Siellä, missä kivet ruhjoutuvat vasten toisiaan, vierivät alas vuorilta, hiekka pyörteilee raapien ihoa ja tuulet vartioivat ankarina valtakuntaansa, siellä sielu kulkee valppaana.
Kuumuus polttaa, silmät muurautuvat kiinni ja hengittäminen on äärettömän vaikeaa. Ilma täyttyy hiekkapölystä, jota lentää kaikkialla, eikä ole suojaa eikä pakopaikkaa, on vain jatkettava matkaa ja mentävä vuorille, joilla keuhkot puhdistuvat.
Hiekka palaa kiinni kiviin, ilma väreilee, suu on kuiva ja hampaat narskuvat, silmissä rakeista tulta...
Meri siintää kaukana ja ulappa vaahtoaa, voin melkein nähdä aaltojen syntyvän ja kasvavan suuriksi, vyöryvän kohti rantaa...
Murtuvat muurit, kadonneet katot ja seinät, perustukset rapautuneet näkymättömiin, umpeenkasvaneilla poluilla jälkiä askelista, kadonneina moniin eilisiin...
Kuin kaikilta unohtunut tulivuoren kraateri, vanhan avolouhoksen jyrsityt rinteet sitkeästi kivenraoista ponnistelevine puineen, kuunsirpin muotoisena yöllisine tähtitaivaineen. Missä voi ihminen olla niin yksin ajatuksineen, valmiina yölliseen kuvaukseen kameroineen ja jalustoineen...
Kuivat ja kovat, lähes läpinäkyvät korret keinuvat tuulessa, kaktukset kukkivat ja niiden juurien päällä, kuumuutta hohkaavilla kivillä, vilistävät vikkelät gekot etsien varjoa...
Kissoja ja koiria ruoantähteiden kimpussa, repien vimmalla roskapusseja. Yksinäinen musta kissa tepastelemassa rotkon reunalla ja puissa kuuluu vain huminaa...
Päiviä toistensa jälkeen, kuumuus ja hiekka toistuvat uudelleen, ajatukset ovat väsyneet ja on jo ikävä kotimaan vehreitä metsiä ja aamu-usvaisia niittyjä, vilvoittavia sateita ja vettä.
Palatessani "sivistyksen pariin", aloin nähdä maailmani uusin silmin. Kaukana ovat ne rauhalliset hetket, jolloin aikaa oli määrättömiin eikä kello määritellyt ajan kuluttamista. Kaukana myös ihmiset, jotka kohtasin kasvokkain ja joiden kädet tunsin käsissäni. Mieleni pysähtyi ajattomuuteen, ja kaipaamatta takaisin, palasin kuitenkin...
Ihmiset kulkevat toistensa ohitse, joskus kohtaavat ja kertovat toisilleen tarinoita. Mitä olisi elämä ilman tarinoita, joita syntyy kohtaamisista, elämästä ja unelmista, yhdistyen lopulta ihmiskunnan tajunnanvirtaan toisissa ulottuvuuksissa...
Sinä päivänä, jona ei enää löydy kuulijoita tarinoille emmekä kerro niitä toisillemme, maailmamme kuolee ja me kaikki katoamme.
Tässä ajassa jokainen haluaa kertoa omaa tarinaansa ja harvassa enää ovat niiden kuuntelijat. Maailmamme on kyllästetty puheella, kuvilla ja sanoilla, joita monikaan ei ehdi kuunnella, katsoa saati lukea. Yhteinen tarinamme on muuttunut monien eri ihmisten tarinoiksi ja harva enää löytää kertomuksia hiljaisuudesta.
Ehkä hiljaisuudessa on vaivaannuttavinta se, että siellä ei kukaan kuuntele ja ihminen on vihdoinkin pakotettu kuuntelemaan ympäristöään...
ja itseään...
Kesäksi on päästävä takaisin kotiin, kunnes syksyllä on taas aika pakata reppu ja kamerat, lähteä uusiin maisemiin. Putoukset ja vuoret, jäätiköt ja laavakentät sekä vanhat kaivokset ja alkuperäiskansojen hylätyt asumukset kutsuvat elämännälkäistä kulkijaa luokseen.
Tekstit
4 kommenttia:
Hiljaisuudessa kuulen enemmän...
Täällä helposti hukkuu häiriötekijöihin, mutta onneksi on mahdollisuus olla myös hereillä ja kuulolla. Antoisaa kesää sinulle ja upeaa matkaa taas kun lähdet :)
Mitä lienee tapahtunut, Ripranie kommentti on kadonnyt kybersfääriin, tilalla vain maininta siitä, että blogin hallinnoija on poistanut kommentin. Minäkö, missä hulluuden puuskassa, todennäköisesti vahingosssa. No, tässä kommentti uudelleen kaivettuna esiin sähköpostista. Anteeksi Ripranie:):
Ripranie on lisännyt kommentin tekstiisi "...hetki, jona jumalat syntyvät...":
Moninainen voi olla ihmisen tie,
samalla luoden sekä täyttymystä että tyhjyyttä.
Lähetä kommentti