Vuorovaikutus luonnon kanssa antaa monta uskomatonta kokemusta ja jos on onnea olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja oikeassa mielentilassa, saa ehkä kokea mahdollisuuden koskettaa luonnon sielua sen ollessa hauraimmillaan. Silloin, kun äänettömyys avaa hetkeksi ovensa raolleen, hiljaisuus puhuu kuiskaten.
Eräänä aamuyön vaienneena hetkenä kuljin tutussa metsässä ja sen poluilla katsellen kauas tähtiin, uppoutuen ihailemaan yönmustaa taivasta. Ja silloin, kuten monen monituista kertaa aiemmin, pysähdyin ja taas kerran, odotin...
Mielessä suuntaansa etsivät ajatukset pysähtyivät hetkeksi, kaikki minussa vaikeni ja olin jossain muualla, kaukana itsestäni...
Nielaisin tyhjää, katselin ja toivoin, turhaan kuten ennenkin, edes tähdenlento ei olisi kyennyt täyttämään toivettani...
Kaipasin, kaipaan vieläkin niin että sydän suree kanssani pakahduksiin, ajatukset kääriytyvät tiukasti muistojen ympärille, pitäen kiinni, päästämättä vieläkään irti...
Olen jo pitkään pidätellyt itseäni, karannut tarinaa jonka olen koko ajan halunnut kertoa, jakaa sen saman kokeneiden kanssa.
Ensimmäiset sanat alla olevaan tarinaan kirjoitin jo viime vuoden kesällä, kesäkuun viimeisinä päivinä, surun ja ikävän vielä riepotellessa sydäntä syvällä.
Nyt on oikea aika saattaa itselleni tärkeä tarina valmiiksi, päästää se vihdoin vapauteen, siirtymään elämässäni oikealle paikalleen, eiliseen...
Se oli aivan tavallinen, pilvinen kevätaamu. Yöt olivat vielä viiltävän kylmiä ja päivät kalvakan koleita roudan kouriessa maata. Lumikasautumia jäljellä paikoissa, joihin auringonsäteet eivät ulottuneet, puut notkistelemassa oksiaan, kuin varoen herätellä silmujaan kevääseen...
Tuona hetkessä erityiseksi muuttuneena kevätaamuna kaksitoista vuotta sitten, kuin taivaalta maahan pudoten, pökertyneenä maassa lojui pieni musta ja pörröinen nyytti hätääntyneenä vikisten, mahdotonta vastaan puoliaan pitäen.
Ei kämmentä isompi, hytisevä, paleleva ja haavoittunut palleroinen, emonsa huolella valmistamasta pesästä korkealta, kattoa hipovalta tasanteelta se putosi kovalle asfaltille.
Mörrimöykyn ensimmäinen ihminen nosti sen maasta kädelleen, pienen elämän pelastaen. Sen ympärillä riehui raivoisa joukko saaliista keskenään taistelevia lokkeja ja harakoita, jotka merkitsivät terävillä nokillaan pienen kissanpoikasen päätä ja korvia.
Ihmisten kasvattama ja kissaksi opettama, äidinmaidonvastikkeella ruokittu kissapoika oli luonteeltaan äärettömän herkkä ja tunteellinen olento, kuin tapahtumien barometri ja ennakoiva tuulimittari, jonka pään sisällä tapahtui paljon enemmän kuin se itse tai sitä rakastavat ihmiset ymmärsivätkään.
Mörrimöykky tuli talosta, jossa pyöri parhaimmillaan seitsemän kissaa yhtä aikaa. Kaikki ne olivat jostain pelastettuja ja kuntoon lääkittyinä sekä terveiksi hoidettuina, ihmistensä suuresti rakastamia. Se oli löysän kiinteä lauma, joka hitsautui yhteen, kunnioittaen kunkin kissapersoonallisuutta yhdessä ja erikseen.
Kaksi kaverusta, oranssi ja musta, toinen oikullinen ja pehmeä, toinen taustalla pysyttelevä, enemmän jätkä. Työnjako pojilla oli hyvin selkeä alusta pitäen, Karvinen enemmän toiminnallinen, Mörrimöykyn keskittyessä sieluntoveruuteen. Ja Mörrimöykky-piiperöinen oli se, joka tanssahteli tietokoneen näppäimistöllä, puskien vähä väliä päätään leukaani .
Monia yhdessä kuljettuja vuosia, seikkailuja yksin ja kaverin kanssa, tiivis kissakaksikko lisää reviiriä valloittamassa, jo saavutettua aluetta tiukasti vahtimassa.
Siinä ne kaksi kaverusta, toinen oranssi ja toinen musta, vilahtivat samalla ovenavauksella kohti yöllisiä seikkailuja. Vuosiin mahtui paljon, kissatappeluita sekä takaa-ajoja, hiiviskelyä ja vaanimista, uusia kissakavereita, mutta suurin seikkailu kaikista oli se, kun Mörrimöykky katosi lähes vuodeksi. Ei kuulunut, ei näkynyt, viidakkorumpukin vaikeni täysin ja kaikkialle kiinnitetyt ilmoitukset jäivät tuloksettomiksi.
Ihmiset pahinta peläten, päivästä ja viikosta sekä kuukaudesta toiseen odottaen, löytyisikö Mörrymöykky tieltä yliajettuna, kenties petojen raatelemana vai selviäisikö kohtalonsa koskaan. Kunnes eräänä kylmänä talvipäivänä tuli viesti, että Mörrimöykyn näköinen kissa oli nähty syrjäisellä ladolla. Hangessa oli jäljet sisälle menosta, ei muuta.
Ladon perimmäisessä nurkassa, jo melkein kohmeessa, oli kerälle kiertyneenä nälästä heikoksi nääntynyt Mörrimöykky, joka sai aikaan vain inahduksen kuulleessaan tuttuakin tutumpien ihmisten äänen. Mörrimöykky löytyi viime hetkellä, tunteja myöhemmin olisi ollut jo liian myöhäistä.
Ehkä eläimiin kiintyy juuri siksi, että päinvastoin kuin moni ihminen, ne vastaavat hyvyyteen ja rakkauteen, täydelliseen toveruuteen.
Kosketamme ja hyväilemme enemmän eläimiämme kuin toisiamme. On kuin välimatka ihmisen ja eläimen välillä olisi lyhyempi kuin etäisyys kahden ihmisen välillä.
Ihmissuhteissa tottumus ja vaivihkaa elämään hiipinyt arki karsii pieniä kosketuksia, kauniita sanoja ja välittämisen osoituksia, kun taas eläinten kanssa eläessämme kosketukset ja yhdessä olemisen hetket ovat tärkein kommunikaation välineemme.
Eläin vaistoaa ajatuksemme ja tunnetilamme. Miksi ja mihin me ihmiset kadotamme nämä aistinvaraiset taitomme elämämme tärkeimpien ihmisten kohdalla?
Jos eläin tarvitsee ihmistä turvakseen, yhtä lailla tarvitsee ihminen eläintä omaksi turvakseen. Eläimen vaisto ja alitajuinen, jatkuva varuillaolo toimii paremmin kuin paraskaan tekninen hälytin.
Mörrimöykky-piiperöinen reagoi muutoksiin, kaikkiin muutoksiin, isoihin ja pieniin, hyvin fyysisesti. Viimevuoden aikana tapahtuneet, elämän eteen tuomat muutokset saivat pienen kissapojan suunniltaan. Suurimpaan osaan en voinut itse vaikuttaa ja siten osaltani pienen mustan pojan elämää helpottaa.
Eräänä hiljaisena kesäyönä, aamuyön viimeisenä tuntina, elämä poistui pienestä kehosta. Mörrimöykky-piiperöinen lepäsi pää rinnallani, sydämeni ääniin pois nukahtaen, jatkaen matkaa eteenpäin aamuruskon maahan, sinne jossa kaikki epätodellinen on totta ja tosi ei toteudu koskaan...
Ja metsän kauneimmalla paikalla, ihmisiltä piilossa, on Mörrimöykyn hauta, suojattuna eläimiltä, peiteltynä kivillä, sammaleilla ja lehdillä. Niin lähellä mutta kaukana, paikka jonka kivillä istua, katsella ilta-auringon leikkiä syvänvihreillä sammaleilla, muistella ja kaivata.
Mörrimöykky oli kissa, joka kirjanpitäjän tarkkuudella laski jokaisen Karvisen saaman silityksen ja rapsutuksen, odottaen itse saavansa vähintään yhtä paljon, ellei vielä lisäksi muutaman ylimääräisen hellimishetken.
Miten syvät tassunjäljet Mörrimöykky jätti sydämeeni, merkiten minut eläinpersoonista erikoisimmalla, ihmismäisin kaikista elämäni eläimistä. Lähes kolmen vuoden ajan sain oppia tuntemaan, rakastamaan ja elämään pienen mustan piiperöisen laumassa.
Sinä hetkenä, aamuöisessä luonnossa, portti avautui jonnekin ja tunsin hetken aikaa pienen tassun taputuksia kasvoillani. Oli aika päästää irti, antaa rakastavien muistojen valloittaa kaipauksen täyttämä tila sisälläni.
Mitä enemmän opin tuntemaan ihmisiä, sitä enemmän rakastan eläimiä...
Yllä oleva Gustav Mahlerin Adagietto sopii musiikiksi viimeiselle matkalle, luopumiseen ja muistojen rakentamiseen.
Kommenttiosiossa on vielä selventävää tarinaa kissapojista.
Tekstit
