Taloista toinen sai uuden elämän, ihmiset korjaamassa vuosien välinpitämättömyyttä, hylkäämistä ja epätoivottuja vieraita, jotka halusivat vain tuhota. Korjatut ikkunat ja uusi maali, katolla äänettömästi liikkuva tuuliviiri...
Lähellään yksinäisyyteen nojaava talo, jonka asumattomuus vangitsee. Lumi on rikkoutumatonta, puhtaan valkeaa ja talo hajoaa yhä enemmän paikallaan. Takapihan ruostuneet koneet ja osaset, roskapussien jäännökset...
Astun sisälle tyhjiin huoneisiin, tulkiten ääniä, tukeutuen vain aisteihin. Huoneet haisevat kylmältä ja kostealta, happamalta. Eläinten liikkumista ja rapinaa, odottelen vaiti talon puhuvan, kertovan jo unohdettujen tarinaa.
Hylätyt seinät kesivät yltään maalikerroksia, askeleeni lattioilla törmäävät kuviin, jotka sekaisina kasoina ikkunalaudoilla ja repeytyneillä matoilla antavat kasvot kadonneille.
Ihmisten tunteet imeytyvät tapettiin, kuin kiiltokuvat seinien varjoissa, vain harvojen vaistottavissa. Ja huolimatta siitä miten hylätty ja rikki paikka voi olla, sielläkin tunteet ovat joskus tanssineet tunkiolla, uinuneet unohdetussa paratiisissa...
Ja kaikkialla missä ihminen päättää vähänkin aikaa olla, vapaaehtoisesti tai pakolla, hänestä jää kaikille pinnoille arpia.
Pieniä tunteita valumassa seinillä, suurten tulviessa lattioilla, alas portaita aina kellariin asti, jossa ne lopulta imeytyvät maahan, perustukset pehmentäen nopeasti, ihmisen talon murtuessa vähitellen...
Ilo piirtää pinnoille vallattomia viivojaan, surun syövyttäessä hitaasti omia polkujaan. Tyhjässä vuoteessa on rakastettu ja vihattu, lakattu olemasta, synnytty ja kuoltu...
Esineet ovat eilisen kehyksiä tapahtuneille, ihmisille ja heidän tunteilleen, jotka maailmankolkasta huolimatta ja aina ovat niin samankaltaisia, inhimillisiä aikanaan...
Pelottavinta kaikesta ovat tyhjät ikkunat taloissa, kuin sokeutetun silmät harhailemassa kohti jokaista ohitse kulkijaa.
Ja vähitellen talot ovat kuolemassa, katoavat ja maatuvat, kuin eivät koskaan olisi olleetkaan. Kuin niissä ei olisi kaikunut ihmisten nauru, hiljaiset kuiskaukset ja surujen hetket. Ne vain katoavat aikojen kuluessa, kuin vuosien saatossa murenevat hautausmaiden kivet.
Kuvia ihmisistä, jotka ovat joskus eläneet, olleet rakkaita ja läheisiä, ovat jättäneet meihin jälkensä joita muistella hetkittäin mielissä.
Vain kerran olen todella pelännyt taloa, vuosia sitten Irlannissa. Katoton, ikkunat tyhjät ja lasittomat, huoneiden keskellä puut kasvamassa, tavoittelemassa taivaita. Yhden huoneen yksinäisessä parrussa oli sähköjohdosta solmittu hirttoköysi roikkumassa.
En tiedä kertoiko se omaa tarinaansa, aistittavissa oli vain antautumista sekä silkkaa epätoivoa, kenties pelkoa... Oliko joku sen ripustanut jälkikäteen, omaksi huvikseen?
Otin siitä kuvia ja edelleen, pelkkä kuvan katsominen saa valloilleen samat tunteet kuin silloinkin. Talossa kaikki oli väärin ja sekaisin, lahoamassa ja murenemassa, hirttoköysi hiljaa tuulessa heilahtelemassa.
Miten vielä vuosien kuluttua tuttu tuoksun häivähdys palauttaa tapahtuman hetkeen, tuo selvänä mieleen kaiken tapahtuneen, unohtuneet ihmiset ja paikat, ajatukset.
Hylätyissä taloissa suljen usein silmäni ja annan talon vallata mieleni, kertoa hetken aikaa tarinaansa, ihmisistä jotka siellä asuivat sekä heidän kohtaloistaan. Voi olla, että se on suureksi osaksi vain mielikuvituksen tuotetta tai sitten jostain kaukaa kuuluu vielä taloon jäänyt eilinen ihmisineen.
Mietin usein mihin ovat ihmiset kadonneet, miksi talo jäi tyhjilleen. Miksi aika ja ihmiset unohtivat sen? Talon arvo ympäröivine maineen ei riittänyt saamaan ihmisiä jäämään paikalleen. Miksi, ketkä ja milloin? Mihin jäi eilinen?
Vilkkaalla mielikuvituksella varustettu ihminen saattaa hyvinkin nähdä menneen, kuulla korvissaan talon kertomuksen, elämän kuiskivan ja silmien takana erottaa varjoja. Mutta kuka voi sanoa mikä on totta, mikä vain mielikuvituksen hauraita palasia...?
Ei mikään kestä ikuisesti, eivät talot eivätkä ihmiset, kaikki ne katoavat iäksi, muistojen tavoitellessa syvyyksiin, pimeyden syliin, pian havaiten senkin tyhjäksi...
Yksinäinen sukka ja tapettien palasia, ruostuneita ruuveja ja nauloja, läjä vanhoja muttereita sekä sarjakuvalehden irtonaisia sivuja, joissa Teräsmies lentää yläilmoissa. Niin turhaa nyt, mutta joskus tarpeellista, Teräsmieskin voisi palaa hetken hilpeästi uunissa...
Ei vain suru vaan myös onni ja ilo hohkaavat taloissa, kaikki ne jättävät häivähdyksiä tunteista, ennen koetuista. Mikään ei todellisuudessa koskaan katoa, se vain muuttaa olomuotoaan, siirtyen taka-alalle odottamaan unohdusta.
Kaikella on aikansa, ihmisillä ja taloilla, jälkeen jääneillä tunteilla. Kuka muistaa minut vuosisadan kuluttua? Olenko vain kertomus muiden joukossa, vaistoaako joku jälkeni, kuvajaiseni rikottujen lasien pinnoilla?
Kun kuvat ovat kadonneet, missä meidät voi aistia edelleen? Mitä merkkejä jätämme jälkeemme? Rakkauttako? Surua, kenties vihaa, vain varjojen leikkejä repeytyneillä seinäpapereilla, merkittyinä tunteillamme?
Surullisinta kaikesta olisi ehkä se, että emme olisi olleet kenellekään mitään, emme edes koskettaneet ketään, törmänneet elämällämme kenenkään elämään.
Vaipuessamme ajan unohduksiin, peitämme tahtomattamme jälkemme ja kevyempinä kuin varjomme, me vain katoamme. Olemmeko olleet edes olemassa, olemmeko eläneet enemmän kuin hetkisen...?
BrunuhVille Hymn to Eternity
Tämän nuoren nykysäveltäjän musiikki on tunteisiin vetoavaa ja niin hyvin tämän kirjoituksen aiheeseen sopivaa...