Jotkut ovat kulkureita luonnostaan, olemassaolon valtateillä ohittavat ihmisiä, eläen vain ohi kiitävissä hetkissä, viivähtäen muistoissa joissa aika jarrutti, jätti jälkensä, hennon kosketuksen väristessä hiljaa veden tummalla pinnalla, mikä kuoli pois tänään, mikä jäi elämään...
Pinterest
Näkyvien ja näkymättömien ihmisten vierellä, katson taakse mennyttä. Niin monia eilisiä, tulevia ja meneviä, kukaan ei voi jäädä hetkeksikään.
Ja niin monia jäähyväisiä, tyhjyyteen vajoavia sanoja, joilla rajoja määritellään uudelleen, pohjaton täyttyy vähitellen, eikä mikään kerro jälkeensä tuleville, millaista oli olla ihminen tänään, eilen...
Ehkä me kaikki olemme elämän ohikulkijoita, toisten katsoessa taakseen monet eivät näe mitään, jotkut taas liikaakin enemmän...
Kuin kirjuri kammiossaan, elämä kirjoittaa tarinaa, jokaiselle meistä erikseen, tähtikirkkaan taivaan alla lempeästi miettien, mikä opetus sopii syntymättömälle parhaiten.
Kirjurin rakentama tarina kunkin elämälle muodostuu niin samanlaiseksi kuin muiden, kuitenkin kaikista muista erottuen, tapahtuen eri aikatasoilla ja paloja palapeleissä sekoittaen. Se, minkä polun kukin meistä valitsee, määrittää onnemme syvyyden, arpiemme paksuuden ja mielemme levollisuuden tai levottomuuden...
Tarinoista oppien olen päätynyt siihen johtopäätökseen, että elämän kirjurin huumorintaju on varsin merkillinen. Muistiin kirjattu tarina antaa ensin meidän mennä rikki melkein kokonaan ja lopun elämästämme yritämme kasata palasia ehjäksi ja toipua, kunnes muistimme ehkä lakkaa toimimasta ja voimme vihdoinkin unohtaa.
Joskus yön syvinä tunteina mennyt ajelehtii mieleen kuin meren rantaan huuhtoma raskas viitta, taakka jonka haluaisi vihdoin kirpoavan harteilta.
Kuin luetut päivät, tyhjien sivujen täyttyessä uudelleen tiedän tänään enemmän, helmiä unohduksen, silmiltä pyyhityt kyyneleet, minne tieni viekään, porttien avautuessa hitaasti, eilinen sulkee ovet takanani...
Yö on kylmä ja olen täynnä unohdusta sisällä, yhä etsien eilistä tänään, kunnes aamu nousee, läpi maidonvalkean usvan, yli kiehuvan veden, ohi vieraammiksi muuttuneiden ihmisten ja voin jatkaa matkaa muistellen...
Enemmän kuin meri jaksaa kantaa aaltoja, kauemmas kuin tiet voivat kuljettaa... elämä antaa ja ottaa, pakottaa kohtaamaan itsensä, kunnes tulee aika kaikesta luopua...
Ja sielu palelee kaukaisilla rannoilla, keskellä polttavan autiota maata, kuin se ei koskaan olisi muuta kokenutkaan, kuin kaikki elämässä ennen tapahtunut olisi ollut vain yön luomia harhakuvia tai aina uudelleen ja uudelleen toistuvia painajaisia, joista herääminen vie aikansa.
Se, joka haluaa paljon kokea, sen pitää paljosta luopua, eksyä metsiin kuuntelemaan tuulta sen rajuimmillaan, kiivetä vuorille odottamaan auringonlaskuja ja nousuja, mennä merille suremaan ja etsiä elämänsä unohduksesta, paikasta johon muilla ei ole avainta. On vain unelmia ja paettuja paikkoja, joissa unet yhä vaeltavat...
Elämä on katastrofista toiseen astumista, epätietoisuudessa kahlaamista, pettymistä ja onnistumisia, aina kokemisen arvoista, kuinka voisi olla muutenkaan...
Kaikessa missä vain voi kompastua, olen kompuroinut nousten ylös vahvempana kuin koskaan. Kaikki se, mikä jäi jäljelle, on palanut tulessa monta kertaa ja nyt se kannattelee minua elämässä syvemmälle ja pitemmälle kuin osasin koskaan aavistaa. Ehkä vihdoinkin nyt aaveiden on aika poistua, jättää jälkeensä vielä hetken ilmassa lepattavia, kohta tuuleksi hajoavia riekaleita.
Ehkä tarinat ovat ainoita, jotka jäävät meistä jäljelle, kertoen ihmisen historiasta, ketjuista elämässä, ihmeellisempiä kuin parhaimmatkaan kirjat tai elokuvat. Kun nimet ovat jo unohtuneet, tarinat elävät elämäänsä edelleen ja niitä ihmiset kertovat toisilleen hetkinä jolloin sanat muuten loppuisivat kesken.
On kuin ihminen tekisi koko elämänsä tiliä siitä, luovuttaako nyt vai selvitäkö elämässä kohtuullisen ehjänä, sirpaleiden jäljet iholla, haavat jo arpeutuneet, pitsien silmukat auenneet...
Valveilla koetut unet, unessa eletyt elämät, mikä jälki jää kun etsii sitä, minkä jäljen elämällään jättää...
Eikä lopultakaan ole mitään mitä jättää jälkeensä kuin nämä sanat, jotka savuavat tuulessa, kimaltelevat tuhansissa pisaroissa, jatkaen elämäänsä jossain toisessa olomuodossa...
Tekstit
7 kommenttia:
Sinulla on taito pukea elämä sanoiksi.
Todella mukava kuulla sinusta pitkästä aikaa!
Lentäkööt aaveet pois, antakoot lempeiden tuulien puhaltaa uusia keveitä lankoja yhteen solmittavaksi, helmiin pujotettavaksi ja rakkaudella sinetöidyiksi.
<3
Lauhkeat tuulet,ne pyyhkäiskööt kaikki turhat pois vieden mennessään kaikki turhat ajatukset <3
Elämä on rakas ja raskas taival..♥.♥.
Uskomattoman upea oli taas tammikuinen tekstisi, herätti paljon ajatuksia ja tunteita. Vei eräänlaiseen virtaan, jonka jälkeen lukija jää siihen omaan hämmentävään tunnelmaansa. Toivottavasti elämäsi sisältää paljon julkaistua kirjoittamista, sillä näin suuri lahjakkuus ei saa jäädä piiloon...
Oh! Such beauty here. My life is in some chaos and here I find wonderful escape. With so much appreciation for your creative soul, I thank you!
Voi perhana, että aikaa on vierähtänyt viimeisimmästä blogikirjoituksesta. Kirjoittelen ja kuvailen koko ajan, mutta ympäristöt vaihtuvat niin tiuhaan, etten meinaa perässä pysyä. Ja aina ei välttämättä ole mahdollisuutta/ole edes käytettävissä tarvittavaa varustusta eli tietokonetta. Kännykällä en suostu räpeltämään tekstejä, saati asettelemaan kuvia tai valitsemaan musiikkia. Että näin itsepäinen tapaus tällä kertaa...
Hei Sussi!
Kiitos kauniista sanoistasi. Olen ilmeisesti erikoistunut keittiöpsykologiaan ja joskus tekstit saattavat jopa osua oikeaan... Että minulla on huono omatunto siitä, etten ole käynyt salaa tutkilemassa blogisi ihanuuksia. Yritän...:)
Hei Birgitta!
Voi, että minulla on ikävä tekstejäsi ja yritän, ihan aikuisten oikeasti, pyrähtää lukemaan niitä. Tämä nyt on niin tätä, etten uskalla enää lupailla mitään kenellekään. Elämä on sellaista reissaamista ja uusien reissujen suunnittelemista, etten aina meinaa itsekään pysyä perässä. Yritän, mutta olen niin monta kertaa luvannut ja sitten kadonnut, että lähinnä hävettää... Pitsitkin ovat monessa tuulessa tuulettuneet ja hivenen reissussa rähjääntyneet, mutta leiskautanpa niitä kuitenkin sinne päin. Jospa vaikka tästä, joakin päivänä...:)
Hei Tansku!
Iso kiitos sanoistasi...:) Elämä taputtaa välillä päähän, välillä toiseen päähän ja siksi osa minusta onkin hivenen ymmällä. Yritän jossain vaiheessa jonain yön pimeimpinä tunteina vierailla myös sinun blogissasi...:)
Hei Aili-mummo!
Sitähän elämä on, mutta toisaalta elämä ottaa ja antaa, tasapainosta en niin tiedä, mutta ainakin tapahtuu koko ajan. Ja on minulla huono omatunto myös sinun blogisi lukemattomuudesta. Yritän käväistä, mutta tiedän jääväni blogisi syövereihin enkä pääse vähällä. Ja tietysti luen pitkälti taakse päin, mikä myös monimutkaistaa lupauksen täyttämistä, mutta aivan varmasti yritän...:)
Hei Kiki!
Taas meni punajuurivaihe päälle, mutta sanasi lämmittävät mieltäni ja hierovat sieluani, joka yrittää vetää aina välillä henkeä. Sinulla on varmaan vastaava hiljaiselo blogeissasi kuin minulla omani kanssa. Toisaalta, kun pitää blogikirjoittamisessa pausseja, on ehkä palatessa enemmän kirjoitettavaa...:)
Dear Lydia,
Your beautiful and encouraging words enlighten my day and gives me the reason to be more active with my blog. Thank you for being my dear blog friend for so many years and I hope there will be many more years to cherish our blog friendship. Lots of tight hugs...:)
Lähetä kommentti