BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

tiistai 24. tammikuuta 2012

Tarina jatkaa kulkuaan blogistaniassa...

Usva aloitti 04.01.2012 tarinankerronnan omassa blogissaan ja sen jälkeen tarina on kasvanut kirjoittaja kirjoittajalta niin, että jokainen on tuonut tarinaan ripauksen uusia käänteitä. 

Mikään ei ole varmaa, miten tarinan juoni etenee, minkälaisia yllätyksellisiä käänteitä ja huimia syvyyksiä tarinalle rakentuu. Jokaisen kirjoittajan ainutlaatuinen kädenjälki ja notkea mielikuvitus jatkaa tarinointia sekä heittää sen jälkeen viestikapulan seuraavalle kirjoittajalle.

On minun vuoroni hämmennellä tarina-soppaa, koostaa tähän mennessä tapahtunut ja jatkaa tarinaa edelleen omilla käänteilläni.


Tarinan alku ja aiemmat käänteet löytyvät täältä (Usva).

Viimeisin kirjoittaja on Ari, jonka osuus tarinasta selvyyden vuoksi alla:

(Ari)
Tarkastettuani pikaisesti talon en huomannut mitään puuttuvan, ajattelin mennä autolle  hakeakseni sieltä taskulampun voidakseni tutkia myös talon kellarin ja ullakon.

Silloin huomasin hänet, pihan perällä seisoi mies katsellen minua. Nopeasti mietin mitä tekisin, juoksenko autolle ja kaasutan pois... seisoin kuitenkin paikollani tarkastellen miestä. Hoikka pitkä mies jonka ikää oli vaikea arvata, kasvoilla oli jotain poikamaista kuitenkin olemuksessa oli myös iän tuomaa kypsyyttä. Samassa mies lähti liikkeelle kohti minua.

Sitten sydämeni hyppäsi kurkkuun kun tajusin ylimääräistä liikettä silmäkulmassani, se oli kuitenkin vain Tupsu jonka olin unohtanut koriin. Ilmeisesti se oli kyllästynyt katselemaan maailmaa punosten välistä ja tuossa se juoksi suoraan kohti vierasta, joka muitta mutkitta nosti jalkoihin puskevan kissan syliinsä.

Päivää en kai säikäyttänyt, olen tuosta naapurista, Tupsu kainalossa mies ojensi minulle kätensä, olen Heikki Kaarto kylän entinen nimismies. Läheltä katsottuna miehen ikä alkoi paljastua muuten nuorekkaista kasvoista, ojensin käteni ja esittäydyin. Kerroin lyhyesti miksi talolla olen ja Amalian testamentista. Kaarto kertoi tunteneensa Amalian hyvin ja viimeisinä vuosina auttaneensa häntä pihatöissä.

Nyt hän oli tullut talolle koska oli mielestään yöllä kuullut auton käyvän tässä pihassa, vanha ammatti juoksuttaa vieläkin. Kerroin rikotusta oven lasista ja pyysin häntä sisälle tosin sanoin heti ettei minulla ole mitään tarjottavaa, no sitten mennään meille ei ilman kahvia voi rupatella. Niin kolmistaan lähdimme matkaan kohti puiden takana näkyvää valkoista taloa. Matkalla olin todella mielissäni, vihdoinkin tapaan jonkun joka ehkä osaa vastata kysymyksiini...


Ja tästä alka minun osuuteni tarinan kerronnassa, olkaa hyvä...

(Pitsit sekaisin)

Kaarto kattoi pöydälle kahvin lisäksi tuoreet korvapuustit ja ojensi katsottavakseni haalistuneen värikuvan, jossa oli Kaarron lisäksi pari vanhempaa naista. Tunnistin kuvasta Kaarron sekä Amalian, kolmas henkilö saattoi muutamista yhteisistä piirteistä päätellen olla Adele, Amalian salaperäinen sisar.

Kaartoa vuodet olivat suorastaan hemmotelleet. Kuvan salskea ja komea mies istui minua vastapäätä, useita kymmeniä vuosia vanhempana painoksena itsestään, syvät naururypyt silmäkulmissaan. Sen sijaan Amaliaa vuodet eivät oleet koskeneet hellin käsin, elämän kolhimana hän seisoi kuvassa Adelen vieressä, kuin vältellen kosketusta sisareensa, läheisyyttä inhoten.

Katsoessani kuvaa ja miettiessäni siinä olevien henkilöiden outoa kytköstä keskenään, tajusin yht'äkkiä, miten minulle tuntematon menneisyys riensi vastaani liian nopealla vauhdilla. Tunsin miten Kaarto katseli minua, kuin yrittäen ymmärtää sanattomia viestejäni, joita kuva minussa herätti.

Huomasit varmaan molempien naisten yhdennäköisyyden.” Se oli enemmänkin toteamus kuin kysymys. Laskin kuvan pöydälle, väliimme ja osoitin sormella Amalian vieressä seisovaa naista. ”Adele, otaksun. Heissä on paljon samaa, mutta siinä missä Amalian piirteet ovat epämääräiset, ne ovat Adelella selkeät, jopa kauniit, kovan kauniit...”

Aivan kuten heidän nimensäkin. Tavallinen Amalia ja yläluokkainen Adele. Amalialla ei tainnut olla paljoakaan mahdollisuuksia Adelen varjossa.” Kaarron äänessä ei ollut sääliä, se oli enemmänkin pohdiskeleva, oli kuin hän olisi jo mielessään muodostanut samanaikaisesti sanoille jatkoa.

Olen pitkään miettinyt, otanko sinuun yhteyttä, mutta koska itse et ole osoittanut kiinnostusta Amaliaa kohtaan, perinnöstäsi huolimatta, olen antanut asian olla.”

Olin ymmälläni, miten minä, vanhempieni ainoa lapsi, olin joutunut tilanteeseen, jossa lapsuudessani tapaamani Amalia tunkeutui elämääni kaikista suunnista. Kaarto tuntui tietävän asioista huomattavasti enemmän, minun onnekseni, sillä olin päättänyt istua miehen keittiössä juuri niin kauan kuin olisin saanut selville kaiken sen, minkä hän tiesi.

Oli kuin Kaarto olisi lukenut ajatukseni. ”On varmasti järkevintä lähteä siitä, mitä sinä tiedät, sillä oletan, että et tiedä kovinkaan paljoa Amaliasta ja hänen elämästään.” Kulmieni välinen ryppy syveni ja Kaarron oli helppo lukea ilmeitäni. ”Lähinnä minua kiinnostaisi tietää, miten Amalia ylipäätään liittyy elämääni. Tämä perintö ja kaikki muu, joka lentää silmilleni joka nurkan takaa...”

Kaarto naurahti ja kuin kutsusta Tupsu lennähti pöydälle, syöksyen puoliksi syödyn korvapuustin kimppuun. Kaarto silitteli Tupsun selkää hajamielisesti, siirtämättä kissaa pois pöydältä. Merkillinen mies, antaa kissojen pomppia pöydillä.

Kokosin mielessäni yhteen kaikki tähän mennessä Amaliaan liittyvät tietoni sekä ne asiat, joihin olin näiden muutamien päivien aikana törmännyt.

Perin tämän talon tavaroineen Amalialta ja olin kuin puulla päähän lyöty. Melkein tuntematon ihminen testamenttaa talonsa ja tavaransa ihmiselle, jonka on tavannut vain joskus kauan aikaa sitten, kun olin pahainen kakara.

Melkoinen kokoelma erilaisia kelloja, vanhoja ja arvokkaitakin. Ihmettelin, mikä oli saanut Amalian keräilemään sellaisen määrän kelloja. Tietääkseni Amalia oli tarkka ja säntillinen ihminen, ja talosta päätellen jokainen matonkulmakin oli kuin viivottimella aseteltu. Kunnon pedantti neiti-ihminen, tai näin siis ainakin silloin ajattelin.”

Kaarto kuunteli tarkkaavaisesti, keskeyttämättä, kuin houkutellen koko tarinan yhdellä istumalla suustani.

Kärräsin suurimman osan talon tavaroista liikkeeseeni, mutta en ole vieläkään pystynyt hinnoittelemaan niitä. Minulla on pieni antiikkitavaraliike sivukadulla, paremmin menestyvän suutariliikkeen vieressä. Suutarikin tekee enemmän kauppaa kuin minä hinnoittelemattomilla kelloillani.

Eilen tapahtui nopeutetulla vauhdilla asioita ja tupsahti ihmisiä kuin liikkeessäni moneen viikkoon yhteensä. Nukahdin Amalian taloon viime yöksi ja aamulla huomasin kuraiset kengänjäljet lattialla ja vettä siellä täällä. Jo pelkkä ajatus yöllisestä talossa kulkijasta puistattaa.

Päivällä liikkeeseeni ilmestyi nainen Amalian menneisyydestä ja hän kertoi aikanaan muuttaneensa Suomesta Italiaan. Amalia oli vieraillut hänen luonaan vuosia sitten, mutta myöhemmin yhteydet olivat katkenneet.

Edellisellä käynnilläni löysin Amalian valokuva-albumin ja siellä oli kuva nuoresta, mitä ilmeisimmin toisiinsa rakastuneesta parista. Valokuvan taakse, ilmeisesti Amalia, oli piirtänyt sydämen ja sen sisälle nimikirjaimet A ja M.”

Oli Kaarron vuoro kohotella kulmiaan, mutta hän ei edelleenkän sanonut sanaakaan. Ilmeisesti nimismiehet, entiset sellaiset, ovat oppineet kuuntelemaan rikollisia ja puhumattomuus jos mikä on hyvä keino saada vastapuoli laulamaan. Ja minähän laulaa lirkuttelin kaikki tietoni.

Kuva-albumin mies vaikutti jotenkin tutulta, mutta en todellakaan saanut päähäni kuka mies olisi voinut olla. Ei ainakaan kukaan menneisyydestäni. Liikkeessäni oli, tietysti, kahden kaappikellon välissä vanha mustavalkoinen kuva, jossa kuvan mies oli neljän sotilaskaverinsa kanssa, kädet toistensa harteilla.

Asepuvut eivät todellakaan olleet tyypillistä suomalaista kenttäharmaata, mutta en tunnistanut minkä maalaisista sotilaista oli kyse. Kuva ainakin ajoittui II:n maailmansodan aikoihin tai vähän sen jälkeen, enempää en siitä osannut päätellä.

Näytin Amalian italian ystävälle kuvaa ja kysyin tunnistiko hän kuvasta ketään. Nimi M sai heti selityksensä, mies oli Marcus, Amalian suuri rakkaus. Kuva-albumin kätköistä paljastuneen kuvan perusteella tunne oli molemminpuolinen, mutta Marcuspa olikin tekaissut lapsen Adelen kanssa. Amalia oli jotenkin jäänyt syrjään, Adele ottanut sen, joka oli merkinnyt Amalialle eniten. Amalia ilmeisesti särki sydämensä, mutta jatkoi yksinäistä rakkauttaan.”

Kaarto nyökkäsi, kuin tarina olisi hänelle jo tuttu, mutta edelleen tottunut kuulustelija ei esittänyt kysymyksiä vaan antoi minun jatkaa tarinaa eteenpäin.

Nainen kertoi, että Amalialla oli vanha ja puinen, punainen lipas, jonka kanteen on maalattu ruusu. Nainen kehotti minua etsimään puulipasta, sillä siinä Amalia säilytti Marcukselta saamiaan kirjeitä.

Tyhjentäessäni Amalian taloa arvokkaimmasta tavarasta, en törmännyt salaperäiseen lippaaseen. Ainakaan se ei ole näkyvillä, kaapeissa tai hyllyissä eikä liikkeessäni. Seuraavaksi etsinkin lippaan, joka saattaa sisältää tarinan avaimet.

Edelleenkään en tiedä, miten minä liityn tähän tarinaan. Kieltämättä, vanhojen rakkaustarinoiden ja mitä ilmeisimpien traagisten käänteiden esille kaivaminen voisi olla suorastaan kutkuttavaa, mutta minulla on liike hoidettavana ja kun vielä mitä ilmeisimmin kaikki asianosaiset ovat kuolleet tai ainakin kadonneet, miksi kaivella vanhoja salaisuuksia...?”

Yht'äkkiä Kaarron kasvoille ilmestyi suorastaan riemastunut hymy. ”Voi, et tiedäkään, miksi juuri sinun on selvitettävä tämä salaisuus. Onko tuossa todella kaikki mitä tiedät, vai siirrymmekö eteenpäin tarinassa?”

Olin yhtenä kysymysmerkkinä ja sitten muistin jotain, vielä kertomattoman yksityiskohdan. Palasin lapsuuteen, Juhannuksen aikaan ja kerroin Kaarrolle ruskeapukuisen naisen vierailusta ja miten se oli päättynyt naisen äkilliseen ulos ryntäämiseen. Minulle jäi jotenkin outo tunne siitä, kuin nainen olisi ollut samanaikaisesti raivoissaan ja itkenyt. Sitä en pystynyt ymmärtämään.”

Kertomukseni oli kestänyt melkoisen tovin, sillä vasta nyt tajusin, että Kaarto kaatoi ties monettako kupillista kahvia kuppiini. Olin syventynyt niin kertomukseeni, etten ollut huomannut juoneeni kahvia enkä ajan kulumista.

Kaarto huomasi kelloon katsomiseni sekä ilmeisen heräämiseni tarinan tunnelmasta. Tupsu pyöritteli palloa lattialla ja kahvin sekä tuoreiden korvapuustien tuoksu leijaili ilmassa.

En yhtään ihmettele, että olet hämmentynyt, olisin varmasti itsekin, mikäli olisin sinun korkokengissäsi. Kello on jo paljon, oletko jäämässä Amalian taloon yöksi vai haluatko yöpyä vierashuoneessani? Saan laitettua sen hetkessä kuntoon, mikäli päätät jäädä yöksi.”

Ystävällinen tarjous, mutta halusin kuitenkin yöpyä Amalian talossa, olisin siten lähempänä häntä ja voisin vielä etsiä punaista puurasiaa, mikäli en saisi heti unta. Kuin vanhasta tottumuksesta, kuten aina ollessani hämilläni ja epävarma, vedin sormillani hiukset otsaltani takaraivolle. Hiukset, jotka olivat niin erilaiset kuin kummallakaan vanhemmistani.

Sovimme Kaarron kanssa tapaavamme seuraavana päivänä, kun ensin olin käynyt kaupungissa avaamassa liikkeeni. Niin ja tietysti yrittäen myydä ainakin muutaman hinnoitellun vanhan esineen. Tällä menolla ruoka loppuisi nopeasti pöydästä, samoin Tupsulta silakat ja jauhelihat.

Tupsu kainalossa protestoiden astelin illan hämärässä Amalian talolle. Lumessa oli aikaisemmin Kaarron kanssa tekemämme polku ja sitä myöten selvisin melko kuivin jaloin Amalian talon pihapiiriin. Miten onkaan vaikea tottua nimittämään taloa minun talokseni, mielessäni se on aina ollut Amalian talo, ei koskaan minun.

Silmäilin nopeasti taloa ympäröivää lunta, kuin etsien ylimääräisiä jälkiä lumella. Hanki oli koskematon ja siirryin kiukkuisesti mouruava Tupsu kainalossani sisälle.

Rikottu ovi-ikkuna muistutti salaperäisestä vierailijasta ja mietin mielessäni yöpymisen turvallisuutta. Tietoisuus siitä, että Kaarto olisi huutomatkan päässä, varmisti päätökseni jäädä yöksi salaisuuksien taloon, jolla oli oma tarinansa kerrottavana.

Liikuin hiljaisissa huoneissa, kynttilänvalon luodessa varjoja seinille. Pölyhiukkaset tanssivat ilmassa ja ikkunaruudun reunassa hämähäkinverkko asukkaineen muistutti talon autiudesta, surullisesta yksinäisyydestä, jota eivät äänet ja ihmisen lämpö enää täyttäneet.

Punainen puurasia ei ylimalkaisesta etsiskelystäni huolimatta tullut näkyville. Sekin asia, jonka jouduin siirtämään seuraavaan päivään.

Istuin tuolille, vanha ja kulunut laiskanlinna, jota en ollut kelpuuttanut myytävien tavaroiden joukkoon. Nyt sen uumeniin oli turvallista käpertyä ja jäädä tuijottamaan kynttilän liekkiä, antaa ajatusten vaeltaa, käsittää kaikki muutaman päivän aikana tapahtunut sekasortoisessa mielessäni.

Kynttilän valo suureni ja pieneni, liekki liikkui puolelta toiselle ja tein syvän pudotuksen unen kaltaiseen olotilaan, joka lukitsi minut paikalleni. Ihollani tuntui kylmyys, hengitykseni höyrysi. Äkillinen lämpötilan muutos ei saanut minua herätetyksi todellisuuteen, vaivuin syvemmälle ja syvemmälle, kynttilän liekki tanssi edessäni ja seinillä varjot liikkuivat nopeammin.

En tuntenut kylmyyttä, en enää nähnyt nopeita varjoja, äänet ympärilläni hiljenivät ja hiljaisuuteen kuului kuiskaava ääni. ”Voi sinua tyttöseni, eikö kukaan koskaan kertonut sinulle mitään, eivätkö vanhempasi ehtineet tai halunneet kertoa sinulle suvustasi ja sen tarinoista?”

Hiljaisuus kuiskasi, leijui ympärilläni, kosketti lapsuuttani. ”Tyttöseni, etsi punainen rasia, siellä lepää osa salaisuuttasi, monia salaisuuksia. Minun tarinani on sinun tarinasi...” Kuiskaus loittoni, lämpö palasi huoneeseen ja kynttilän liekki rauhoittui. Olin hämilläni, en peloissani, arvoitus liittyi siis sittenkin myös minuun.

Tupsu oli huoneen perimmäisessä nurkassa, suuret silmät pyöreinä, suorastaan fosforinvihreiltä loistavina. Hain sähisevän kissan syliini ja siirryi Amalian makuuhuoneeseen, samojen tunkkaisten peitteiden alle, jossa olin viettänyt edellisen yön. Vaivuin uneen, tai unen kaltaiseen horrokseen Tupsu tiukasti kyljessäni kiinni.

Kuulin unen läpi auton oven sulkemisesta syntyneen paukahduksen, askelten äänet hangella, puisten portaiden narinan raskaiden askelten alla, oven avauksen ja askeleet eteisen puisella lattialla. Olin hetkessä hereillä. Työnsin Tupsun nopeasti pois ja tartuin ensimmäiseen käteeni osuneeseen esineeseen, yöpöydällä lojuneeseen paksuun kirjaan. Se kädessäni nousin varovasti sängyltä ja sydän pamppaillen hiivin pimeässä kohti makuuhuoneen ovea.

Syteen tai saveen, kirja aseenani tartuin ovenripaan, käänsin sitä hiljaa alas ja nopealla työnnöllä avasin oven selkosen selälleen. Silmiini osui taskulampun kirkas valokiila sokeuttaen minut hetkeksi. Sain kuitenkin heitettyä kirjan tyhjään ja ilmeisesti, äänestä päätellen, se osui.

Taskulamppu putosi lattialle kolahtaen, ja syöksyin nostamaan sen nopeasti ylös, ennen kuin tunkeilija ja yöunteni häiritsijä ehtisi siihen käsiksi. Käänsin taskulampun valokiilan kohti tunkeilijaa ja olin pudottaa taskulampun takaisin lattialle. Nopeassa välähdyksessä olin kohdannut kuvajaiseni, miehen, jonka piirteet olivat kuin omani, hiukset yhtä tummat ja runsaat, pyörteillen otsalta samalla tavoin kuin minullakin...


Ja nyt siirrän tarina-kapulan Plaza de Mustis-blogin Mustaleskelle, joka on suostunut liittymään toisiaan tuntemattomien kirjoittajien joukkoon. Ole hyvä Mustis, estradi on sinun ja jään jännityksellä odottelemaan jatkoa tarinalle, jonka käänteissä ei meinaa perässä pysyä...


Plaza de Mustiksen Mustaleski julkaisi tarinalle jatkoa perjantaina 27.1. Kannattaa käydä lukemassa jatkoa tarinaan tästä.


Kauniin rauhallinen, salaperäinen musiikki myyttisestä tarinasta kruunatkoon hämmentämiseni yhteisessä seikkailussa tarinoiden maailmassa...

23 kommenttia:

Mayo kirjoitti...

Kiitos! Teit hienon yhteenvedon ja juonen kehittelyn. Minulle ainakin alkaa olla selvää, mistä kaikki johtuu ja mihin on johtamassa - jos seuraavat kirjoittajat eivät muuta sitä : D

Sinulla on kirjoittamisen lahja. Taidan myöhästyä töistä, kun uppouduin tekstiisi : )

Anonyymi kirjoitti...

Wau! Olen aivan mykistynyt taidostasi kirjoittaa. Hienosti kokosit edelliset tiedot yhteen ja jatkoit tarinaa eteenpäin kutkuttavalla tavalla ja taidolla. Sanat rakastavat sinua ja sinä sanoja, näin päättelen tekstisi perusteella.

Minusta tarina ei ole lainkaan selvä, vaikka mitä voi selvitä ja tapahtua. Jännään paikkaan jätit tarinan eteenpäin annettavaksi.
Laitan linkit sivulleni, niin kaikki läytävät tänne. Tämä kannattaa lukea, kiitos :-)

Irja Viirret kirjoitti...

Mustis aamukiireissään kiittää ja kumartaa kunniasta ja tutustui tarinaan, jopa niin, että meinasi julkaista ennen aikojaan omia tilityksiään, jonka veti äkkiä pois ja nyt blogi ei aukea siitä kun sulut estää, jos sitä klikkaa, ainakaan kasassa, elikkä Tatuointi on edelleenkin se viimeisin juttuni, ja sinne voi mennä vaikka googlen kautta hakusanalla, tämä on jänskää ja Pitsit oli todellakin satsannut tarinaan..mikä aikataulu tässä lieneekään? Odotan iltaa etten meinaa malttaa töihin lähteä:)

aimarii kirjoitti...

Kirjoit kutkuttavasti etenevän jatkon, kooten tarinaa hyvin yhteen. Jännä loppukin, josta Mustaleski jo näemmä innostuneena funtsii jatkoa.
Kiehtovasti edetty, kiitos.

Arnoya Ari kirjoitti...

No niin arvasin että pystyt täyttämään Kaarron
pään tiedolla.
Lisäksi luotin sinun rullaavan tähänastiset
langanpäät yhteen voidaksesi heittää sen
matkaan.

sirokko kirjoitti...

Vau miten hienoa tekstiä! Taitavasti yhdistetty jo annetut vihjeet ja johdateltu tarinaa selkeämmälle polulle, silti mysteeri elää vielä.
Kivat kuvatkin mukana :)

Aina kirjoitti...

Olen sanaton tästä jatkosta, minne ihmeeseen tämä vielä viekään. Luin tarinaasi kainalot kihelmöiden ja se tuntui jäävän jälleen niin hyvään paikaan jatkajaa ajatellen :-)

Simpukka kirjoitti...

Huikean taitavasti kuljetit tarinaa kooten rönsyjä yhteen. Olen aivan tekstisi lumoissa. Nautin siitä, kuten myös kuvista ja musiikista.

Jane Sorgetz kirjoitti...

Teu blog é muito lindo, as fotos, as músicas, os vídeos...Gostei muito !!! Já estou te seguindo e vou vir te visitar muitas vezes...Abraços Jane

KristiinaS kirjoitti...

Ai että on jännä tarina. Hienosti tosiaan kirjoitit nuo edelliset osat tähän mukaan. Todella kutkuttavaan tilanteeseen jäätiin. Jatkoa ei malttais odottaa, jos olis kirjana tässä niin loppuun pitäisi lukea ennen kuin voisi käsistään päästää. Ja tuo musiikki ja sen kuvitus oli just niin sopiva tähän. Mielikuvitus katsoi sekä filmikuvitusta että omaa tämän tarinan kuvitusta ikäänkuin päällekkäin.
Kiitos.

a-kh kirjoitti...

Niin se elämä kolhii ja onni potkii.

Kiki kirjoitti...

Luin tekstisi jo aiemmin ja jäin siihen täysin koukkuun. Tänä aamuna heräillessäni tuli mieleeni, että tulenpa tänne sanomaan, että jos päättäisit tällä tavalla kirjoittaa romaanin, ehkä lisäten siihen vielä jotain mitä haluat sisimmästäsi sanoa maailmalle, niin uskoisin, että siitä tulisi väkisinkin bestselleri!
Olen lukenut elämässäni tolkuttoman määrän kirjoja ja Sinulla on se jokin, joka tekee huippukirjoittajan.

seijastiina kirjoitti...

Tähän minun täytyy keskittyä myöhemmin, pelkään ,että yhteys katkii meinaan, hyvä että on vielä kestänyt.
Mutta jos ei katkea, voin ainakin lukea tarinan, kerron sitten toisen kerran mitä olin mieltä.. hihiii ;D

Famu falsetissa kirjoitti...

Mainiota! Tarina etenee kertomanasi vauhdikkaasti ja loogisesti. Luen tätä tarinaa pitämälleni maanantaikerholle kuin jatkoromaania ikään. Koko kerho jännittää:-)

Hedly kirjoitti...

jatkoja odotellen....=D todella uppouduin tekstiisi =)

Birgitta kirjoitti...

Vau, todella hienoa tekstiä. Tätä täytyy seurata =)

Lastu kirjoitti...

Ihmettelen sitä, mitä kaikkea kirjaimilla (joita on "vain" alle 30) voi saada aikaan: niillä luodaan tarinoita ennenkokemattomia. Olisi pitänyt lukea jaksosi jo aamulla. Nyt jännittää niin että... ja ilta on pimeä. Joko jatko on olemassa, avaanpa oven minäkin äkkirynnäköllä. Mitä tulen "kirjainten kautta" kokemaan.

Kiiris kirjoitti...

Jännäksi menee... Tämä on kyllä mahtava juttu. Kaikilla oma tyylinsä, vaan tarinaa se ei haittaa. Se kulkee ja kulkee, napsii ihmisiä ja uusia käänteitä mukaansa. Mielenkiintoista!! Kukahan keräisi jutut yksiin kansiin...sitten aikanaan.

-Asta- kirjoitti...

Minulta jäi vallan kommentoimatta tämä sinun yliveto suoritus. Jäin haavi auki ihmettelemään kirjoitus taitoasi. Olinhan kyllä aiemminkin ihastellut tekstiesi sujuvuutta. Iski pieni paniikki. Mihin olinkaan lupautunut. Tunsin olevani hippiäinen raskaan sarjalaisten joukossa.

seijastiina kirjoitti...

Kyllä, olet loistava tarinan keroja, mukaansa tempaavaa tekstiä.
Olet taitava käyttämään sanojasi ja mielikuvitustakin siinä tarvitaan.
Kivaa helmikuuta, valon voittoa saanemme ihailla luonnossa viimein, pikku pakkaset ei meitä pelota, sisukkaita Suomen neitoja.

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Hei kaikki!

Niinpä, tarinan kehittely ja yhteenveto oli mielenkiintoista touhua. Kutkutteli mielikuvituksen syviä poimuja ja jäi hetkeksi elämään mielikuvissa, halussa kirjoittaa lisää.

Lukiessani muiden kirjoittajien tarinoita sekä kommenttivastauksia, huomasin, miten ilmeisesti jokaiselle jäi tarinavaihe niin sanotusti päälle.

Jokainen kuvitteli mielessään jatkoa luovuttamalleen tarinanpätkälle, jonka seuraava kirjoittaja jo mylläsi aivan erilaiseksi. Ja sehän tämän kiertävän tarinan tarkoitus olikin, täysin ennalta arvaamattomat tarinan käänteet.

Usva on sulkenut tarinan omassa blogissaan, osa sai selitykjsensä, osa jää arvattavaksi.

Mielenkiintoinen kokemus kerrassaan.

Kiitos yhteisestä tarinan kokemisesta, kirjoittamisesta ja lukemisesta. Tutustuin moniin uusiin, itselleni tuntemattomiin blogeihin, jäinpä joihinkin lukijaksi, kaikissa vierailen useamminkin uudelleen...:)

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Hei Ari!
Kiitos tarina-kapulalla paiskaamisesta. Mukavaa vaihtelua kuvapalvelimen tekemien tuhojen korjaamisten ohessa. Pääkoppa jo alkoihin hehkua huolestuttavasti, joten haaste osui sopivaan saumaan. Oma tekstisi auttoi huomattavasti jatkon suunnittelussa, joten teit tarinan kehittelyn minulle helpommaksi...:)

Hei a-kh!
Niinpä...:)

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Oi Jane! Obrigado pelas suas amáveis ​​palavras e estou satisfeito por saber que você gostou de meu blog e juntou-lo como um leitor. E como você deve ter notado que eu joind seu blog também. Você está trabalhando com objetos belos e desfrutar de fazê-lo, assim que eu coisa que ambos compartilham o mesmo desejo de ver e fazer nosso ambiente, pensamentos e todo o globo um pouco mais bonito e equilibrado para lugar livew dentro Tome cuidado e muitos abraços...:)