Luonto on nyt rehevimmillään, vihreä on vielä heleää, lehdet pehmeitä ja untuvaisia, melkein läpinäkyviä, kunnes kuumuus kovettaa ne ja lehdet muuttavat väriä.
Kesä ohitti kevään, luonto kukkii raivoisan nopeasti ja siitepölylautat keinuvat tuulessa, järvien ja merien pinnoilla, uiden ojissa, pyörteillen hiekkateillä ja asfaltilla...
Lämpö saa ajatukset kääntymään valoon, lämpöön ja iloon, kesän lupausten täyttymiseen. Ryömiessämme ulos luolistamme, melkein pökerrymme, sillä pitkä ja pimeä ajanjakso vaatii veronsa emmekä jaksa olla kiinnostuneita maailman tapahtumista, nehän tapahtuvat meistä huolimatta...
Myönnän, olen uutisten suurkuluttaja ja koko ajan haluan olla ajan hermolla. Uutisointi vaatii kuitenkin vertailukohtia, totuuksia on monenlaisia eikä uutisissa kerrota kaikkia tarinoita.
Mitä enemmän luen, kuuntelen ja katson, sitä enemmän huomaan miten uutiset unohtavat ja korostavat, vain muutama polttopiste kerrallaan. Maailmassa historia tapahtuu nyt, hirvittävällä vauhdilla ja perässä pysyminen on ongelmallista, kokonaisuuksien hahmottaminen entistä hankalampaa.
Aikojen kuluessa diplomatialla on peitelty paljon, suoralla toiminnalla vielä enemmän. Ja kun oikein tarkkaan nykyistä maailmanmenoa tarkastelen, sitä enemmän mielessäni herää lisää kysymyksiä. Lopputoteamus itselleni on aina sama ja ikuinen: mihin hittoon me tässä hullunmyllyssä oikein päädymme...?
Ja mihin kaikkeen me törmäämmekään avatessamme lehden, lukiessamme ja katsellessamme mediaa, hipaisemalla tablettejamme ja puhelimiamme? Sekasortoon ja hulluuteen, epäoikeudenmukaisuuteen, nälkään, hätään ja silkkaan julmuuteen, maailman "eliitin" päätöksiin, joissa ei ole päätä eikä häntää.
Maailmamme kertoo paljon meistä itsestämme ja siitä, miten kuuroja, mykkiä ja sokeita me olemme. Alistumme, kohautamme olkiamme ja toteamme ettemme voi tehdä mitään, jatkamme matkaamme...
Jonain päivänä maailmamme pettää meidät, kuten me olemme pettäneet sen, luonnon ja ihmiset, eläimet. Alkaa putoaminen tuntemattomaan, pelkoon ja suruun, kenties kuolemaan.
Putoamme kauas ajassa taaksepäin hetkeen ennen esi-isiämme, aloittaen alusta samat virheet, joiden vuoksi menetimme kaiken, myös itsemme...
Kesä ohitti kevään, luonto kukkii raivoisan nopeasti ja siitepölylautat keinuvat tuulessa, järvien ja merien pinnoilla, uiden ojissa, pyörteillen hiekkateillä ja asfaltilla...
Lämpö saa ajatukset kääntymään valoon, lämpöön ja iloon, kesän lupausten täyttymiseen. Ryömiessämme ulos luolistamme, melkein pökerrymme, sillä pitkä ja pimeä ajanjakso vaatii veronsa emmekä jaksa olla kiinnostuneita maailman tapahtumista, nehän tapahtuvat meistä huolimatta...
Myönnän, olen uutisten suurkuluttaja ja koko ajan haluan olla ajan hermolla. Uutisointi vaatii kuitenkin vertailukohtia, totuuksia on monenlaisia eikä uutisissa kerrota kaikkia tarinoita.
Mitä enemmän luen, kuuntelen ja katson, sitä enemmän huomaan miten uutiset unohtavat ja korostavat, vain muutama polttopiste kerrallaan. Maailmassa historia tapahtuu nyt, hirvittävällä vauhdilla ja perässä pysyminen on ongelmallista, kokonaisuuksien hahmottaminen entistä hankalampaa.
Aikojen kuluessa diplomatialla on peitelty paljon, suoralla toiminnalla vielä enemmän. Ja kun oikein tarkkaan nykyistä maailmanmenoa tarkastelen, sitä enemmän mielessäni herää lisää kysymyksiä. Lopputoteamus itselleni on aina sama ja ikuinen: mihin hittoon me tässä hullunmyllyssä oikein päädymme...?
Ja mihin kaikkeen me törmäämmekään avatessamme lehden, lukiessamme ja katsellessamme mediaa, hipaisemalla tablettejamme ja puhelimiamme? Sekasortoon ja hulluuteen, epäoikeudenmukaisuuteen, nälkään, hätään ja silkkaan julmuuteen, maailman "eliitin" päätöksiin, joissa ei ole päätä eikä häntää.
Maailmamme kertoo paljon meistä itsestämme ja siitä, miten kuuroja, mykkiä ja sokeita me olemme. Alistumme, kohautamme olkiamme ja toteamme ettemme voi tehdä mitään, jatkamme matkaamme...
Jonain päivänä maailmamme pettää meidät, kuten me olemme pettäneet sen, luonnon ja ihmiset, eläimet. Alkaa putoaminen tuntemattomaan, pelkoon ja suruun, kenties kuolemaan.
Putoamme kauas ajassa taaksepäin hetkeen ennen esi-isiämme, aloittaen alusta samat virheet, joiden vuoksi menetimme kaiken, myös itsemme...
Ei ole olemassa
yksinäisempää hetkeä ja surullisempaa hahmoa kuin ihminen, joka ulkopuolisena itselleen katuu ja itkee, kiroaa mennyttä, näkee takautumina tekonsa ja tekemättä jättämisensä. Niin historia toistaa itseään, kuin ne jotka merkitsevät muistiin samaa tarinaa eri aikakausina, eri ympäristöissä...
Miksi me olemme tai emme ole, olemmeko yksin vai
kaikkien kanssa, vai olemmeko yksi ja sama ihmisen kuva kaikissa muissa?
Onko maailmamme vain elokuva illuusiosta, jota esitetään jokaiselle
erikseen yksityisessä elokuvateatterissa?
Mikään, mitä
tiedämme tai tunnemme tänään ei enää huomenna ole mitään, vain hätämme
vajoamisesta, kun alla on vain tyhjää eikä pohjaa pudota.
Me alistumme, hyväksymme ja kiellämme, petämme itsemme kolmasti. Luovutamme vapaaehtoisesti elämämme, muutumme kohteiksi ja olemassaolomme syy on enää ulkokuoremme, josta on luettavissa kaikki sisältämämme.
Helppousko meidät turrutti, sokeutti tahtomme muutoksiin, mikä meidät lopullisesti hävitti, muokkasi massaksi?
Kun valtaapitäville on vaarallista yksilöllisyys, yksityisyys ja humaanius, yhteisöllisyys, kun me kaikki muutumme helposti valvottaviksi ja seurattaviksi, kasvatamme lapsemme samanlaisiksi, standardien mukaisiksi, mikä meissä enää on elävää ja inhimillistä, ajattelevaa ihmistä?
Vapauden symboleina muuttohaukat muuttavat maailmaa, mitä tapahtuu kun kaikki muuttohaukat ammutaan, eikä taivaalla lennä enää yksikään siivekäs vapaana?
Ihmisen suurin rikos on olla ihminen.
Elämämme tarkoitus on toteuttaa unelmiamme, toistamme välittäen, välillä yhtä matkaa kulkien, välillä eroten.
Jokaisen kello käy eri aikaa, jokaisen elämänkirja sisältää eri määrän sivuja, mutta siitä huolimatta olemme toisillemme tärkeitä, emme vain ohikulkijoita toinen toistemme elämässä.
Olemassaolomme muuttuu todeksi sillä mikä merkitys meillä on toistemme elämässä, minä pidämme itseämme.
On helpompaa kadota valmiiksi muokattuun maailmaan, olla samanlainen muiden kanssa kuin olla todellisuutta itsessään, merkitä muut ihmiset elämällään ja jättää jälkeensä mahdollisimman vähän jälkiä, vain elämää...
Maailmamme kasvaa toteutuneista ajatuksista, ja sitä mitä ajattelemme, sellainen on maailmamme.
Ehkä muutos alkaa ajatuksistamme ja ymmärryksestämme jättää niistä vahingollisimmat toteuttamatta. Näemme toteutuneen, emme toistemme ajatuksia, sillä äänettöminä ne toteutuakseen vasta etsivät samanmielisiä ihmisiä, välineitä ja tukipilareita.
Olemme laiskoja uneksijoita, joille itse unelmasta uneksiminen on tärkeämpää kuin sen toteuttaminen. Niin kauan kun hyväksymme jonkun muun unelmat omiksemme, ei meillä ole mahdollisuutta kasvaa unelmiemme tasalle.
Onko unelma hyväksyttävämpi, mikäli sen eteen on tehty epäinhimillisiä uhrauksia, purtu hampaita yhteen, kestetty kolareita ja tarkkailtu iholla mustelmia? Ovatko näennäisesti helpolla saavutetut tavoitteet unelmia lainkaan, vai ovatko ne vain
muiden keksimiä tarinoita...?
Elämämme tarkoitus on toteuttaa unelmiamme, toistamme välittäen, välillä yhtä matkaa kulkien, välillä eroten.
Jokaisen kello käy eri aikaa, jokaisen elämänkirja sisältää eri määrän sivuja, mutta siitä huolimatta olemme toisillemme tärkeitä, emme vain ohikulkijoita toinen toistemme elämässä.
Olemassaolomme muuttuu todeksi sillä mikä merkitys meillä on toistemme elämässä, minä pidämme itseämme.
Maailmamme kasvaa toteutuneista ajatuksista, ja sitä mitä ajattelemme, sellainen on maailmamme.
Ehkä muutos alkaa ajatuksistamme ja ymmärryksestämme jättää niistä vahingollisimmat toteuttamatta. Näemme toteutuneen, emme toistemme ajatuksia, sillä äänettöminä ne toteutuakseen vasta etsivät samanmielisiä ihmisiä, välineitä ja tukipilareita.
Olemme laiskoja uneksijoita, joille itse unelmasta uneksiminen on tärkeämpää kuin sen toteuttaminen. Niin kauan kun hyväksymme jonkun muun unelmat omiksemme, ei meillä ole mahdollisuutta kasvaa unelmiemme tasalle.
Onko unelma hyväksyttävämpi, mikäli sen eteen on tehty epäinhimillisiä uhrauksia, purtu hampaita yhteen, kestetty kolareita ja tarkkailtu iholla mustelmia? Ovatko näennäisesti helpolla saavutetut tavoitteet unelmia lainkaan, vai ovatko ne vain
muiden keksimiä tarinoita...?
Emme ehkä ole täydellisiä, ehkä meistä ei koskaan tulekaan täydellisyyden perikuvia, mutta voimme aina raapia pintaa ja pullikoida, parantaa maailmaa omalla lilliputin kokoisella panoksellamme, lähtien itsestämme, ajatuksistamme ja teoistamme.
Ehkä meidän kannattaa aloittaa ajattelemalla vaiettuja sanojamme ja tekemättömiä tekojamme, itsellemme tuntemattomiksi jääneitä ajatuksiamme. Elämä on kuitenkin harvinaisen yksinkertainen asia, sisään- ja uloshengityksen välinen tila, jossa olemme vapaita...
Onko liian myöhäistä, onko kaikki jo menetetty? En tiedä, pelkään pahinta, yrittäen kuitenkin ajatella parasta. Elämä kantaa jonkin matkaa, mutta odottaa myös ihmisen omaa panosta. Optimismilla on paikkansa ja periksi ei saa antaa koskaan...
Aamuyön myöhäisinä tunteina luonto itkee kastekyyneleitä, äänettömänä väristen, malttamattomana odottaen aamuauringon lämmittäviä säteitä. Ja Pahan puutarhassa mustanpuhuvat kukat rehottavat hedelmällisessä maassa, vallaten lisää tilaa aina uusien lajikkeiden kasvaa...
Luonnossa tapahtuu koko ajan sellaisella vauhdilla, etten malta istua koneen äärellä ja naittaa keskenään sanoja. Elämä on tuolla, ulkona luonnossa, ihmisten keskellä...
Tekstit
2 kommenttia:
Onpas hieno! :)
viisaita sanoja!
Lähetä kommentti