Pimeys ei päästänyt lähelleen, se vaikeni ja pakeni. Matka pimeyden keskipisteeseen jäi kesken, musta usvaverho leijaili sen edessä, tiivistyi kiveksi heti kun vähänkin lähenin, torjui minut kokonaan.
Siirryin yön maailmaan, astumaan polkuja, joilla ihmiset ennen kulkivat. Pimeys löi kylmän kiilan, levitti eteen revityn verhon ja mennyt oli kuljettava uudelleen, sekin jonka jo halusin unohtaa...
Jokaisena yönä lupasin itselleni, että vielä tänään annan surun kohdella kaltoin, satuttaa syvältä ja tehdä kipeää.
Onko viisasta herättää uinuvaa murhenäytelmää, kaiken altaan rikkovaa pahaa? Ehkä näin on parempi, en ehkä koskaan ole valmis vastaanottamaan, saati kohtaamaan niin suurta rumuutta ja pahuutta, jota se piilottelee ytimessään...
En tavoittanut perimmäistä syytä, mutta näin kaavan, suojaukseksi valikoituneen, vuosien varrella kasvaneen, ympärilleni tiukasti kietoutuneen.
Kuristava tunne, hengittämisen vaikeus, ovat törmänneet, kolaroineet minut, valitessani kaavaan tukeutumisen silloinkin, kun olen nähnyt välähdyksen, vaistonnut tulevan erehdyksen, väärään turvallisuuteen tukeutuen ja siitäkin huolimatta, vaikka itkien...
Pimeyden ydin voi olla liian rumaa katseltavaa ja onko tarkoituskaan sukeltaa siihen uudestaan?
Pandoran lipas avautuessaan toi mustia tunteita mukanaan. Oli mahdoton tietää mitä kohtaa, mihin hajoaa, mikä rikkoi lapsuuden kokonaan...
Yön painajaiset, aaveet tarinoineen, osa oli odotettua helpompia, osa ankkuroituneina syvyyteen, ja samalla muistin syyn, unohdukseen...
On melkeinpä mahdotonta ymmärtää, miksi kukaan ei tehnyt mitään, kantanut yli pelottavan pimeyden, ottanut syliin, rakastaen, niinpä lapsi valitsi yksinäisyyden, unohduksen...
Tärkeämpää kuin ytimen tavoittaminen oli se, minkä löysin pitkinä yön tunteina, kävellessäni ja miettiessäni. Löysin alkuperäisen mallin ja kaikki sen päälle rakentuneet kerrokset, vaikenemisen kaavan sekä suojauksien perustukset.
Mitä, kuka, missä, milloin ja miten eivät kysymyksinä ole tärkeitä, sillä vastaus itsessään oli portti kysymykseen.
Sukellus menneisyyden kaatopaikalle ei jäänyt tuloksia vaille, sieltä löysin itseni, takaisin palaen. Vereslihalla, väsyneenä ja itkeneenä, yltä päältä lian peitossa, revenneenä...
Kuin matrjoška-nukkea, kuorin pimeyttä, nukke nukelta, kunnes sisimmän nuken sisältä löytyi täyspuinen pienin nukke, joka oli kova ja kokonainen.
Se ei avautunut, ei luovuttanut salaisuuksiaan, ei vaikka kuinka sitä hakkasin, jäisillä käsilläni jäädytin.
Ja kaikista äänekkäimmin kuiskaili sisäkkäisten kerrosten välinen tyhjyys. Niissä kylmyys piti majaa, polttaen jokaisen, liian lähelle tulleen.
Olin loppu, väsynyt ja kylmissäni. Tätä matkaa itseeni, en olisi halunnut tehdä yksinäni...
Tämän pimeän matkan aikana tunsin sellaista kylmyyttä, jota en muista koskaan ennen kokeneeni. Sielu ja iho jäässä, täristen, mikään ei lämmittänyt, riittänyt jään sulamiseen.
Mitä syvemmälle kaivauduin menneisyyden kaatopaikan sisälle, sitä polttavampaa jäätä kohtasin, enkä voinut enää perääntyä, ainoa mahdollisuus oli eteneminen.
Olin tullut kauas päästäkseni karkuun itseäni, ja nyt jouduin palaamaan vielä kauemmaksi, tavoittamaan sitä, joka karkasi itseltäni. Syvemmälle, kylmenee, missä on se jäätymispiste, johon en enää kykene...?
Tyhmyys oli sallittua, kun kukaan ei ollut opastamassa, huomannut, miten oudosti lapsen aivot toimivat. Tyhmyys ei ole enää sallittua, vaikka ketään ei ollut opastamassa, huomannut, miten oudosti aikuisen aivot toimivat...
Arvoituksia selvittäessään voi hukkua kokonaiseen menneisyyden mereen, jossa uimaan voi oppia vain henkensä edestä räpiköimällä...
Desktop Nexus
Esiin nousi totuuksia, joita en halunnut kohdata, osaa en kykene tavoittamaan koskaan. Kuka minä olen, mikä minusta tulee? Palatessani pimeydestä onko ketään odottamassa, kertomassa, että kelpaan myös heikkona...?
Menneisyyden ihmiset, kipupisteet, kaavat ja mallit olen nähnyt, ne ovat tässä eikä mikään estä näkemästä niiden todellista arvoa tai arvottomuutta, suurentelematta tai vähättelemättä, luomalla päättömiä merkityksiä, niiden on aika mennä...
Ihmiset puhuivat asioista, joista olisi pitänyt vaieta ja vaikenivat asioista, joista olisi pitänyt puhua...
On aika laskeutua kaatopaikalta alas, sulkea portit, heittää lantti paikan hoitajalle ja todeta, että ota vapaata tästä kaikesta, lähde koskaan palaamatta, vanhoja jätteitä on turha jäädä ikuisiksi ajoiksi tonkimaan ja vartioimaan...
Yllä olevan kappaleen todellinen pituus on 3:45 min ja loppu noin 4:14 min on rauhallisen kaunista hiljaisuutta...
Tekstit
17 kommenttia:
Tämä biisi on meillä balancessa, todella kaunis. Ja kaunis, mutta surullinen on myös kirjoituksesi.
Syvälle porautunut tilitys, Pitsit!
Paha on kaivettava ulos, jotta siitä voi selviytyä hengissä...
Minä en pysty tähän vaikka olisi ehkä pitänytkin, ettei tarvitsisi aina mennä pimeästä pitkänkin valon jälkeen takaisin myös siihen toiseen.. Lapsi selviytyy useimmiten lukkiutumalla ja unohtamalla, se on aikoinaan ollut sitä selviytymistä?
Sykähdyttävä teksti. Pelottavaa huomata ajatuksiemme kulkevan joskus samoja reittejä, Sinä vain osasit pukea ne sanoiksi. Itse en pysty kirjoittamaan, kun kaivelen liiaksi menneitä. Siitä minun hiljaisuuteni johtuu.
Tu música acompaña para hacer el recorrido de tus buenas fotografias.
Un fuerte abrazo.
Tu comentário a mi fotografia és muy cierto.
Nos estamos cargando a nuestro planeta,pero yo creo qque és la incultura la verdadera culpable.
Joskus vain ei millään osaa eikä voi, mennä syvimmälle saakka tai lähettää kirjallista viestiä suoraan ihmiseltä ihmiselle. Voiko sanoilla sen sanoa, koskaan mitenkään, mikä ihmisen koko kokemus, se jokin mikä olisi niin tärkeää, jota kuitenkaan ei voi, ei kykene, ei osaa?
Upeasta kirjoituksestasi ja saamistasi kommenteista huomaa, miten yhteistä meille ihmisille ovat kaikki ne piilotetut, vaietut, tuskaiset. Ne, jotka kuitenkin vaikuttavat. Tuntuu, että todellinen ihmisten välinen läheisyys, kommunikaatio, yhteys vaatii myös sen, ei vain niitä aurinkoisia hetkiä.
Onneksi elämässä synkkiä asioita pystyy (ja joutuu) aina välillä käsittelemään jonkun juuri siihen elämäntilanteeseen sopivan määrän. Ja sen jälkeen on aina vähän enemmän todellinen ihminen, aina vähän vähemmän vain se miellyttävä kuori, jonka alle aito haavoittuva ja rakastava minä on piilotettu.
Kiitos kirjoituksestasi, kiitos siitä, että tuot esille käsittämättömän taidokkaalla kirjallisella ilmaisullasi syvää ihmisyyttä. Tahdon syvimmästä itsestäni lähettää Sinulle valoa, lämpöä, ehdotonta rakkautta, mutta sanoilla en sitä osaa, usein kommenttien pintapiristävät myötätuntosanat tuntuvat ainakin minusta jäävän niin kovin helpon ehkä vähän väheksyvänkin tyhjiksi, "voi sinua pientä parkaa!". Syvimmästä sisimmästäni tahdon kuitenkin lähettää ainakin ajatuksia ja tunteita yhteisestä ihmisyydestä, yhteisestä kaipuusta ehdottoman rakkauden lämpöön, kaipuusta suuren rakkaudenvoima pysyvään yhteyteen. Jatketaan askel kerrallaan...
En Andalucia el otoño está en pleno
esplendor,los colores hacen que nuestros espiritus se eleven.
Tu tierra tiene que ser muy triste en ésta época.
Te mando un calido abrazo para que al llegar a ti,recoja un poco de éste clima.
Juan
Jotta jaksaa eteenpäin, liene ainakin välillä osattava ja pystyttävä ohjaamaan ajatuksia tähän hetkeen ja huomista kohti.
Ymmärrettävä tapahtunut, mutta ei välttäämättä hyväksyttävä. Anteeksi anto myös keventäisi raskasta kuormaa, mutta kaikkia tapahtumia ei pysty antamaan anteeksi, eikä mielestäni tarvikkaan. (oikeus tuntea loukatuksi huonosta kohtelusta) Senkun hyväksyy, niin sekin huojentaa.
Kun antaa itselleen luvan kaikkiin tunteisiin, niin ei pakahdu kuorman alle.
Kun vihan aika on, sekin voimauttaa...samoin kuin surun käsittely...vie pikkuhiljaa eheytymiseen.
Minkään yksittäiseen tunteeseen jääminen asumaan liian pitkäksi aikaa, ei paranna asiaa.
Tulee löysätä, antaen prosessin edetä uutta kohti.
Se on tietoista positiivista ajatusten ohjausta hyvänoloa kohti.
Jossain vaiheessa kyllä hautaisin roskakoriin iänikuiset vanhat tapahtumat, miksi niiden antaa järsiä tätä hetkeä ja huomista, kun ei voi mitään tapahtuneelle.
Kenellekkään en tahdo sanoa, että tämä on oikea tapa toimia. Jokainen kokee ja näkee tavallaan.
Kiitos koskettavasta kirjoituksestasi.
Vaikeita asioita pukea sanoiksi ja teoiksi.
Kaikkea hyvää Sinulle Pitsit sekaisin!
Ilman pimeyttä ei ole valoa, ilman surua ei ole iloa.
Elämässä on monta osaa jotka täydentävät toisensa vaikka välillä olisi...hukassa.
Mut etenkin: äl' itseäsi petä,
Ja siitä seuraa, niinkuin päivää yö,
Ett'et voi pettää muita.
Polonius Laerteelle,
Hamlet, I näytös, 3 kohtaus
Do Not dwell in this Dark Place for long, for it does Not care. It will eat you up and destroy you. When you are Sick and feel tired you must take your Power back and get out! The sickness becomes cancer.Then the Evil wins.... because you let it!
This is Your life, and you are in charge of it. Do not give your power to someone else to hold over you. They Don't Care!If you cry, do they hear you?, do you think "they" would even care?(if "they" did you wouldn't be where you are...) The only one who hears you is You! Why give "them" that kind of power over you???
Yes, you must go thru & feel all the feelings, you will know them deeply. But don't linger there before you know ,it Your life will be over and look at all the time was wasted ...on What !?! ,,,When you are sick of being sick & tired,,, find a purpose, something to really focus on.... it's not easy and takes awhile.... but out of the Ashes will Rise a Phoenix~ It is afterall what YOU make it.
Hugs, Prayers & Blessings & Light to you my Friend ~ Angel
Hui, tuli ihan hirveän surullinen olo! Aivan kuin olisin kulkenut vierelläsi jyrkänteen reunalla.
Nyt en osaa tähän hätään ulkoilemaan lähtiessä sanoa mitään järkevää, sanojasi on luettava hiljaa ja ajan kanssa, ja ajateltava kauan ja harkiten. Lähetän sinulle kuitenkin tältä istumalta paljon lämpimiä ajatuksia. Hitsi vie, kun vain voisin ajaisin kaikki möröt pois
sen seitsemän meren taakse!
Lähetän Sinulle tämän Saima Harmajan runon:
Oi Jumala, siipeni murtuneet
ota käsiisi ihmeellisiin!
Olen lentänyt liian kauas,
olen lentänyt eksyksiin.
Olen lentänyt siivin voitollisin
läpi ilmojen häikäiseväin.
Tuhat aurinkokuntaa kiersin,
joka ainoan taivaan näin.
Nyt rajalla viimeisen taivaan
ja rajalla kuoleman maan
minä vapisen enää hiljaa
ja rukoilen, rukoilen vaan.
-----
Se Ruma Pimeys vie rajalta rajalle. Jumala ei ole kuuro
kun apua pyytää.
Minulla on seinällä suurena kuva lokinpoikasesta juoksemassa meren rannan vesirajassa. Saman kuvan löydät pienenä oikeasta palkistani. Kuva on aina näkyvilläni ja tiedän, mitä sen takana lukee:
Road Map
Jotka tulevat suorinta tietä,
saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,
tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella, outoja hedelmiä
hauraassa säkissään.
Niin se ystäväni on, niin se on,
että eksymättä et löydä perille.
- Tommy Tabermann -
tähdet tähdet
Tuli mieleeni, kun katselin lukijakaartiasi, että on menestynyt lyhyessä ajassa hyvin tämä blogisi.
Hei Oma tila ja ajatuksia!
Jep, surullinenpa hyvinkin. Olin varmaan melankolia-matkani syvimmässä vaiheessa ja se kyllä ryöpsähti kirjoituksesta esiin. Onneksi elämä ei pysy joka päivä samanlaisena ja nyt jo helpottaa...:)
Hei Aili-mummo!
Totta, paha on kaivettava esiin, mutta nopeasti ja tuskattomasti se ei käy. Kaikkein vaikeinta oli sietää itseään ja nähdä omia typeryyksiään. Olipa todella melkoinen matka itseen, onneksi osasin ulos pimeydestä, huomasin nimittäin sen, että sillä on taipumus nielaista sisäänsä eksyneen...:)
Hei Mustaleski!
En tiedä olisinko itsekään tähän reissuun kyennyt, mikäli selvittämättömät asiat eivät olisi sotkeneet ja suorastaan tuhonneet monia asioita elämässäni. Ja kovapäinen kun olen, en uskonut ennen ennen kuin kolahti sellainen kasa selvitettäviä asioita niskaan, että teki jo tiukkaa hengittää.
Tällä hetkellä on voipuneen helpottunut olo, mutta eihän tässä ole kaikki. Nyt pitää vielä elää tästä eteenpäin ja olla sortumatta vanhoihin käyttäytymismalleihin, siinä sitä tekemistä. Ja onhan tässä sekin kummastuksen aihe kuin se, että minkälaisen minä olen nyt. Kaikki selvinnee pikku hiljaa, kunhan ensin tokenen ja saan siipieni alle ilmaa...:)
Hei Pieni nainen!
Huomasin, olet ollut hiljaa myös varsin pitkään. Kirjoittamani asiat lienevät sellaisia, että jokainen käy niitä läpi jossain vaiheessa elämäänsä ja siksi ne tuntuvat tutuilta. Monimutkainen ajatusmaailma ei tee asioiden käsittelyä helpoksi, mutta ei mahdottomaksikaan. Kyllä tämä tästä ja häntä pystyyn, kaikella on aikansa ja onneksi elämässä on mahdollisuus pysähtyä välillä paikalleen...:)
Hola Juan!
La música significa todo para mí y por eso lo elijo con pasión y pensamiento profundo. Lo mismo pasa con las fotos. Y qué tan cierto es lo que usted dijo. Nuestro país es tan oscuro, húmedo y casi nadie fuera. Todo esto hace que nosotros, los finlandeses lo melancólico y triste. Las cosas van a cambiar en mejor cuando la nieve está cayendo y los theres es mucho más ligero. Pero ahora, este es el sadest época del año en mi país hasta que llegue la nieve.
No he tenido la energía para visitar blogs anybodys 'porque he pasado por cosas sin resolver en mi propia vida. Gracias a Dios que se ha acabado, pero seguro que tomó toda mi energía y entusiasmo por la vida. Por lo tanto, la luz por delante y estoy de vuelta ... Tenga cuidado y abrazos ...:)
Hei Liplatus!
Oikeassa olet. Kun on oppinut asioiden käsittelymallin lapsena, jolloin ei ollut paremmasta tietoa, sama käyttäytymismalli saattaa aiheuttaa paljon tuhoa aikuisen elämässä.
Ihmisen mieli on kuitenkin suuntautunut kohti tulevaa ja valoa ja siksi vanhojen jätteiden penkominen uudelleen ei todellakaan tunnu kiinnostavalta tai kutkuttavalta. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää, ennemmin tai myöhemmin. Olisi ihanteellista, mikäli asiat olisi oppinut käsittelemään heti niiden tapahduttua, jos ei, niin sitten pitää tapahtua paljon ja pahaa, jotta itse tajuaisi, ettei näin voi jatkua.
Sen verran ainakin opin, etten enää sorru asioiden peittämiseen ja taas kerran karkuun juoksemiseen, niin vaikeaa se kuin saattaa olla. Ja hei, eihän tässä ole enää muuta mahdollisuutta kuin kipittää eteenpäin kevyemmän pään kanssa...:)
Hei Ari!
Niii...n, sekaisessa päässäni en ensin oikein tajunnut sitaattiasi, mutta kun vihdoin tajusin, havaitsin sen oikeaksi. Toisaalta, aina voin vedota siihen, että kun valitsee vaikenemisen, ei petä muita kuin itseään, edes muut säästyvät pettämiseltä/pettymiseltä, vai olisiko näin...enpä tiedä, ehkei sittenkään...:)
Hi Angel!
Yes, out of the Ashes will Rise a Phoenix, how right You are. I did dive to the deepest part of me, found what was hidden and lived it through. Not easy but I had to do it my way because I can always count on my self, I will not allow my past and thoughts destroy me.
I do understand very clearly what you wrote and have seen how badly people get sick if they stay for too long in darkness. Thank God that is not my case. It took several weeks to walk through the darkness, but now I'm back in light again. A bit tired, sad and quiet, but back. What a Hell of a Ride it was, and I would not like go it through never again. I still need time in silence, not for too long, but some time and after that, Life is calling...:)
Hei Kiki!
Huomasin tosiaan itsekin, miten yhteisiä asioita kaikille kirjoittamani tarina sisältää. Usein ne ovat niitä salattuja, vaiettuja, hävettyjä ja käsittelemättömiä, usein väärinkäsityksiä ja tekemättä jättämisiä.
Elämä ei tosiaan aina näytä aurinkoista puoltaan, mutta kun muistaa sen, että valo ja pimeys ovat toistensa vastapareja, oppii ehkä vähitellen tasapainoilemaan niiden välillä.
Miten oikeassa oletkaan siinä, että todellinen ihmisten välinen kommunikaatio vaatii myös tuon tumman puolen näkymisen, mutta se onkin vaikein osuus ihmisten välisissä suhteissa, niistä on helpompi vaieta...
Kiitos kauniista ja kannustavista sanoistasi, ne olivat todellisia ja lämpimiä ajatusten ilmentymiä. Eivät siis noita "voi sinua pientä parkaa"-mainintoja, joita tuskin kukaan haluaa. Usein ihmiset vain kirjoittavat niin, kun eivät osaa tai uskalla ottaa kantaa muilla sanoilla.
Ja tosiaan, askel kerrallaan...:)
Hei Asta!
Vaikeahan tuohon kirjoitukseen on ottaa kantaa, se on hyvin yksityinen ja kuten nyt on selvinnyt, erittäin yleinen mielentila ihmisillä. Harvemmin käsitelty, mutta jokainen on sen joskus kohdannut, jotkut useamman kerran.
Nyt mielentilasta ulos ponnahtaneena voin vain huokaista helpotuksesta, vaikka matkassa vähän rähjäännyikin. Mielenkiintoista on odottaa sitä, miten se vaikuttaa elämääni, asenteisiini ja tapaani käsitellä, toivottavasti uudella tavalla, elämän kolareita. Tällä hetkellä vedän vielä henkeä ja yritän tajuta kokemaani. Kiitos lämpimistä ajatuksista, niitä tarvittiin...:)
Hei Herne!
Miten osuikaan tuo Saima Harmajan runo, runoilija, jonka tuotantoon aina palaan. Saima Harjaja osasi surun ja luopumisen, kuitenkin vielä viimeisellä tiellä toivoen. Kiitos sanoistasi ja lähettämästäsi runosta...:)
Hei Leena!
Tuon saman runon minulle lähetti kerran aikaisemmin eräs erityinen ihminen, ja silloinkin se tuli tarpeeseen. Ja kyllä, sen sanomassa on jotain universaalia totuutta, vaikka tilanteen ollessa päällä, runon sanomaa ei osaakaan arvostaa, vasta selviytymisen jälkeen.
Kiitos, että lähetit juuri tämän runon, se auttoi enemmän kuin arvaatkaan...:)
Hei a-kh!
Niinpä, ne tähdet ne tähdet. En muuten yhtään ole ajatellut tuota "menestymistä", välillä vain ihmetellyt syytä siihen, että mitä ihmiset saavat näistä sanojen, kuvien ja musiikin yhdistelmistä. Enkä muuten vieläkään tajua sitä, mutta onneksi blogi-menestyminen ei ole päämääräni, kirjoittaisin siitä huolimatta, vaikka lukijoita ei olisi yhtään...:)
Lähetä kommentti