Kirjailijat ovat aina toimineet tulevaisuuden airueina. Kirjat, jotka pystyy tunnistamaan klassikoiksi jo tänään, ovat sitä varmasti vielä satojenkin vuosien kuluttua. Tarinat ovat yleismaailmallisia ja koskettavat kaikkia, ja mikäli ihminen ei muutu ja muuta toimintatapojaan, tarinoiden allegoriat ovat ikuisia.
Ne ovat todisteita siitä, että ihminen osaa keksiä hyödykseen monimutkaisia vempaimia, jopa itsensä varaosia teknisiltä ominaisuuksiltaan, mutta ihminen luontokappaleena ei kykene ja ole valmis muuttumaan, luopumaan taipumuksestaan tuhota.
Luolaihmisen vaistot ohjaavat vielä paljon reaktioitamme ja siksi tarvitaan tarinoita herättelemiseksemme, tarinoita, jotka osoittavat tien menneisyyden kautta tulevaisuuteen. Vai haluammeko jäädä tilanteeseen, jossa edelleen vahdimme kotiluolamme suulla sapelihammastiikereitä ja dinosauruksia, hirmuliskoja...?
SciFi-kirjailijat ovat jo kauan aikaa, ennen mielikuvituksen muuttumista somepostauksiksi, kuvanneet ihmiskunnalle mahdollista teknologian kehitystä ja siihen sidottua tulevaisuutta.
Maailmankirjallisuuden tragikomedian muotoon kirjoitetut tarinat taas ovat pureutuneet yhteiskunnallisiin kipupisteisiin ja kehityksen hallitsemattomaan muutokseen, joka on jäänyt ihmiselle vieraaksi...
He ovat visionäärejä, jotka heittävät tiedeihmisille ideoita kehiteltäviksi, ideoita jotka ehkä joskus jossain toisessa ajassa muuttavat maailmaa, ja siinä sivussa saavat aikaan muutoksia ehkä myös ihmisessä...
Kirjahyllyssäni on useita kirjoja, joiden pariin palaan aina uudelleen. Ne ovat kirjoja, joiden aiheet ja tarinankerronta kestävät aikaa, ne palauttavat minut maan pinnalle erehtyessäni kuvittelemaan oman aikamme olevan erityinen ja poikkeava ihmiskunnan historiassa.
Olen lukenut alla mainittuja kirjoja eri ikäkausina, ensimmäisen kerran jo hyvin nuorena ihmisenalkuna ja jokainen lukukerta on lisännyt omat mausteensa tarinaan, ympäröivä kulttuuri, yhteiskunta sekä tapahtumat ajassa...
Kuolleiden sielujen markkinat, joilla kaupataan tänään kuolleiden sieluja, ovat osa tämän päivän informaatiosotaa. Sitä käydään tälläkin hetkellä ympäri maailmaa, kaatuneiden lukumääriä vähätellään tai liioitellaan, riippuen siitä, kenelle ja kenestä tietoja tarjotaan.
Ne ovat näkymätön jono lukuja, joilla käydään kauppaa ja joiden arvo lasketaan voitto- ja tappiotilastojen perusteella, unohtamatta niihin liittyviä odotuksia ja oletuksia sekä pieniä tai suuria määriä valheita.
Gogolin Kuolleet sielut -teos on tänään yhtä ajankohtainen kuin ilmestyessään vuonna 1842. Jotta tarina tulisi lähemmäksi nykyaikaa, lukijan kannattaa käyttää mielikuvitustaan ja varustaa kirjan henkilöt nykypäivään sopivilla ammateilla. Maanomistajat voi vaihtaa diktaattoreiksi, kenraaleiksi ja pienessä mittakaavassa vaikkapa uutta puoluetta haikaileviksi kannattajakorttien kerääjiksi...
Maankamaralla kulkee tälläkin hetkellä tuhansia eläviä kuolleita, joko sodassa surmattuja tai Covid-19 Omicron-varianttiin sairastuneita ja lopulta siihen menehtyneitä. Tilastotiedot ovat nykypäivän sodankäynnissä yksi ase muiden joukossa tai menestyksen mittari pandemian hoidossa...
Tämän päivän kuolleet sielut ovat usein myös eläviä ihmisiä, jotka peloissaan vaikenevat, luovuttavat nimensä ja elämänsä, eikä heiltä enää edes kysytä mitään. Kansat taipuvat ja kurjistuvat, toiset murtuvat ja katoavat, muiden jatkaessa taipumistaan ja vain diktaattorit vaihtuvat.
Aina on toivoa, vaikka kuinka pientä, jospa diktaattori potkaisisikin tyhjää, heittäisi lusikan ja tekohampaat nurkkaan, hänen seuraajansa voi ainakin merkitä muutosta, vaikka sitten enemmän kurjuutta, mutta sekin olisi vaihtelua...
Teos sijoittuu dystopiaan, Oseania-nimiseen valtioon, jonka yhteiskunta on tiukan totalitaarinen ja sen kansalaiset sekä kaikki toiminnot ovat tiukkaakin tiukemman valvonnan alla. Isoveli valvoo (Big Brother is watching you) -sanonta on lähtöisin tästä kirjasta.
Maailmassa on tälläkin hetkellä useita Oseanioita, valtavan kokoisia ja pienempiä valtioita, joissa Orwellin luomat kauhukuvat toteutuvat totalitaarisella julmuudella ja raakuudella.
Oletan ja toivon näiden teosten olevan tuttuja monelle. Näiden kirjojen kansien välissä olevien tarinoiden peilaaminen nykyaikaan on suorastaan herkullista, jos kohta ne ovat myös surullisia esimerkkejä ihmiskunnan kykenemättömyydestä oppia vanhoista erehdyksistä ja muuttua.
Yllä mainittujen kirjojen myötä liukuminen nykyisyyteen käy helposti. Maailmankirjallisuuden klassikot kuvaavat paremmin kuin hyvin tätä päivää sekä sitä, miten ihminen ei edelleenkään osaa elää ihmisiksi...
Kun Itsevaltiaan sekä eliitin rahat hupenevat, alkaa usein orjuus, jolloin ilman erityistä syytä kuka tahansa voi joutua vangituksi ja lähetetyksi kotoaan kauaksi, vankitöihin epämääräiseksi ajaksi.
Tämän päivän maailmassa elää ihmisiä orjuuden kaltaisissa olosuhteissa enemmän kuin koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa. Monissa maissa käydään sisällis- ja heimosotia, niiden johtajiksi on noussut joukko epäinhimillisen julmia ja kansansa unohtaneita diktaattoreja...
Vainot toistuvat, vain diktaattorien nimet vaihtuvat. Kun kansojen perimässä on orjuus, se palaa ja toteuttaa itseään, kansojen kykenemättä edes ihmettelemään. Ja vankileirien saaristot lisääntyvät lisääntymistään...
Kun pelkät sanat ja olemassaolo riittävät syyksi sulkea ihmisiä vankiloihin, heittämään niskottelevat yksilöt kivuliaisiin ja painostaviin kuulusteluihin, kansa valitsee kautta historiansa hyväksi koetun keinon, he muuttuvat läpinäkyviksi ja usein myös näkymättömiksi.
Ja varjoissa kulkee pimeä armeija koiria, jotka johtajansa käskystä raatelevat taistelussa hengissä säilyneet kappaleiksi, vahvistaen samalla alfa-uroksen käskyvaltaa, mutta sitä ne eivät tee ilmaiseksi...
Ja kun peto jossain vaiheessa on ajettu nurkkaan, on sen ainoa mahdollisuus puolustautua murista ja lähelle tultaessa puraista. Se ei rauhoitu kepeillä hakkaamalla, uhkaamalla ja viemällä siltä valta-asema sekä arvovalta. Kun peto uskoo sen nurkkaan ajajien olevan sille vaaraksi, se tulee lopulta hulluksi...
Joudummeko kohtaaman vielä senkin päivän, jona poika pidättää mieltään osoittamassa olevan äitinsä? Mahdollista on silloin sekin, että poika sotii vastapuolella ja hänen ampumansa luoti lävistää äidin.
Historia tuntee monia ilmiantajakulttuureja eikä esimerkkejä tarvitse kaivaa kaukaa historian alkuhämäristä. Toisen maailmansodan aikana Saksassa aatteen kannattajat, nuorisojärjestöihin kuuluvat sekä toisen omaisuutta havittelevat, hämäriin tarkoitusperiin toimintansa perustavat ihmiset toimivat innokkaasti tai vähemmän innokkaasti ilminantajina, ja hyvin usein ilmiannon kohteet kuolivat.
Entisessä Itä-Saksassa lapset ilmiantoivat vanhempiaan ja sukulaisiaan. Miten lähellä on se päivä, jona lapset kääntyvät jälleen kerran vanhempiaan vastaan?
Tälläkin hetkellä useissa suurissa maissa, pienemmistä puhumattakaan, ilmiantajakulttuuri elää kukoistuskauttaan. Ilmiannon uhreille lopputulos on aina murskaava, johtaen melko varmasti joko vankilaan tai kuolemaan.
Christopher Franzén on nuori ruotsalainen muusikko, joka säveltää ja julkaisee musiikkiaan Lights&Motion -nimellä. Olen seurannut hänen uraansa jo vuodesta 2012 lähtien, jolloin hän julkaisi ensimmäiset säveltämänsä kappaleet YouTubessa. Niiden mukana pääsen leijumaan Suureen Tuntemattomaan sekä palaamaan takaisin mieleltäni rauhallisempana...
Pidempi versio The Spectacular Quiet -kappaleesta kestää vajaat seitsemän minuuttia. Sävelraidan laadussa on toivomista, sillä se katkeilee muutaman kerran, häiriten muuten upeasta kappaleesta nauttimista, mutta koska tunnetusti ei ole olemassa ilmaisia syöminkejä, niin näillä mennään...
Ja nyt, tämän vuodatuksen jälkeen, on pakko päästä pöpelikköön haistelemaan kevättä, jättää hetkeksi taakseen uutisvirta ja maailman tilanne, sillä muuten pää hajoaa, ei se ihan kaikkea kestä...