Vain vähä vähältä, hengähdys hengähdykseltä, on mahdollista hiipiä luontoon sisälle aina sen salaisuuksien portille asti, muuttua läpinäkyväksi ja lopulta näkymättömäksi, vihittynä ikiaikaisiin salaisuuksiin, kertomuksiin jotka katosivat ihmisten mielistä kun nuotiotulet sammuivat ja ihminen lakkasi kuuntelemasta luonnon sisintä.
Tämän kevään ja kesän aikana olen viettänyt enemmän aikaa luonnossa kuin kenties vuosiin aikaisemmin, taltioiden mieleni gallerioihin sekä kuviin edessäni tapahtuvaa kauneutta.
Kuviakin tärkeämpää on ollut sukeltaminen luontoon ja kulkeminen, sulautuminen ja kaikilla aisteilla havainnoiminen, itseni kanssa kahden paikoissa, jotka ovat rauhoittaneet mieltäni parhaiten.
Kuumien päivien jälkeen yön viileys laskeutui kiihkeänä rehottavan luonnon ylle. Muutamia poikkeusaamuja lukuun ottamatta, varhaisina aamun hetkinä, tiheä usva laahusti niittyjen yllä, kostuttaen tuhlaillen pisaroillaan kasveista jokaisen.
Luonto oli yltäkylläisen, tukahduttavan rehevää, elämänlanka peitti alleen pujot, jättipalsamit ja horsmat, yltäen nokkosiin asti. Tappavan kaunis vihreä peitto, jonka keveän valkoiset kukat houkuttelivat kimalaisia pyörähtelemään siitepölykylvyssä.
Sateen ääniä, tunteet herkimmillään, kosketuksia iholla, tuoksumeriä aamuyössä. Kaikelle oli korvat, kaikki oli kuunneltavissa, aistittavissa syvällä sisällä, omassa yksityisessä maailmassa, johon muilla ei ollut pääsyä.
Valo hajosi usvaan, maalaten sateenkaaren spektreissä loistavan maiseman, hämähäkkien seiteissä täydelliset vesipisarat, ketjuina kuin helmet helminauhassa...
Niin paljon usvaa ja tiheää sumua, niin vähän todellisuutta harhauttamassa aisteja. Ehkä valolla vain on taipumus taipua ja sielulla tarve olla osa jotain itseä paljon suurempaa, luontoa, ilmaa, tuulta...
Ja niin valo alkoi muuttaa muotoaan, varjojen odottaessa vapisevina taustalla. Se painoi kasvonsa usvan seinään, hohti välistä, teki kipeää.
Ja niin valo alkoi muuttaa muotoaan, varjojen odottaessa vapisevina taustalla. Se painoi kasvonsa usvan seinään, hohti välistä, teki kipeää.
Astuin usvan ytimeen, aina sen sielun pohjaan asti, sen lainehtiessa laattoina, väristessä paikallaan kuin horkassa. Ei mitään mihin tarttua, ei mitään mitä odottaa...
Ja siinä hetkessä näin ajan tapahtuvan, juuri nyt, ei tulevina päivinä, huomenna. Usvan aika on ajaton, todellisuudelle sokea. Oli kuin olisin pudonnut ajan läpi, tuntemattomaan, kerran elettyyn ja tulevaan...
Se oli aaltoilevaa, toisinaan paikallaan tihenevää elävää harsoa, joka muistutti minua siitä, että miten tarkasti luulinkin näkeväni, näin aina vain usvan läpi.
Hitaasti lainehtiva usva lakaisi kaikki värit tieltään. Olemassaolo tiivistyi siihen vähäiseen, olemattomaan tilaan jonka silmät erottivat tiheässä värittömyydessä, ennen kaiken katoamista, valon puristumista kosteaan, jonka takana ei näyttänyt olevan mitään...
.jpg)
Maitomainen keveys työntyi yli maiseman, läpitunkevan rakeisena se rikkoi ääriviivat, hengitti kosteaa. Silmien verkkokalvoille piirtyi ääriviivaton pehmeän maisema, väreiltään vähäinen, mutta niin kaunis ja salaperäinen.
Ylenmääräinen kosteus sai lähellä olevat värit tunkeutumaan kaikilta pinnoiltaan iholle ja elämä ympärillä vaikutti todemmalta kuin ilman kuivuessa auringossa...
Usva on salaperäinen, tuntematon ja samalla niin tuttu. Se on portti toiseen todellisuuteen, omaan maailmaan, jossa kaikki on mahdollista, myös kaikkein mahdottomin tässä ajassa.
Usvan edessä, keskellä on turvallista olla, tuttu maisema muuttaa muotoaan, kaikki katoaa. Kun ei näe kuin lähietäisyydelle, ei tarvitse ajatella matkaa pitemmälle.
Läpikuultavan valkoinen kosteus tunkeutui kaikkialle, lävisti jokaisen. Liikkeellä vain muutama kulkija kalpeine ääriviivoineen, kadoten nopeasti kosteuteen.
Puolisääreen asti märkänä, kaiken maailman hyönteisten syötävänä, pienempiä ja isompia, kaikki usva-aamun kasteessa kahlaajan kimpussa.
Ja edelleen, aamun varhaisina tunteina kuljen usvamerissä, niiden rannoilla, ihmettelemässä usvan keveyttä ja sumun tiheyttä, sitä hiljaisuutta ja rauhaa jota se pitelee käsissään. Yksityisiä hetkiä aamun kosteudessa ja viileydessä, nauttien henkeäsalpaavan kauniista valokiiloista metsissä ja niityillä.
Ja edelleen, aamun varhaisina tunteina kuljen usvamerissä, niiden rannoilla, ihmettelemässä usvan keveyttä ja sumun tiheyttä, sitä hiljaisuutta ja rauhaa jota se pitelee käsissään. Yksityisiä hetkiä aamun kosteudessa ja viileydessä, nauttien henkeäsalpaavan kauniista valokiiloista metsissä ja niityillä.
Ja keveys jolla usva tanssii niityllä aamulla, vapaana tuulen viedä valkeaa harsoa. Sumu on kuin viluinen viitta harteilla, usva kylmän sukat jaloissa, ihminen keskellä viileä hämärää...
Muuttolintujen äänet kulkeutuvat tyhjyyden yllä vaimeina ja taustalla toisilleen rehentelevät oksat keinuvat tuulessa, kuin unessa, taipuen vapaina...
Alunperin musiikkina oli Boccherinin sävellys Symphony in D Major, Op. 43, G. 521: I. Allegro con molto spirito, mutta Youtuben vikkelässä maailmassa video katosi ja eipä löytynyt uutta taltiointia samasta sävellyksestä. Tyytyminen on saman säveltäjän toiseen rauhallisen kauniiseen teokseen, vaikka olen edelleen sitä mieltä, että alkuperäinen valintani olisi ollut kirjoituksen henkeen soveltuvampi...:)
Tekstit
12 kommenttia:
Aina olen ollut sitä mieltä - sumu ja utu ovat kuvaajan parhaat ystävät...
Aurinko kirkaimmillaan surin 'vihollinen'. Muuten - Sinun sanallinen 'vakkasi' on edelleen niitä parhaimpia 'sammioita' joista olen ammentanut...
Minulle tuli mieleen samanistinen tapa nähdä maailma. Kaikkeus on yhtä. Kaunista.
"Usvan aika on ajaton, todellisuudelle sokea." Upeasti kuvailtua aamun todellisuutta, joka aukeaa vain niille jotka heräävät aikaisin. Tunnelma välittyy näin sanallisesti ja kuvitettuna todella hyvin.
Suurimman vaikutuksen tekivät minuun sanasi:
"Ja siinä hetkessä näin ajan tapahtuvan, juuri nyt, ei tulevina päivinä, huomenna. Usvan aika on ajaton, todellisuudelle sokea. Oli kuin olisin pudonnut ajan läpi, tuntemattomaan, kerran elettyyn ja tulevaan..."
Kiitos kauniista tarinasta. Tuttua on syksyn tuntu ja aamu-usva. Kylmää ja märkää, sen muistan. Ei aina niin runollistakaan, vaan tässä tarinassa se on mystisen runollista.
Sinulla on monia tasoja kirjoituksessasi, Pitsit, tykkään niistä kaikista ♥
Kiitos ihanasta kirjoituksesta, ja onnea elämäsi tuntemattomilla poluilla!
♥♥
Usva ja sumu pehmentää maiseman, se vetää esiin luonnon pehmeän puolen, piilottaa sen mitä se ei halua näyttää.
Maisema on mielialan musiikkia, sanoi Pekka Parkkinen. Se on osuvasti sanottu.
Kuvat ja sanasi kulkivat käsikädessä luonnossa.
Sanoikuvaamattoman upeaa kuvailua ja elämyksenluomista meillekin!!!! <3 Usva, tuo ihmeellinen maailma... taitosi päästä luonnonyhteyteen, omani on enimmäkseen kadoksissa lähiön katujen ja ikuisen liikenteen melun ja kiireen keskellä. Silloin tällöin sentään pieni palanen hetkeä löytyy jostain kaupungissakin... Olikohan se vuosi sitten syksyllä, kun minusta tulvi ulos runonpätkä, usvasta sekin:
Käpertyneenä,
rutikuivana lehtenä
putoan puustani
läpitunkemattomaan,
rajoja vailla
paikoillaan leijuvaan usvaan.
En voi edes tietää,
onko siellä alla jotain...
Vai liukeneeko kaikki vain
samaan äänettömään,
ajattomaan,
kaikenkattavaan usvaan.
Tässä on jo niin paljon torttua tortun päällä, että hyvä jos kasassa pysyy. Nakkaanpa minäkin yhden.
"Usvan edessä, keskellä on turvallista olla, tuttu maisema muuttaa muotoaan, kaikki katoaa. Kun ei näe kuin lähietäisyydelle, ei tarvitse ajatella matkaa pitemmälle."
Noin se on.
Rentouttavaa ja taianomaista on olla usvassa.
Kieriskelen tekstissäsi ja kuvissa, niin on hyvänolon kaunis postaus.
Luonnossa sumu kietoo turvallisuuden tunteeseen, mutta liikenteessä on toisin.
Hiljattain on kokemus tien päällä usvassa, se loi pelkoa.
Näkyvyys ei ollut montakaan metriä. Hurjaa oli kun jotkut sokeasti sumussa kiirehtivät autojen ohi.
Siinä voi kiire loppua ikävällä tavalla.
Upeita kuvauksia aamun hetkestä luonnon äärellä. Usva on kaunis, mystinen, osin pelottavakin mutta lempeä. Ja kun sumussa ollessa kuulee muuttolintujen lentoäänet niin maailma on todella järisyttävän upea kokemus.
Kiitos Pitsit sekaisin <3
Kauneutta ja tunnelmaa niin kuvissa kuin testissä. Nautin. Kiitos.
Kaunista, soljuvaa kerrontaa. Tämä vie niin mukanaan...
Hei Eko!
Totta pakiset, sumu, utu ja usva ovat valokuvaajan parhaat ystävät. Tänä kesänä niistä on saanut nauttia runsain mitoin ja samalla kuvaushaaveiden toteuttaminen on mahdollistunut. Niin paljon vesihelmissä kylpeviä hämähäkinseittejä, kastepisaroita ruohoilla ja lehdillä. Hui, kerrassaan punastuin viimeisistä sanoistasi, kiitos...:)
Hei Sussi!
Kyllä, jotain panteismia sivuavaa löytyy mielentilasta kahlatessani aamu-usvaisilla niityillä. Ja totta sekin, että koen olevani enemmän yhtä luonnon kanssa kuin konsanaan ihmisten parissa. Ehkäpä se on sama mielentila meillä kaikilla, jotka kahlailemme luonnossa epämääräisinä aikoina...:)
Hei Arnoya Ari!
Kiitos, tuli taas punajuurimainen olo, mutta olen onnellinen, mikäli tavoitin tekstilläni kokemani ytimen ja sain jaettua sen edelleen...:)
Hei Aili Mummo!
Monia tasoja, kyllä, huomasit sen:) Jotkut tekstit vain tulevat rynnistäen esiin, sanat valikoituvat, muodostaen lauseita vaikka kirjoittajalla ei tietoakaan siitä, mitä on tulossa. Kaipa se on sitä kirjoittamisen ja jakamisen riemua, ainakin toivon niin. Onnea myös sinulle elämän pysähdyspaikoissa, sitä varmasti tarvitaan...:)
Hei Arleena!
Pekka Parkkinen puki sanoiksi sen, jota yritän kirjoituksillani tavoittaa. Totta kirjoitat, usva ja sumu piilottavat paljon, ehkä enemmän kuin on tarpeenkaan...:)
Hei Kiki!
Kiitos kauniista sanoistasi. Olen jo hyvin nuorena löytänyt luonnon parantavan vaikutuksen, sinne karkaan pahaa maailmaa pakoon, aina onnistuen. Runossasi on syvää luontoyhteyttä, kiertokulkua jossa ihmisen mieli samaistuu luonnon yksityiskohtaan...:)
Hei a-kh!
Jeps, punastellen lueskelin kommentteja. Onneksi ihmiset näkivät tortun alle ja kuorrutus on sitten kirjanmerkkejä siitä, että sanoilla maalailu tavoitti ihmiset...:)
Hei Liplatus!
Enpä olisi minäkään liikenteessä hurmioituneena usvassa pyöriskelemässä. Usva on kaunis ja vaarallinen. Yhdistyneenä kiireeseen, se saattaa tuottaa todella pahaa jälkeä...:)
Hei Birgitta!
Muuttolintuhetki oli suorastaan täydellinen. Siinä minä seisoin, usvan keskellä ja kuuntelin kiireisiä ääniä. Miten sellaiset hetket muuttaa sanoiksi? Kirjoitukseni oli vain kalpea maalaus toteutuneesta. Hetkiin voi jäädä kiinni, tulla niistä riippuvaiseksi...:)
Hei Seita!
Sanat ovat omiani, mutta kuten varmasti huomasit, kuvat ovat toisten ikuistamia hetkiä kauneudesta. Sinun blogissasi käyn ruokkimassa itseäni kuvilla, jotka vastaavat omia kokemuksiani...:)
Hei Saraheinä!
Kiitos sinulle sanoistasi, minulle tuottaa suunnatonta mielihyvää se, että olen todellisuuden edessä kalpenevilla kirjoituksillani saanut luotua kuvia, joista on muille iloa ja nautintoa...:)
Lähetä kommentti