BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Kun hiljaisuus puhuu, äänettömyyskin vaikenee...

Sekunnit, minuutit ja tunnit muuttuvat päiviksi, viikoiksi ja kuukausiksi. Aika tulee iholle, lävistäen sen ja silloin valikoituu se hetki, jolloin toiset pakenevat unelmiiin, toiset eilisten saavutuksiin. Kenelle jää tämä päivä, kuka sen osaa elää...?

Lisääntynyt valo kuljettaa minut metsiin ja niityille, aamu-usvaisille rannoille. Pois maailmasta, jossa äänet ja teot ovat toteutumistaan vailla.



Istun mietintäkivelläni, aamun viileässä hämärässä ja kuuntelen luontoa ympärilläni. Se kuiskailee ja laulaa, soittaa ainutlaatuista musiikkiaan, tällä hetkellä vain minun korviini kuuluvaa.

Ja kun suljen silmäni, unohdan ympäröivän todellisuuden, annan kosketusten kulkea lävitseni ja palaan jälleen sisälläni elävään uneen. Tämä hetki ja aamun hämärä, lintujen äänet taustalla, tämän hetken hiljaisuuteen ja tähän maailmaan haluan jäädä lepäämään.


Miksi on niin paljon helpompaa olla yksin kuin kulkea toisten seurassa, löytää omat tiensä, lukea väärin polkujen viittoja, olla olematta kenenkään maailmassa, kenellekään olemassa?

Levottomuus kalvaa sisälläni, eihän vielä ole aika jäädä paikoilleni. Niin paljon nähtävää ja koettavaa, hintana vain se, että nykyisyyden on muututtava. Olenko valmis nyt, olenko koskaan...?


Aamuyön tunnit valuvat hitaasti, kasteen pisaroita kaikkialla, luonto vaimeana paikallaan. Maailmankaikkeuden tiimalasissa aika vääristyy ilman että voisin siihen vaikuttaa ja niinhän taas kerran tässä autiossa aamussa, aika huoahti ja tuuli meni sijoiltaan.


Näiden kostean lämpimien, melkeinpä kesäisten päivien aikana olen ollut entistäkin etääntyneempi ihmisistä, levoton ja valmis jälleen kerran harhailemaan hetkissä, jotka ovat kuin kirottuja, rakentaen turvallisuutta, jolla välttämättä ei ole sijaa arjen maailmassa.

Syvä pudotus unenkaltaiseen olotilaan, josta en haluaisi herätä. Äänet ympärillä kuin pakollisina sidoksina siihen, josta haluan hävitä, haihtua pois kuin en olisi koskaan ollutkaan osana tätä ympäristöä.


Miten outoja tunteita nämä hetket herättävätkään, haluaisin pysyä syrjässä, mutta en sittenkään. Luonto täynnä tuoksuja, ääniä ja tuntemuksia elämän vuolaassa virrassa, enemmän kuin kykenen sietämään.

Kevään muuttuminen kesäksi on tapahtunut niin nopeasti, että olen melkeinpä voipunut siitä huimaavasta vauhdista, jolla luonto muuttuu koko ajan. Kirsikkapuut ovat pukeutuneet vaaleaan punaan, metsämansikat ojentelevat valkoisia terälehtiään, omenapuut, aroniat ja voikukat, kaikkialla värien aallot lainehtivat hiljaa tuulessa.


Varjojen kukat kasvavat menneiden harmaissa puutarhoissa. Unohdus tuudittaa laulullaan, enkä tällä hetkellä näe yhtäkään syytä jatkaa samaa matkaa pidempään...

Muutos on minussa, lähellä ja niin kaukana, osana todellisuutta jota en voi paeta. Vihreys suorastaan uuvuttaa, lintujen äänet särkevät tärykalvot ja askeleet hiekalla ovat vain yksi osa tätä unimaailmaa, nopeaa muutosta kaikkialla.


Kaikkialla etenevä runsauden kauneus on niin tuoreen kirkkaan vihreää, että valossa silmiin sattuu.

Ilma on pehmeää ja lämmintä, ilman öisiä sateita tukahduttavan kuivaa hengittää. Kaikkialla kukkii, nousee maasta ja vihertää, luonnon yltäkylläinen hätäisyys suorastaan väsyttää...

Watercolor art by Alberto Guillen

Kevään tuoksusta juovun, kuljen metsissä ja kivillä istun, puiden kylkiin tiukasti kaivaudun. Tämä on minun maailmani, yksityiset hetkeni aamujen hämärissä. Kun ihmiset nukkuvat, maailma on rauhallinen, yksinäisessä yksityisyydessään uskomattoman turvallinen.

On monia syitä siihen, miksi ihminen tekee matkaa itseen, usein täysin eri syistä kuin mitä hän itse luulee. Koko ihmisen elämä on matkaa, paikasta toiseen siirtymistä, luopumista ja saavuttamista, ihmisten luo pyrkimistä ja kauaksi poistumista. Jokaisella on omat syynsä, tietoiset tai taidostamattomat, antamisen ja ottamisen kemiaa...


Olin jo melkein unohtanut, miten paljon olen kaivannut näitä rauhallisia, ihmisistä hiljaisia hetkiä aamuyön tunteina. Hetkiä, jolloin olen lähimpänä itseäni, olemustani ja ajatuksiani. Pieni viileys iholla saa ajatukset virtaamaan sisälle, ihmettelemään ja löytämään vastauksia kysymyksille.

Menneisyyden aaveet ja nykyisyys ovat yhtä aikaa läsnä, kuin olisin elänyt vain yhden eilisen ja menneisyys tapahtuisi tässä, aamun hämärässä vietetyn ajattoman hetkisen...


Miten paljon ehtii tapahtua ja olla tapahtumatta, aamun hämärässä niissä hetkissä kun kaislat koskevat toisiaan, usvan leijuessa kadotakseen ja valon etsiessä tietään.

Miten pienissä asioissa onni lymyää, nautinto nostaa päätään ja luonto ympärillä tiheästi hengittää. Olla osana aamua ja yötä, miten voisin haluta enempää...


Kevät on muutosten aikaa, uuden syntymää, syksyn kuolemien peittämistä vihreällä. Istun kivelläni miettimässä ajatusteni verkkoon eksyneitä muutosten siemeniä kuin ihmetellen, mitä vielä...

Odotan sisälläni olevien vastausten nousevan esiin mutta edelleen, tälläkin hetkellä, kun hiljaisuus puhuu, äänettömyyskin vaikenee...

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Putoilevat vedet, lainehtivat valkovuokkomeret...

Valkovuokkojen meri lainehtii laiskasti kevättuulen leppoisassa keinussa. Metsän aluskasvillisuuden keskellä pilkahtelee keltaista ja sinistä, sammaleen syvänvihreän maton kääntäessä kylkiään uneliaan auringon lämpimässä valossa.


Kulunut viikko on ollut yltäkylläisen kostea ja sateinen. Pehmeät öiset suihkut ovat lakaisseet luontoa tuntikausia antaen sille mahdollisuuden kasvaa, avata silmunsa ja nostaa ruohonsa, kukista puhumattakaan.

Viime viikon perjantain ja lauantain välisenä yönä alkoi sade, keväinen ja runsasvetinen, useita tunteja kestävä ja kaiken alleen peittävä raskas suihku, joka huuhteli luonnon täydesti ja perusteellisesti, herättäen kevään.


Katulamppujen valosta kiiltävät nauhamaiset suihkut pyyhkivät asfaltia, koskettelivat puiden runkoja ja taputtelivat kiihkeinä kasvavia silmuja.

Lämmin sade sulatti lopullisesti jäljelle jääneet hiekan peittämät lumikummut, huuhteli kadut ja juotti nurmet. Avautumassa olevat silmut vilvoittelivat lämpimässä sateessa ja ilma puhdistui hetkessä pölystä.


Paksut pilvet täyttivät taivaan ja peittivät superkuutamon, oli mahdoton hahmottaa suurena loistavaa kuuta, joka perjantain ja lauantain välisenä yhä odotti täyttymistään.

Puuttuvat 2 % yhdistyivät viimeiseksi palaseksi avaruuden täydellistä kiekkoa lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, aluksi oranssinhehkuisena pintana muuttuen yön viiletessä yhä kylmemmän sinertäväksi, melkein valkoiseksi piirtäen pinnalleen kuun vuoret ja kraaterit. Miten ihmeellinen näky se olikaan...


Seuraavien öiden sateet saivat minut lopullisesti heräämään kevääseen. Sateen kosketus iholla, kevyt kosteus ja hiuksia sivelevät sadepisarat saivat minut suorastaan hurmioituneeseen tilaan. Tätä olen odottanut, tämän sain ja tästä nautin kuin vain voi sateeseen hurahtanut ihminen nauttia.

Räystäät myrskysivät, katoilla sade tanssi tulista ripaskaa. Kaikki huuhtoutui, kastui ja piiloutui. Sadevesipyörteet nauroivat matkallaan viemäreihin ja ojiin, niin vapaina ja upeina, että se koski sydämeen.


Ja miten rauhoittavaa on sateen ääni, sen yksinäinen laulu vapaudelle, lempeä kosketus iholla ja rauhoittava humina korvissa. Mikä on ihanampaa kuin tepastella yksin ja rauhassa yöllisessä sateessa, yksinäisillä teillä ja kaduilla, suojassa kaikelta.

Kevät tuoksui voimakkaana, vettä kaikkialla ja kun sade vihdoin päättyi, luonto otti omansa, imeytti kosteuden juuriinsa, avasi silmunsa ja täytti ojansa.


Linnut olivat hiljaa, rusakot pysyivät koloissaan eivätkä vapaana tassuttelevat kissatkaan näyttäneet karvaisia naamojaan. Yö oli minun omani, kokonaan kunnes aamuyö hiipi maisemaan ja herätti linnut laulamaan.

Tuulella oli oma ohjelmanumeronsa, se huhuili kulmien takana, ravisutteli puiden oksia ja lauloi sateen mukana. Mikä yö, humalluttavan kosteaa, liikkuvan veden taidetta, sisältä puhdistavaa luonnonvoimaa, jolle ei ole vertaa.


Yön pimeys oli tiheää, valoa läpäisemätöntä ja omalla tavallaan hyvin yksityistä. Se antoi sen minkä yöllinen liikkuja halusi ottaa, ehkä vielä vähän enemmän ja sisälle palatessaan tunsi puhdistuneensa kokonaan, kaikesta. Tästä on hyvä jatkaa matkaa, kohti syvemmälle kevättä...

Kävellessäni hiljaisilla teillä ja kaduilla, kumisaappaiden kärkien kiiltäessä yli valuvasta vedestä, loiskutellessani lammikoissa ja sipsutellessani kumisilla varpaillani hietikoissa, en voinut tuntea muuta kuin suurta tyytyväisyyttä siitä että olin elossa, kokemassa juuri tämän hetken, onnellisena...


Sade taputelli pisaroillaan seiniä ja portaita, rummutteli rankasti kattoja ja virtasi vuolaasti kuin pienet Niagarat. Miten hymyilinkään niitä katsellessani. Sade ropisi ja sinkoili, kuin petkeleellä loiskutellen, maahan laskeutuessaan nauraen. Pehmeitä ja kovia kosketuksia, niin upeita ja ainutlaatuisia, hetken kauneutta.

Puut taivuttivat notkeita runkojaan, irroittivat osia oksistaan. Norkot keinahtelivat tuulessa, runsaina ja raskaina, enempinä kuin hetkessä kasvavat silmut konsanaan.


Sade paukutteli peltisiä alustoja, raollaan olevat ikkunat kolisivat ja sadevesirännit juoksuttivat vedet katoilta. Vesinen maailma kohisi ympärilläni ja minä vain kuljin ja nautin yksinäni.

Öissä kulki muitakin, inhoten tai iloiten, minun laillani. Valkoinen kissa katseli minua syyttävin silmin, kuin minun syytäni tämä pimeä märkä olisikin. Sen silmän mustuaiset välähtelivät, olivat vähäisessä valossa niin hohtavat ettei niiden väriä kyennyt näkemään.


Likomärkä kissariepu loikki epätietoisena katoksen alla, pyrkien pois ja takaisin palaten, kunnes se vihdoin ja viimein päätti juosta, nopeammin kuin koskaan. Halki sateenmärän nurmen ja lainehtivan asfaltin, jolla vesi pyörteili kuvioin epätasaisin.

Pitkä karva vettä valuen se juoksi lähimmän talon portaille, katon alle surkeasti naukuen. Sille tämä sadetta laulava yö oli suorastaan pirullisen yksinäinen. Saaliit kadoksissa, turkki vettä valuen, takussa. Kauempana hiljaa typerä ihminen katselemassa.


Pari likomärkää rusakkoa paineli karvat laossa pitkin pihaa, koikkelehtien lopuksi metsän siimekseen. Tavallisesti ne pysähtyvät istuskelemaan pihan keskelle, mutta nyt niillä oli kiire eikä niiden hyppelehtiminenkään mennyt tavanomaisen mallin mukaan.

Huomatessaan ihmisen, ne tekivät nopean näkymättömyysliikkeen ja vähällä oli etteivät ne istahtaneet paikoilleen. Niiden kömpelyys oli erilaista, epäröiminen monimutkaista ja pienille rusakonpäille aivan liian vaikeaa.


Maassa uiskenteli litistyneenä sateen puista piiskaamia oksia ja koivun norkkoja sekä vihreääkin vihreämpää vehreää ruohoa. Yölliset sateet ovat kiihdyttäneet luonnon huimaavaan kasvuun. Kuivuneita, keltaisenvihreitä siitepölyaaltoja kaikkialla, missä vain ne ovat löytäneet tarttumapintaa.

Ja niin minä vedin kumisaappaani kärjellä ojia, lätäkköveden vapaasti virrata, sateen laskeutuessa hiljaa...


Ja kuten aina keväisin, Edward Griegin Aamu minut herättää, onnellisena uuteen päivään...

keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Suklaan sietämätön himo...

Ne teistä, jotka suhtautuvat lievällä varauksella nautintoihin ja niistä suoraan puhumiseen, älkää lukeko enempää, sillä alla olevassa kirjoituksessa ei muusta puhutakaan, vain nautitaan ja suorastaan ryvetään suklaassa ja sen himossa sekä antaudutaan tietoisen avuttomina suklaahormoonien ja vähän muidenkin halujen valtaan...



Ystäväpiirissäni on lähiaikoina ollut paljonkin puhetta suklaasta ja sen suomista nautinnoista. Yksin, kaksin tai seurassa, siitä puhe mistä puute, siis suklaasta...

Varsinkin naispuolisten ystävieni kanssa olemme törmänneet usein siihen, että puhumme yhä enenevämmässä määrin suklaasta sen kaikissa eri olomuodoissa. Onkohan keväällä jotain tekemistä asian kanssa?


Valoko tämän saa aikaan, kenties dopamiinimyrskyjen lisääntyminen aivoissa tai talviuniltaan heränneet hormoonit, jotka eivät ole aivan tolkuissaan...?

Kurjia kertomuksia suklaaorgioista, tyhjästä sylistä ja haluista jotka eivät poistu suklaalla, valon lisääntyessä ja päivien pidentyessä. Rypistynyt suklaakääre pöydällä, vain murusia enää jäljellä...


Lasillinen punaviiniä, suklaata herkullisimmillaan sekä mies, joka on tuonut sen mukanaan. Mitä voi tyttö enää muuta olla kuin täysin myyty, melkeinpä mutta vain melkeinpä polvillaan miehen jalkojen juuressa, suklaan hitaasti sulaessa suussa.


Ja totta on sekin, että suklaa saa aikaan melkoista hyrinää ihmiskehoissa varsinkin näin keväällä, jolloin luonto kohisee nopeaa kasvua, eläinten rytistessä pelloilla ja metsissä, lintujen kutsuhuutojen täyttäessä ilman voimakkailla äänillään. Vaan mitä tekee ihmiseläin, herkuttelee suklaalla ja sekoaa omissa ihmissuhdeleikeissään.


On yhtä monta tapaa kuin ihmistä herkutella tummalla nautinnolla. Joku syö koko suklaalevyn kerralla, toinen taas napsii palan silloin toisen tällöin, kolmannen vahtiessa herkkua kuin saituri konsanaan, kieltäen sen itseltään kokonaan.

Ystäväpiiri on hyvä olla olemassa, suklaa loppuu aina väärään aikaan, kun mikään paikka ei ole auki ja suklaan himoon on suorastaan hajoamassa. Soitto ystävälle ja saiturinkin varastot avautuvat, sillä suklaanhimossa kärvistelevää ihmistä ei voi niin pahasti rangaista, että jättäisi auttamatta ystävää pulassa.


Siinä missä yksi haluaa suklaansa konvehteina, toinen vannoo Fazerin Sinisen nimiin ja kolmas arvostaa herkkua vain mahdollisimman tummana kun taas neljännelle kelpaa suklaa missä muodossa ja minkälaisena tahansa. Niin monta eri makua kuin nauttijaa...



En ole suklaa-addikti mutta aina välillä, varsinkin näin keväällä, hallitsematon suklaanhimo yllättää eikä siitä pääse kuin sillä, että saan vaikka yhden palasen suklaata pahimpaan hätään.

Gourmet-nautiskelijat ja asiaan syvemmälti vihkiytyneet jakavat valmistamiaan herkkuja ja pitkälle kehiteltyjä reseptejään jo melkeinpä suklaasalaseuraksi muodostuneessa ystäväpiirissään.


Alla muutama linkki joista ensimmäinen ohjaa blogiin, jossa löytyy kerrassaan oivallinen kaakaomassasta valmistettavan omatekoisen ja kerrassaan toimivan suklaan ohje.

Omatekoisen suklaan valmistusaineisiin liittyy yllätyksellisiä aineita, joilla saattaa olla melkoinen vaikutus varomattomaan annostelijaan, muista herkuttelijoista puhumattakaan:



Muut linkit sitten antavatkin enemmän tietoa suklaaseen sekoitettavista muista aineista ja kun luette ne, tiedätte mitä tarkoitan varottaessani aineiden annostelusta. Ja ainahan on hyvä tietää mitä on tekemässä ja lisäämässä, varsinkin sellaiseen herkkuun kuin suklaa.

Ashwagandha ja Rastamiehen kokemuksia, Quinoaa-blogissa on taas enemmän yrttejä ja kokemuksia näiden aineiden käytöstä jokapäiväisessä elämässä.


Superfoodit-blogissa taas kerrotaan Macasta ja sen vaikutuksista.

Raakasuklaa-sivusto pitää sisällään reseptejä sekä tietoa itse suklaan valmistamisesta, resepteistä että terveysvaikutuksista.

Kaikista suklaaohjeissa mainituista aineista löytyy lisätietoa googlaamalla, mikäli antamistani linkeistä ei saa tarpeellista ja luotettavaa tietoa reseptin kokeilemiseen.


Tautiin ei löydy kuin yksi keino parantua, kieltäytyä suklaasta ja istua yhdessä ystäväporukassa, jääpalapöksyt koivissa sulamassa. Näin on asia ratkaistava, muuten olemme kaikki aivan hukassa...

Toisaalta, en näe yhtäkään hyvää syytä luopua suklaan nautinnosta, pala kerrallaan sulamassa suussa, valon hiipiessä iholla...  Ei pahus, nyt menee jo aivan liian vallattomaksi, viisainta lopettaa ajoissa jotta en sorru täysin holtittomaksi.


En varmasti ole koskaan siivonnut niin paljon kirjoittamaani kuin tämän tekstin kohdalla sorruin tekemään. Voitte vain kuvitella levottomia ja sekaisia ajatuksiani, samat jotka tunnistan ihmisissä ympärilläni...




Syvälle menevää ja käheääkin käheämpää saksofonimusiikkia, punaviiniä ja suklaata, nam, sekä oikeanlaista seuraa, eipä voisi tyttö enempää toivoa...