BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

lauantai 28. helmikuuta 2015

...kuin hetki ikuisuutta olisi tuonut ikävän mukanaan...

Joka kerta lähteminen on yhtä vaikeaa, eikä palaaminen ole sen helpompaa, sillä lähteä voi aina kaksi kertaa, jonnekin ja jostakin, mutta palata voi vain kerran, lähtöpisteeseen takaisin.


Auton etulyhdyt leikkaavat yön maisemaa, valot pyyhkivät tien reunoja ja aavemmaisina loistavia kuivan harmaanvihreitä pensaita, jotka tuulen voimasta hyökkäilevät rajusti edestakaisin, vasten toisiaan... 

Hiljainen tie, jonka pinta on sateista halkeillut ja kuivuudesta kulunut, polveilee ylös ja alas, arvaamattomana mutkasta mutkaan. Auton renkaat tunnistavat jokaisen kuopan ja pois kuluneen päällysteen, iskunvaimentajien ollessa kovilla, autossa istuvista puhumattakaan.  

DesktopNexus


Valot osuvat vähän väliä tien vierustoilla loistaviin silmiin, joskus yliajettuun eläimeen. Hiljaisuus on käsin kosketeltavaa, valon karatessa etäisyyteen...

Pois ovat sokaisevan kirkkaat katuvalot, pimeys imaisee nopeasti sisäänsä, ei ihmisen ihmistä, ei valoja ikkunoissa, ei edes sisäänkäynneillä...  

Ja kuin toisesta todellisuudesta, muistitikulla soi Floggin Molly ja Float...


Perille saapuminen yöllä vie mukanaan maailmaan erilaiseen, oudon kauniiseen ja elävänä sykkivään pimeyteen. Sen hämmentävä syvyys ja käsin kosketeltavuus, on kuin lähestyisin kovaa ydintä luvatta, vielä itsestäni palaakaan antamatta, kunnes vieraus katoaa kokonaan aamulla.

Pitkä matka itseen, vielä pidempi matka itsestä pois, hetki vieraana ja ulkopuolisena, kunnes lopulta tajuan, että elämässä kaikkein tärkein on tässä, kädenmitan päässä, olen perillä...


Elämä kulkee kuin unessa ja aika sivaltaa minua kiivain iskuin, kadottaen päivän ja viikon toisensa jälkeen, kunnes alan jo pelätä heräämistä huomiseen...

Karkumatkallaan pilvien taakse aurinko lupailee sadetta, mutta turhaan ja kuivuudesta lakoontuneet kaktukset kuolleilta näyttävine hedelmineen viistävät maata voipuneina.

Yöllä palaava hyytävä viileys heittää kuuran maahan, astelee kuivuneen nurmen päällä, jättäen jäiset jälkensä hohkaamaan kylmyyttä, joka sulaessaan muistuttaa kastetta, luonnolle mahdollisuutta elää... 


"Yön rouva" levittää ilmaan huumaavaa jasminin tuoksuaan, kosteuden liikkuessa hitaasti yli pilkkopimeän maiseman.  

Miten yön viileys raapiikaan kipeästi ihoa, ranteet ovat kuin tulessa ja lopulta koko keho palaa kylmästä täristen, kurottuen kohti takasta hohkaavaa lämpöä, joka helpottaa vilua vain vähän, hetkisen... 



Sokaisevan kirkkaansinisellä taivaalla lentokoneiden vanat piirtyvät voimakkaina, kuin tähdenlentoparvi tavoittelemassa nopeaa pudotusta maahan. Sinen laajuutta on vaikea tajuta, se on niin erilaista ja suurempaa kuin kotona.

Ei tarvetta keksiä tekemistä saati selittää tekemättömyyttään, sielulla on aikaa löytää tie takaisin itseensä, ajatuksilla vapaus liidellä etsimättä kiintopisteitä...

Kehon ja mielen levätessä, sanat odottavat taustalla, eläen omaa elämäänsä, unohtaen näkemänsä, vain tämä hetki ja siihen jään...


Aatonaattona puutarhan korkea kaktus sai koristeensa, kellertävää sävyä tuikkivat jouluvalonsa ja taivaissa huojuvien palmujen latvat kiilsivät kuun valossa kuin lakattuina. Lumottuja hetkiä kaukana kotoa...

Jouluateria seurassa, jossa nelijalkaisia ystäviä oli enemmän kuin ihmisiä, kynttilöiden läikehtiessä lämpöään kalkituilla seinillä. Tarpeellinen määrä hiljaisuutta ja rauhaa, mahdollisuus olla omissa oloissaan tai läheisistä läheisimmän ja ystävän kanssa, jakaen yhteenkuuluvuutta ja onnea. Tämä joulu oli vuosiin ehkä kaunein ja läheisin...



Uusivuosi loi omaa kuvaelmaansa pikkuriikkisen kaupungin kaduilla ja vuosisatainen perinne sai vakavuuteen liimautuneen mieleni suorastaan kukoistamaan riemusta ja odotuksesta. Iloa ja naurua kujat ja tori tulvillaan, vauvasta vaariin ihmiset eri hahmoiksi pukeutuneina.

Miten monta pientä teräsmiestä havaitsinkaan, supermiehistä ja Darth Vadereista puhumattakaan. Viitat juoksussa hulmuten, lapset vanhempiaan mukaansa nykien, perheet naamiaisasuineen sulautuivat väkijoukkoon, silmistä nopeasti kadoten.



Kirkonkellojen lyödessä hetki hetkeltä kohti keskiyötä, vanhan vuoden viimeiset sekunnit valuivat menneisyyteen ja tunnelma torilla ja kaduilla oli kiihkeä. 

Katulyhtyjen valossa, kiiltävillä katukivityksillä kaikui satojen askelten kopina, matkallaan kohti vanhan vuoden kuolemaa, kirkonkellojen kumistessa aina vain kovempaa. Ja yölliseen näytelmään ja ihmispaljouteen vahingossa eksynyt kulkukoira vapisi paikallaan, surullisten silmien vahtiessa liikkuvia jalkoja...



Nykyisyys oli tarpeeksi lähellä, mutta riittävän kaukana, jotta osasin nauttia juhlista parhaassa mahdollisessa mielentilassa ja seurassa. Ehkä kauas meneminen sai minut arvostamaan ihmissuhteita eniten, kun mikään ei ollut itsestään selvää itsellenikään, ehkä jo tiesin sen...

Olin aikamatkalla, jossa nykyisyys kulki koko ajan rinnalla ja tiedostin vahvasti sen, että on olemassa vain tämä hetki ja kaukana tuntematon huominen...



Menneisyys puhuu vuorilla, raunioituneet talot ja linnoitukset tavoittelevat tarinoineen edes yhtä kuulijaa, jotta niillä olisi jokin oikeutus rapautuvaan olemassaoloonsa.

Miten surullista, mutta niin salaperäistä ja täynnä kadonneita tunteita, kosketuksia muureilla ja ikkunoiden laseilla. Vetoavan kaunista rumuutta ja rumuuden kauneutta täynnä ikävää ja kaipausta. 

Autiotiloja, tyhjyyttään murenevia taloja, ihmisten varjot jo vuosikymmeniä sitten kuluneet haalistuneilta seiniltä, joilla hämähäkinseittien kirjomat sukukuvat keskustelevat keskenään...


Niin paljon hylättyä ja unohdettua, mielestä pyyhittyä, ennen niin tärkeää ja nyt sillä ei ole enää mitään merkitystä. Kuvat, henkilökohtaiset esineet, perityt ja kadotetut, odottavat uutta elämää tai ehkä niiden kohtalona on vain peittyä sankan tomun alle, jossa kuivuus ja unenkaltainen unohdus repii ne lopullisesti kappaleiksi.

Sormet tarrautuivat rapautuneisiin kiviin, kengät etsivät jalansijaa allaan murtuvista kallioista. Mukana kamerajalusta ja kamerat sekä halu kiivetä ylöspäin, kohti huippua josta avautuivat auringonlaskun värjäämät, henkeäsalpaavat maisemat.



Värien kirjo oli valtavaa, osa silmien tavoittamattomissa, ja mielen oli melkeinpä mahdotonta suodattaa sitä huikaisevaa kauneutta, joka levisi katseen korkeudella sekä kaukana alhaalla...

Vuoria ei valloiteta, ne vain antavat luvan vierailla huipuillaan tai kieltävät sen kokonaan. Niiden tuulten huuhtomilla huipuilla aika kadottaa itsensä ja hetki ikuisuutta saa kyyneleet valumaan silmistä...



Paluulentoa edeltävänä yönä koirat ulvoivat ja kissat mourusivat sekä tappelivat. Ensin ne kävivät pitkään keskustelua ja sen jälkeen alkoi raivoisa väittely, jossa ei säästelty äänihuulia. Mitä olisinkaan antanut, voidakseni ulvoa niiden mukana, ikävästä ja luopumisen surusta...

Ajan hiekka tiimalasissaan valui aina vain nopeampaa ja sisälläni jomotti jo lähestyvä tyhjyys, oli aika palata ja jättää taakseen tärkein osanen minua...



Kuinka kauan siitä on kulunutkaan, kun lähdin matkaan, enkä edes halunnut ajatella paluuta, sillä oli kuin hetki ikuisuutta olisi tuonut ikävän mukanaan...


Nämä kaksi kroatialaista sellistiä päättivät tehdä täysin omanlaisensa sovituksen Mumford & Sons -yhtyeen kappaleesta, oman ja alkuperäisestä kappaleesta irrallisen. Ja hengähtäen on pakko vain ihaillen todeta, että kappale sai uusien asusteiden lisäksi uuden sielun, jonka väreily iholla tuntuu vielä kauan aikaa viimeisen soinnun kadottua.

Tämä kappale on muodostunut musiikilliseksi muistoksi ajasta poissa kotoa enkä voi olla kuuntelematta sitä ilman, että mieli, sydän ja iho reagoivat, jokaisella kuuntelukerralla...

Mumford & Sons on mielentilalleni sopivaa musiikkia, mutta sellistien tehtyä "I Will Wait" -kappaleesta oman sovituksensa, olen tällä kertaa kuunnellut heitä eniten. Alkuperäinen kappale on kuultavissa tästä linkistä.

5 kommenttia:

Sussi kirjoitti...

Jälleen kerran veit sanojen, kuvien ja musiikin matkalle. Matkalle, joka saa ajattelemaan.

goatman kirjoitti...


A master of the graphic, you are.
The intruding fighter plane takes my breath away . . .

Hope the new year is good to you.

Birgitta kirjoitti...

Lähteminen vie pois jostain, jonkin toisen luo. Silloin on helpompaa katsoa vähän sivumpaa ja samalla kuitenkin syvemmältä itsestään.

Matkalla, poissa, on hienoa olla. Olla matkalla ja palata on myöskin hienoa. Olla paikanpäällä itsessään ja täällä maailmassa.

Ihanaa kuulla sinusta pitkästä aikaa <3

ps. 2cello on tehnyt monta hyvää coveria =)

Mustis kirjoitti...

Löysin Sinut jälleen täältä Pitsit. koneeni ei näyt enää tekstiä täydellisenä ja sen takia tulee joskus virheitä..Musiikki oli aivan ihanaa. Olemme vielä matkalla ja vauhti kiihtyy, mutta aivan kohta on aika hypätä pois, antaa tilaa muille kyytiin tulijoille. Kiitoksia sanoistasi, tunnelmista ja valitsemistasi kuvista. Olen odottanut ja käynyt aina joskus kurkkimassa.

Muistatko muuten sen blogistanian tarinan, onko Sinulla vielä se kooste tallella?

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Hei Sussi!

Kirjoitus käsitteli melko pitkää aikaväliä ja siihen sitten tuli vähän kaikesta jotakin. Kiitos kauniista sanoistasi, rohkaisu on usein tarpeen...:)

Hi goatman!
Well, thank you. I've never thought it that way but anyway, I'll try to do my best to make it somehow enjoyable wholeness. And as You may guess, the content determines the selection of images. Music is my guide in writing. For the rest of this year, I wish you have a prosperous and happy life...:)

Hei Birgitta!
Pitkä aika on taas kulunut ja mitä ilmeisimmin aikaa blogikirjoittamiseen jää vähemmän edelleen. Elämä kaikkineen on koskettanut minua kaikilla tavoilla ja edessä on vielä koko kodin pakkaaminen ja siirtäminen varastosäilytykseen. Kotitalon täysremontti alkaa syyskuussa ja nyt vain epätoivoisena pakkailen. Elämän perässä pysyminen edellyttää nopeita kinttuja ja pikajuoksua nyt tiiviisti harjoittelen.

Käyn jossain vaiheessa blogissasi lukemassa kirjoituksia pitkälle taakse päin, olen kaivannut niitä oman päänuppi-parkani herättelemiseen. Kiitos, että olet olemassa tajuntaa ja huumoria kutittelevine teksteinesi...:)

Hei Mustis!
Saitkin sähköpostitse jo vastauksen kysymykseesi...

Hmmm, ei taida olla vielä merkkejä kyydistä pois hyppimisestä. Vauhti vain välillä hirvittää, mutta en ymmärrä jarrujen päälle mitään, kaasupolkimen tunnistan liiankin hyvin. Birgitalle kirjoittamastani vastauksesta selviää loppuvuoden touhuilujani. Se, missä majailen ja vietän aikaani remontin aikana, ei ole vielä itsellenikään selvää, mutta aivan varmasti keksin jotakin.

Hilppasen myös sinun blogiisi lukemaan tekstejä todella pitkältä ajalta, mutta vasta sen jälkeen kun olen saanut pakkausurakkani loppuun. Olisi helpompaa ymmärtää pakkausurakkani suuruus, mikäli kertoisin millaisesta tavarasta on kyse, mutta kuten tiedät, minähän en vapaaehtoisesti mitään lällättele ja siksi siis kaikki jää vain arvailujen varaan...:)