BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Kuin portaille hylätty nukke autiossa talossa...

Hengähtäessäni tunsin, ei, näin ja koin täysin, kuin olisin kohdannut jotakin hyvin kaukaista ja vanhaa, kuin olisin katsonut syvälle eiliseen.


Lainatut elämät edessäni, varjot haluavina, irrallisina tarinoina kunnes kertojan ääni yhdisti ne kaikki.

Talot, jotka he jättivät jälkeensä, huoneet jotka tyhjenivät ihmisistä, esineet joissa ihmisen kosketus vielä tuntuu lämpimänä.


Tuuli kulkee edellään, kuiskauksia nurkissa, seittien verhoamissa ikkunoissa, joissa ajan piirtämät naarmut taittavat valoa, leikkaavat selvän rajan menneeseen ja nykyisyyteen, unohtuen tähän hetkeen...
Sammaloituneet matot ja sisälle kasvaneet köynnökset, ovet jotka avautuvat hiljaa itsekseen. Miten varjot taipuivatkaan valossa, ikkunalasien vähäinen helinä tyhjässä tuvassa, kauas katoavien askelten kaiku varhaisessa aamussa..

Dolls cemetery by Maurizio Blasetti

Olin kuin portaille hylätty nukke autiossa talossa, jossa ihmisten varjot jatkoivat loputonta harhailuaan.
Homeen virkkaamaa pitsiä lattialla maatuvan kirjan sisäkantta koristamassa, uinumaan jäänyt valo sivuja avaamassa... 

Ajan myötä jälkeen jätetyt ja unohdetut kirjat jatkavat hidasta kuolemaa. Ensin tarttuu kosteus, sen jälkeen pöly ja koskemattomuus, lopuksi home tunkeutuu syvälle arkkeihin pureskellen sivun kerrallaan ja iäisyys ottaa paikkansa paikassa, jota kohta ei enää ole olemassakaan.


Ajan rikkoma piano, särkynyt akordi kohtaamassa hiljaisuutta. Soiko piano, kun ketään ei ole kuulemassa? Tuoko menneisyys tuulen mukana unohdettuja muistoja, seinille tiukasti liimautuneina, silmien takana vilahtelevia hahmoja, kuin unessa tai oudossa tarinassa...


Aikaan unohtuneet, kadonneet ja hävinneet. Ilmavirta vaeltamassa tyhjässä tilassa, jonka esineet hajosivat ympäriltä, poistuivat kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan, kuin vasta kadotessaan ne olisivat puhdistuneet ylimääräisistä merkityksistä.
Hiljaiset kuiskaukset kaipaamassa kadonnutta aikaa, irrottamassa tapetteja pohjistaan, hämähäkinseittien kiinnittyessä kiertyneisiin kulmiin, koristamassa seinille maalattuja kukkaketoja...


Elämät, jotka kulkivat ohitse, pysähtyen hetkeksi pehmeän äänen tarinoidessa kuvien äärellä, aamuyön hämärän väistyessä aamuruskon tieltä.


Jokaisen kuvan ihminen sai tarinan ja äänen, eikä yksikään jäänyt pimeään. Kamarin viileässä kaksi ihmistä, toinen täyttäen kertomuksilla autiotalon ihmisistä, toinen kuuntelemassa mennyttä...

Ja viimeisin heistä oli ihmeellinen ihminen, hullu, surumielinen ja sydämestään täysin särkynyt. Aika unohtui paikalleen, huuhtoen tieltään vähäisenkin muistikuvan mielestä, joka oli ihmisistä murtunut, yksin jäänyt ja järkkynyt.


Yläkertaan vievien portaiden syvät painaumat, haalistunut joulutonttu hirsiseinää koristamassa ja  tuoksu jonka keskelle kuljen, askel askeleelta ylöspäin portaita nousten.

Vanhaa ja kulunutta, nauruista ja suruista tiivistynyttä lämmintä koleutta, valo ja varjo kuin yhdestä muotista, ullako esineineen piilossa yläkerran huoneiden kanssa samassa tasossa.



Naarmuisen ikkunan läpi hehkuva aamuaurinko värjää avaran tilan kultaisella maalilla, valoon eksyneen perhosen lennellessä siivet kuultavina pölymeren keskellä, auringon koskettamien tomuhiukkasten kipinöidessä hämärään jääneissä nurkissa...
Julmasti viiltävää kauneutta, jonka vain aika voi musertaa, murtaa tomuksi, iäksi leijumaan huoneissa...

Ehkä minä etsin jotain pysyvää, paikkaa jossa olemassaolo, tunnelma ja menneisyys ovat yhtä aikaa läsnä, yhdessä tilassa, eivät palasina kaikkialla... kaikissa. Jossa ihmisen koko elämä on luettavissa paikan ilmapiirissä.


Liian monta paikkaa menneisyyden asua, liikkua paikasta paikkaan, lähteä aina vain uudestaan, kuin alkua ei koskaan olisikaan. Kuin lopusta puhuminen lopettaisi alussa elämisen kokonaan...

Mikä saa minut yhä uudelleen palaamaan taloihin ja paikkoihin, jotka ihmiset ja aika unohtivat, hylkäsivät yksin kuolemaan ja murtumaan tyhjyyden alla?


Onko se kaipausta johonkin jota ei enää ole, hetkiin joissa ikävä syntyi ja joihin haluaisin käydä uudestaan, ymmärtää mikä oli niihin paikkoihin sidottu onnen hetki, joiden menetystä suren joskus vieläkin. Muut paikat ja todellisuudet ovat vain lainattua menneisyyttä, sijaishetkiä toisten elämästä.


Ehkä haluan olla edes se ainoa, paikalla todistamassa, kun dramaattinen epätodellisuus tapahtuu silmieni edessä, enkä voi saada siitä tarpeekseni, vain nauttien syvään hengähtää itsekseni.


Yllä oleva kirjoitus on yhdistelmä useita paikkoja, taloja ja ihmisiä ja kaikille niille on yhteistä ajan patinoima unohdus. 

Vain kerran, eräänä kesäaamun varhaisena hetkenä, seurassani oli ihminen, joka autiotalon kamarin kullanpunervassa valossa avasi kuvissa olevien ihmisten elämää, tarinoita talosta ja esineistä. Harvinainen ja koskettava kokemus imaisi minut osaksi talon unohdusta ja siksi talo maisemineen sai mielessäni aivan erityisen merkityksen.
Alla olevan musiikin myötä pääsette samalle matkalle kanssani lipuessani syvälle menneisyyteen. Ja tässä kirjoituksessa musiikki on oleellinen osa sanojen tulkintaa sekä kuvia, joiden avulla kokonaisuus nousee varjoista estraadille...



Pamela ja Randy Copus muodostavat yhdessä duon 2002, jonka kaunis sävelmaailma kuvaa usein omia mielenmaailmojani pyrkiessäni maalaamaan sanoilla ihmisten tarinoita, paikkoja ja tapahtumia, jotka koen tärkeiksi itselleni, ehkä niillä on oma erityinen merkityksensä muillekin.

Toinen jalkamme seisoo aina menneisyydessä, toisen yritäessä astua huomiseen ja siinä välissä tasapainoilemme nykyhetkessä varpaillamme. Kuulumme ihmisiin ja paikkoihin, toiset muistamme, toiset ehkä tietoisesti unohdamme, mutta ne ovat osa meitä ja muistojamme, ne ovat se mitä me olemme...


9 kommenttia:

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Olen vuosikausia ollut aina kiinnostunut vanhoista, ja autioista taloista ja paikoista sekä kyllä, hylätyistä ihmisistä. Nykyisin tällä kiinnostuksen aiheella on nimi, UE eli kaupunkiseikkailu/-tutkimus. Ehkä minun tapani eroaa hivenen tuosta määritelmästä, sillä se on aina ollut minun keinoni tutkia ja löytää menneisyyteni mustat aukot. Eikä vain minun, historia kulkee päivittäin rinnallamme ja taakse jätetyn, hylätyn ja aution kautta meillä ehkä on mahdollisuus nähdä mitä vielä on tulossa. Joten, tässä tämä. Tämä on minun selitykseni, mikä on sinun?

During the years I've been interested in old, abandoned houses and places and yes, deserted people. Nowadays this interest has a name, Urban Exploration. Maybe my way is a bit different because it has always been a way to explore and find the black holes in my past. And not just mine, history is walking beside us every day and through left behind, abandoned and deserted we may have an opportunity to see what is yet to come. So, this is it. This is my excuse, what's yours?

a-kh kirjoitti...

Ja vielä jostain kuuluu kirjakuoriaisten hiirenhiljainen nakerrus.

Liplatus kirjoitti...

Menneisyys jättää jäljet tähän päivään nähtäväksi.
Vanhat esineet ja autioituneet talot kertovat Meille tarinaa.
Oma kokemus, muistot saavat tunnetiloja aikaan, mikä itselle ollut koskettavaa.

Kaihoisa tunne tuli tästä kauniista kerronnasta ja kuvatarinasta, pikkasen surumielinenkin.
Kiehtova! :-)

tansku kirjoitti...

Hei,veit sanat suustani,kyllä,olen samaa mieltä,minua kans kiehtoo autiot talot vanhoineen kalusteineen,vanhoja aittoja,,,Hylätyksi tuleminen,se tuntuu niin,,,,kokemusta on siitä ja enkä toivo kellekkään,jos vaan suinkin mahollista ni pyrkiä olemaan sovussa toisten kans,mut minäkin olen sellanen vähän erakko luonteinen,jotta kun pääsis monien kilometrien päähän vanhaa metsätietä,jossa päätepysäkkinä on vanha ränsistynyt talo,jonne piiloutua,,,,

Mutta toivottelen sinulle kuitenkin hyvää kesän jatkoa!

Sussi kirjoitti...

Onko menneisyys ja nykyisyys erillisiä, vai yhtä? Kiehtovaa

Aili Mummo kirjoitti...

Myös vanhat kalusteet, lehdet ja kirjat voivat tuoda oman tunnelmansa. JOskus näen unta, että vaellan autiossa talossa, ja tutkin sen huoneita ja erikoisesti kirjahyllyjä kirjoineen. Se talo olen minä itse, ja tuskin kukaan kukaan tuntee sitä...

Kiitos hienosta pohdinnasta ja sanamaalailusta, oli ilo lukea sitä ja katsella ainutkertaisia kuvia, Pitsit! ♥♥

Mayo kirjoitti...

Kuljen nykyisin selkä edellä katsellen menneisyyteen. Siellä on niin paljon - edessähän ei ole vielä mitään, mutta kaikki toistuu. Se mikä on takana, löytyy edestä. Jotain katoaa ihmisiltä iäksi, jos ei ole varovainen ja siitäkin huolimatta...

Arnoya Ari kirjoitti...

Menneisyys on tulevaisuuden askeleita, ne kulkevat kiivaasti perässä on pakko kiiruhtaa.

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Hei a-kh!
Eiköhän niitäkin löydy oma mitallisensa autioiden talojen kirjahyllyissä...:)

Hei Liplatus!
Olet oikeassa, oma menneisyys ja kokemukset peilautuvat aina myös uuden ja tuntemattoman talon tarinaan. Hasluamattani, kirjoitukseen vilahti ripaus surumielisiä ja kaihoisia ajatuksia, en tiedä mistä ne tulivat, mutta en halunnut ajaa niitä poiskaan...:)

Hei tansku!
Erakkoluonteisuus auttaa pitämään pään terveenä. Liikaa ihmisten sirkuksessa, katselemassa harkittua näytelmää, kuluttaa voimat eikä anna tilaa omille ajatuksille. Itse olen sosiaalinen erakko, välillä sosiaalinen puoli on päällimmäisenä, välillä taas erkanen täysin ihmisistä. Onneksi se on mahdollista. Mukavaa ja kaunista syksyä sinulle...:)

Hei Sussi!
Voihan vihulainen, asetitpa melkoisen ajatuspähkinän tielleni. Tosin, täysin mahdollinen ajatus, sillä tuskin elämme vain horisontaalissa tasossa. Ehkäpä edestakaiset hyppelyt joko taakse ja eteen tai ylös ja alas, kenties vielä ympyrän toisen pään tavoittelemista, auttavat ymmärtämään ihmistä, itseä sekä lähietäisyyden ihmisiä...:)

Hei Aili Mummo!
Kyllä, vanhat esineet, yhdessä tai erikseen luovat tunnelmia, synnyttävät ajatuksia ja kaivelevat muistoja. Tyhjä talo kertoo oman tarinansa, esineet kuvittavat tarinan runkoa. Näen myös usein unia omasta talostani/itsestäni ja hyvin usein, nykyisin, minulla on mahdollisuus päästä katsomaan kasvamisen kipupisteitä sekä niiden syntyhetkiä. Unessa nähdyt ratkaisut ja uudet tavat hahmottaa, auttavat pääsemään eroon vanhasta painolastista ja sen jälkeen voikin astella kevyemmin askelin kohti huomista, eläen tämän päivän rennommin. Iloksi tarinani toivoin muodostuvan lukijalle. Kiitos, että kerroit onnistuneeni siinä. Mukavaa ja kaunista syksyä...:)

Hei Mayo!
Olen aina mietiskellyt, että elämä on kuin kaulanauha, jonka jokainen ketju edustaa yhtä tiettyä ja merkittävää asiaa elämässä. Kun ketjut palaavat toisen kerran eteeni, toivottavasti muistan ehkä käyttää toisen tilaisuuden valiten yhtä hyvin tai paremmin, viisastuneena ja sen hetkisen tilanteen punniten paremmin. Mene ja tiedä, mutta elämä kaikkineen on harvinaisen mielenkiintoinen tapahtuma ihmisen elämässä...:)

Hei Ari!
Hyvin kirjoitat... Menneisyydessä on huomisen rakennustarvikkeet ja tänään eläen rakennamme tulevaisuuden taloa, jossa viihtyä ja asua...:)