haasteellinen.
Tekstit
4 kommenttia:
Niin paljon mahtuu elämään, pelkoa, surua, iloa, kaikkea tunteiden kirjoa.
Arvaamattomuus on tässäkin ajassa. Toivotaan että ihmisillä on pitkälle vielä tulevaisuus.
Kiva lukea ja katsella blogisi kuvia pitkästä aikaa.
Kiehtovia videoita.
Kiitos, annoit taas ajattelemisen aiheita.
Vaude, mitä kuvia ja hurjia videoita. Laitoin oikein kuulokkeet ja kuuntelin avaruuden ääniä. Ne suorastaan tunkivat läpi kropan.
Tuli mieleen Ivan Turgenievin runo:
Onnella ei ole huomista päivää:
sillä ei ole eilistäkään;
se ei ajattele tulevia;
sillä on vain nykyisyys,
eikä sekään ole kokonainen päivä,
vaan silmänräpäys.
SE miten me elämme pallollamme on vain silmänräpäys maailmankaikkeuden mittakaavassa, mutta nykyajan ihminen saa kuitenkin järisyttävän paljon aikaan, myös hirveästi pahaa.
Mitä on tosiaan jäljellä 10, 100, 1000 vuoden päästä. Sehän on vain silmänräpäys.
Kiitos! Nautin taas kovasti huikaisevan upeasta sanankäytöstäsi ja ainutlaatuisen erityisestä ilmaisustasi, vaikka aihe onkin itseäkin usein mietityttävä ja haasteellinen.
Lähetä kommentti