BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

maanantai 10. kesäkuuta 2019

...hetki, jona jumalat syntyvät...


Ihmisen mieli on outo maailma, kuin kylä ilman asukkaita, jossa vieraillessaan ihminen kadottaa joskus suuntavaistonsa ja jatkaa tyhjässä kylässä vaeltamista. 

Kuolleet kylät, kuolleiden kylä, ei minkäänlaista elämää, vain kaikkialla kipuilevaa tyhjää ja yksinäinen tuuli pyyhkii ei mitään...



"Kun sinä katsot syvyyteen, silloin myös syvyys katsoo sinuun." Sama sitaatti löytyy myös muodossa: "Joka taistelee hirmuja vastaan, katsokoon, ettei hän itse muutu siinä hirmuksi. Ja kun katsot kauan kuiluun, katselee myös kuilu sinuun."

Pimeys on liian ahdas olotila ja siksi mieluimmin varioin Nietzschen sitaatin itselleni sopivaksi: kun katsot valoon, valo katsoo myös sinuun.

Mitä kauemmin ja pitemmälle kuljen, kohtaan uusia ihmisiä, olosuhteita ja kulttuureja, sitä enemmän ihmettelen, mietin ja esitän kysymyksiä, joihin en löydä vastauksia.



Suomalainen köyhyys ja kurjuus saavat aivan uudet mittasuhteet verrattuna maailmalla kohdattavaan täydelliseen toivottomuuteen ja köyhyyteen. 

Ihmisellä ei ole edes köyhän arvoa, ihmisarvosta puhumattakaan. Hänen tilanteensa on toisille hyödyntämisen paikka, pelimerkki toisten joukossa pelissä, jossa kaikille ei suoda jakoja...



Ihmiset syntyvät vangeiksi omiin olosuhteisiinsa. Ovat köyhiä, kurjia ja toivottomia niin henkisesti kuin aineellisesti ja kykenemättä vaikuttamaan elämäänsä he kuolevat unohdettuina, vähäeleisesti. 

Miksi toiset syntyvät mahdollisuuksien yhteiskuntaan, turvalliseen elämään, toisten taistellessa jokaisesta ruoan murusesta näkymättömissä häkeissään? Missä on oikeudenmukaisuus silloin, kun toiset syntyvät ja kuolevat kurjuuteen toisten syntyessä yltäkylläisyyteen ja turvallisuuteen?



Kurjuuteen ja arvottomuuteen voi kuolla, mutta joskus ne voivat myös luoda uutta, itselle oudoilla tavoilla. Ihminen joutuu kestämään ja tekemään kaikkensa, lopulta löytäen itsestään parhaat ja pahimmat puolensa.  Kurjuudessa ei ole mitään ylevää ja jalostavaa. Se on harvoin vapaaehtoinen valinta...

Sanat köyhä, kurja, arvoton ja toivoton ovat isoja, julmia sanoja. Jokainen niistä  edellyttää vertailukohtaa, muuten sanat ovat vain toteamuksia eikä niillä ole omaa arvoa sanojen joukossa...



Itse olen oppinut elämästä ja itsestäni eniten silloin, kun käteni ovat olleet täynnä tyhjää, eikä lähellä ole ollut ihmistä, joka pitäisi kiinni ja estäisi putoamista syvään... 

Vuosien jälkeen tarkasteltuna suurinkin toivottomuus voi osoittautua lopulta käännekohdaksi, joka johtaa elämässä eteenpäin. Ja kuten suurin osa tapahtumista elämässä, tämänkin havainnon voi tehdä vasta jälkeenpäin.



Viimeiset vuodet ovat olleet kulkemista paikasta toiseen, lähellä ja kaukana, unelmia tavoittamassa, tutustumista erilaisiin kulttuureihin, ihmisiä kohtaamassa. Sydämeeni ovat jääneet ne ihmiset, jotka omalla hiljaisella tavallaan ovat antaneet minulle ja opettaneet minua eniten.

En ole kohdannut heidänlaisiaan vain kaukana maailmalla, myös hetkelliset ja yllättävät kohtaamiset vieraiden kanssa kotimaan kamaralla ovat antaneet minulle oivalluksia, tarkentaneet omaa tapaani elää ja ajatella.



Ihmisen elämässä tulee hetkiä, jolloin hän seisoo yksin olevaisuutensa edessä. Minulle tuo hetki tuli viime syksynä paikassa, jossa kylmyys ja tuulet näyttivät minulle oman mitättömyyteni, edessäni kohoavan jumalattoman kauneuden äärellä.

Lopulta en ollut mikään enkä mitään, hajosin sirpaleiksi ja muutuin olemaan yhtä koko universumin kanssa, olin vihdoinkin tullut kotiin. Tunne oli ennenkokematon, käsittämätön ja kuitenkin täynnä elämää, en ollut koskaan kokenut sellaista yksin olemisen tyhjyyttä, pienuutta äärettömän lähellä.



Kun universumi huutaa, äänettömyys muuttuu pyöreäksi, ja sen laidoilla äänet kulkevat yksinäisellä radallaan, häiriten vain kohtaamaansa hiljaisuutta.

Tuo hetki muutti minussa jotain, nyrjäytti uudelle tielle ja puhdisti minut olemaan minä paljaimmillani.  Pyhä hetki, missä mikään ei liikkunut, mutta kaikkialla oli näkymätöntä liikettä ja suuruutta, jonka käsittämisen yrittäminen sai minut pois tolaltani.


Hengitin jotain alkukantaista ja kaukaista, tulevaa ja mennyttä samalla kun silmieni edessä syttyi koko ajan uusia tähtiä. Sinä hetkenä sana kosminen sai uuden ja hämmentävän merkityksen.

Se kulki lävitse ja pyörteili ympärilläni, olin fyysisesti läsnä, liikkumaton ja paikallani. Henkeni liikkui vapaasti ja olisin halunnut jättää maan taakseni, liikkua painottomassa tilassa, antamatta minkään sitoa minua paikoilleni. Se oli hetki, jona jumalat syntyvät...



Universumimme on ehkä täynnä tyhjyyttä, kaikille rajoilleen asti vallattu. Mikäli suurin osa maailmankaikkeudesta on tyhjää, mihin meidän täytenä pitämämme asettuu. Pitääkö tyhjyys määritellä uudelleen, antaa sille nimi, joka on enemmän kuin ei mitään?

Jos avaruus on täynnä tyhjää, mitä jää jäljelle kun poistaa tyhjyyden?

Yllä kuutisen minuuttia musiikin virtaa ja alla samaa virtausta vähän  yli tunnin versiona. Fearless Motivationilta löytyy upeaa musiikkia moneen tunnetilaan...

Mitä enemmän näen ja opin, sitä vähemmän ymmärrän ja tiedän...

sunnuntai 2. kesäkuuta 2019

Murtuvat muurit, kadonneet katot ja seinät...




Siellä, missä kivet ruhjoutuvat vasten toisiaan, vierivät alas vuorilta, hiekka pyörteilee raapien ihoa ja tuulet vartioivat ankarina valtakuntaansa, siellä sielu kulkee valppaana. 



Kuumuus polttaa, silmät muurautuvat kiinni ja hengittäminen on äärettömän vaikeaa. Ilma täyttyy hiekkapölystä, jota lentää kaikkialla, eikä ole suojaa eikä pakopaikkaa, on vain jatkettava matkaa ja mentävä vuorille, joilla keuhkot puhdistuvat.

Hiekka palaa kiinni kiviin, ilma väreilee, suu on kuiva ja hampaat narskuvat, silmissä rakeista tulta...


Meri siintää kaukana ja ulappa vaahtoaa, voin melkein nähdä aaltojen syntyvän ja kasvavan suuriksi, vyöryvän kohti rantaa...

Murtuvat muurit, kadonneet katot ja seinät, perustukset rapautuneet näkymättömiin, umpeenkasvaneilla poluilla jälkiä askelista, kadonneina moniin eilisiin...



Kuin kaikilta unohtunut tulivuoren kraateri, vanhan avolouhoksen jyrsityt rinteet sitkeästi kivenraoista ponnistelevine puineen, kuunsirpin muotoisena yöllisine tähtitaivaineen. Missä voi ihminen olla niin yksin ajatuksineen, valmiina yölliseen kuvaukseen kameroineen ja jalustoineen...




Kun koko taivas näkyy yhdellä silmäyksellä, 360 astetta pilvetöntä sineä, sisin täyttyy epäillyksellä. Mitä on taivas ilman pilviä, auringonnousujen ja -laskujen värittämiä maailmoja, joissa näkyy koko elämä.


Kuivat ja kovat, lähes läpinäkyvät korret keinuvat tuulessa, kaktukset kukkivat ja niiden juurien päällä, kuumuutta hohkaavilla kivillä, vilistävät vikkelät gekot etsien varjoa...


Kissoja ja koiria ruoantähteiden kimpussa, repien vimmalla roskapusseja. Yksinäinen musta kissa tepastelemassa rotkon reunalla ja puissa kuuluu vain huminaa...



Päiviä toistensa jälkeen, kuumuus ja hiekka toistuvat uudelleen, ajatukset ovat väsyneet ja on jo ikävä kotimaan vehreitä metsiä ja aamu-usvaisia niittyjä, vilvoittavia sateita ja vettä.



Palatessani "sivistyksen pariin", aloin nähdä maailmani uusin silmin. Kaukana ovat ne rauhalliset hetket, jolloin aikaa oli määrättömiin eikä kello määritellyt ajan kuluttamista. Kaukana myös ihmiset, jotka kohtasin kasvokkain ja joiden kädet tunsin käsissäni. Mieleni pysähtyi ajattomuuteen, ja kaipaamatta takaisin, palasin kuitenkin...

Ihmiset kulkevat toistensa ohitse, joskus kohtaavat ja kertovat toisilleen tarinoita. Mitä olisi elämä ilman tarinoita, joita syntyy kohtaamisista, elämästä ja unelmista, yhdistyen lopulta ihmiskunnan tajunnanvirtaan toisissa ulottuvuuksissa...

Sinä päivänä, jona ei enää löydy kuulijoita tarinoille emmekä kerro niitä toisillemme, maailmamme kuolee ja me kaikki katoamme. 



Tässä ajassa jokainen haluaa kertoa omaa tarinaansa ja harvassa enää ovat niiden kuuntelijat. Maailmamme on kyllästetty puheella, kuvilla ja sanoilla, joita monikaan ei ehdi kuunnella, katsoa saati lukea. Yhteinen tarinamme on muuttunut monien eri ihmisten tarinoiksi ja harva enää löytää kertomuksia hiljaisuudesta.

Ehkä hiljaisuudessa on vaivaannuttavinta se, että siellä ei kukaan kuuntele ja ihminen on vihdoinkin pakotettu kuuntelemaan ympäristöään... 

ja itseään...

Kesäksi on päästävä takaisin kotiin, kunnes syksyllä on taas aika pakata reppu ja kamerat, lähteä uusiin maisemiin. Putoukset ja vuoret, jäätiköt ja laavakentät sekä vanhat kaivokset ja alkuperäiskansojen hylätyt asumukset kutsuvat elämännälkäistä kulkijaa luokseen.

torstai 22. marraskuuta 2018

Salaperäinen, tuntematon ja saavuttamaton...



Unelmat ovat unien kaltaisia, lipuen yössä hitaasti kuin pilvet aamutaivaalla, ollen herätessäni entistä kauempana todellisuudesta. Vuosien unet, pilvien ajelehtimiset suljettujen luomien alla... 

Onko unien maailma todempaa kuin todellisuus, unet jotka seuraavat päivälläkin ajatuksissa. Unimaailma ja unelmat, joista tulee elämääkin suurempia...

Elämää rinnakkaisissa todellisuuksissa, unia joiden luomiin kuviin haluaa jäädä, valaista valvetilaa, tehdä päivistä elämisen arvoisia. Hyppy tuntemattomaan, unien maailmaan, vailla karttaa ja kompassia, unelmia toteuttamaan...



Olen aina ollut oman tieni kulkija, kulkuri omasta tahdostani, toteuttaen monia unelmiani, hypäten tyhjän päälle useammin kuin kerran. Suurkaupunkien kivierämaista vähitellen itseensä kietoutuviin, autioituviin kyliin, tietymättömien taipaleiden takana, tuntemattomilla poluilla, oman ajantajuni mukaan. 

Yhden suurimmista unelmistani toteutin tänä syksynä, unelman jonka kuvittelin jäävän toteutumattomaksi, vain yöllisissä näyissä elettäväksi. Se oli niin fyysisesti kuin henkisesti kaikkein vaativin matkani, suorastaan pelottavan uhkarohkea, unelmista upein ja kaukaisin...



Salaperäinen, tuntematon ja saavuttamaton Himalajan vuoristo. Monen maan halki kulkeva vuorijono, jonka maisemissa, painava kamerareppu selässä, kuljin kuten unieni elokuvissa, eläen elämää kuin nuotiotulilla kerrotuissa tarinoissa...


Monta maata, Kiina, Tiibet, Nepal sekä Bhutan, lentokoneilla, junalla, busseilla ja autoilla, hevosella. Matka oli pitkä ja kiivetä piti kaikkialla, missä keuhkot olivat kovilla ja jalat painoivat tuhansia kiloja, mutta palava halu piiskasi yhä korkeammalle, sinne missä rinteet olivat paljaat ja pilvet vaelsivat ylätasankojen solissa, suurten tuulten raa'oissa valtakunnissa.

Kun fyysisen jaksamisen raja tuli vastaan, sisu pakotti eteenpäin, askel askeleelta pitemmälle, sinne missä ilman happipitoisuus väheni vähenemistään ja keuhkot olivat repeämispisteessä. Ja toteutunut unelma, se oli enemmän kuin olin osannut uneksiakaan, paljon enemmän...



Miten on mahdollista kirjoittaa, löytää edes yksinkertaisimpia sanoja kuvailla hetkiä öisen tähtitaivaan alla, mahtava Mount Everest julman kauniina edessä, linnunrata lähempänä kuin koskaan, tähdenlentojen rikkoessa pyhää hetkeä. 

Sinä hetkenä, perusleiri 1:ssä, hyytävän vuoristotuulen syleilyssä, olin lähempänä universumin sisintä kuin koskaan ennen elämässä. Löysin selityksen ja syyn unelmani toteutumiseen, miksi juuri sinä yönä minun tuli olla siellä...



Luihin ja ytimiin asti jäätyneenä seisoin kuin horkassa kylmästä täristen, yötaivaan uskomatonta näytelmää ihmetellen. Ja tuulet vuorijonoa kohti kiitäen, ne ohittivat minut korvapuustejaan jaellen.

Miten sellainen kauneus oli edes mahdollista, mistä kaikki nuo miljoonat tähdet oikein tulivat? Olinko todella yksin koko universumissa, vai seisoiko joku kaltaiseni jossain toisessa ulottuvuudessa, samankaltaisessa maisemassa ajatellen samoja ajatuksia...?



Aamun varhaisina tunteina aurinko heitti ensimmäiset säteensä Mount Everestiä ympäröivien vuorten huipuille, siirtyen vähä vähältä kohti maailman korkeinta vuorta, väläyttäen oranssin ja kultaisen valon sen päälle. Ja solassa pilvet lipuivat matalalla...

En voinut kuin pidättää hengitystäni, tästä olin uneksinut niin monet vuodet, tätä näkyä kaipasin, kun suurenmoisena liekehtivä valo värjäsi vuoret ja niiden huiput, tuulten puhaltaessa sinfoniaansa väsyksiin.

Osa minua, pala sielustani, jäi vaeltamaan irtokivien peittämään solaan, onnesta melkein humaltuneena ihailemaan yhä uudestaan ja uudestaan valtavaa, satojen miljardien yötaivasta kirjovien tähtien linnunrataa... 



Ja yö yöltä edelleen, nukun näkymään epätodelliseen, valojen ja värien leikkiin lumen peittämän vuorijonon rinteillä, Mount Everestin majesteetillisen, elävän olennon kaltaisen vuoren kuva verkkokalvoilla. Tuulet pyyhkivät lunta pyörteiksi, pilvet peittävät huiput hetkeksi ja unelmieni paikka muuttuu uudelleen todeksi sulkiessani silmäni...

Unelman muuttuessa todeksi, jäljelle jäi tunne siitä, kuin se olisi imenyt minut täysin tyhjäksi. Se oli pelottava ja surullinen luopumisen hetki, äärettömän äärellä ajatusteni kanssa kaksin...



Samalla, toteuttaessani myös muita unelmiani, kulkiessani kohti niiden syvää ydintä, löysin täysin uusia puolia itsestäni. Pystyin ja kestin paljon enemmän kuin uskoin tai tiesinkään, jaksoin pitemmälle ja korkeammalle kuin oletin kykenevänikään. Ehkä myös itse unohtumattoman kaunis Himalajan vuoristo auttoi osaltaan toteuttamaan mahdottomaksi luulemaani unelmaa...

Vaikka etukäteen pelkäsin, että itse unelma olisi suurempi kuin todellisuus, että lopputuloksena olisi vain suunnaton pettymys, sain enemmän kuin mihin minulla olisi riittänyt mielikuvitus.


Silloin, kun elämä on heittänyt tielleni mahdollisuuksia tavoitella taivaita, olen hakeutunut maisemiin missä muodot ovat yksinkertaisia, paikallaan kuluneita, yksinäisiä ja ikuisia...


On mahdotonta unohtaa, siirtää mielestään niin ajatonta surua ja arpia kuin vuoret minulle sillä hetkellä edustivat. Äärettömyys oli niin lähellä, että sitä oli miltein mahdotonta käsittää. 

Vain käden mitan päässä edessäni ja kuitenkin, suurin maisema oli minussa itsessäni, sisälläni...

Vuoret ovat syntyneet kauan aikaa ennen ihmistä ja rapautuessaankin ne jäävät jäljelle, vielä senkin jälkeen kun ihminen on jo kadottanut maapallon ja sillä elämän edellytykset.

Unelmien toteuttaminen vaati luopumista monista asioista, sinnikästä uskomista ja suunnittelua, uskomista mahdottomaan...

Ja kun mahdottomaan repesi aukko, jossa päämäärä kiteytyi ja muutti hivenen muotoaan, oli mahdollista löytää polku jota kulkien voi onnistua. 

keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Jonain päivänä maailmamme pettää meidät...



Luonto on nyt rehevimmillään, vihreä on vielä heleää, lehdet pehmeitä ja untuvaisia, melkein läpinäkyviä, kunnes kuumuus kovettaa ne ja lehdet muuttavat väriä. 

Kesä ohitti kevään, luonto kukkii raivoisan nopeasti ja siitepölylautat keinuvat tuulessa, järvien ja merien pinnoilla, uiden ojissa, pyörteillen hiekkateillä ja asfaltilla...


Lämpö saa ajatukset kääntymään valoon, lämpöön ja iloon, kesän lupausten täyttymiseen. Ryömiessämme ulos luolistamme, melkein pökerrymme, sillä pitkä ja pimeä ajanjakso vaatii veronsa emmekä jaksa olla kiinnostuneita maailman tapahtumista, nehän tapahtuvat meistä huolimatta...



Myönnän, olen uutisten suurkuluttaja ja koko ajan haluan olla ajan hermolla. Uutisointi vaatii kuitenkin vertailukohtia, totuuksia on monenlaisia eikä uutisissa kerrota kaikkia tarinoita.

Mitä enemmän luen, kuuntelen ja katson, sitä enemmän huomaan miten uutiset unohtavat ja korostavat, vain muutama polttopiste kerrallaan. Maailmassa historia tapahtuu nyt, hirvittävällä vauhdilla ja perässä pysyminen on ongelmallista, kokonaisuuksien hahmottaminen entistä hankalampaa.



Aikojen kuluessa diplomatialla on peitelty paljon, suoralla toiminnalla vielä enemmän. Ja kun oikein tarkkaan nykyistä maailmanmenoa tarkastelen, sitä enemmän mielessäni herää lisää kysymyksiä. Lopputoteamus itselleni on aina sama ja ikuinen:  mihin hittoon me tässä hullunmyllyssä oikein päädymme...?

Ja mihin kaikkeen me törmäämmekään avatessamme lehden, lukiessamme ja katsellessamme mediaa, hipaisemalla tablettejamme ja puhelimiamme? Sekasortoon ja hulluuteen, epäoikeudenmukaisuuteen, nälkään, hätään ja silkkaan julmuuteen, maailman "eliitin" päätöksiin, joissa ei ole päätä eikä häntää.

Maailmamme kertoo paljon meistä itsestämme ja siitä, miten kuuroja, mykkiä ja sokeita me olemme. Alistumme, kohautamme olkiamme ja toteamme ettemme voi tehdä mitään, jatkamme matkaamme...



Jonain päivänä maailmamme pettää meidät, kuten me olemme pettäneet sen, luonnon ja ihmiset, eläimet. Alkaa putoaminen tuntemattomaan, pelkoon ja  suruun, kenties kuolemaan. 

Putoamme kauas ajassa taaksepäin hetkeen ennen esi-isiämme, aloittaen alusta samat virheet,  joiden vuoksi menetimme kaiken, myös itsemme...



Ei ole olemassa yksinäisempää hetkeä ja surullisempaa hahmoa kuin ihminen, joka ulkopuolisena itselleen katuu ja itkee, kiroaa mennyttä, näkee takautumina tekonsa ja tekemättä jättämisensä. Niin historia toistaa itseään, kuin ne jotka merkitsevät muistiin samaa tarinaa eri aikakausina, eri ympäristöissä...



Miksi me olemme tai emme ole, olemmeko yksin vai kaikkien kanssa, vai olemmeko yksi ja sama ihmisen kuva kaikissa muissa? Onko maailmamme vain elokuva illuusiosta, jota esitetään jokaiselle erikseen yksityisessä elokuvateatterissa?

Mikään, mitä tiedämme tai tunnemme tänään ei enää huomenna ole mitään, vain hätämme vajoamisesta, kun alla on vain tyhjää eikä pohjaa pudota. 


Me alistumme, hyväksymme ja kiellämme, petämme itsemme kolmasti. Luovutamme vapaaehtoisesti elämämme, muutumme kohteiksi ja olemassaolomme syy on enää ulkokuoremme, josta on luettavissa kaikki sisältämämme.

Helppousko meidät turrutti, sokeutti tahtomme muutoksiin, mikä meidät lopullisesti hävitti, muokkasi massaksi? 



Kun valtaapitäville on vaarallista yksilöllisyys, yksityisyys ja humaanius, yhteisöllisyys, kun me kaikki muutumme helposti valvottaviksi ja seurattaviksi, kasvatamme lapsemme samanlaisiksi, standardien mukaisiksi, mikä meissä enää on elävää ja inhimillistä, ajattelevaa ihmistä? 

Vapauden symboleina muuttohaukat muuttavat maailmaa, mitä tapahtuu kun kaikki muuttohaukat ammutaan, eikä taivaalla lennä enää yksikään siivekäs vapaana? 
Ihmisen suurin rikos on olla ihminen. 



Elämämme tarkoitus on toteuttaa unelmiamme, toistamme välittäen, välillä yhtä matkaa kulkien, välillä eroten. 

Jokaisen kello käy eri aikaa, jokaisen elämänkirja sisältää eri määrän sivuja, mutta siitä huolimatta olemme toisillemme tärkeitä, emme vain ohikulkijoita toinen toistemme elämässä. 

Olemassaolomme muuttuu todeksi sillä mikä merkitys meillä on toistemme elämässä, minä pidämme itseämme.




On helpompaa kadota valmiiksi muokattuun maailmaan, olla samanlainen muiden kanssa kuin olla todellisuutta itsessään, merkitä muut ihmiset elämällään ja jättää jälkeensä mahdollisimman vähän jälkiä, vain elämää...

Maailmamme kasvaa toteutuneista ajatuksista, ja sitä mitä ajattelemme, sellainen on maailmamme. 

Ehkä muutos alkaa ajatuksistamme ja ymmärryksestämme jättää niistä vahingollisimmat toteuttamatta. Näemme toteutuneen, emme toistemme ajatuksia, sillä äänettöminä ne toteutuakseen vasta etsivät samanmielisiä ihmisiä, välineitä ja tukipilareita.



Olemme laiskoja uneksijoita, joille itse unelmasta uneksiminen on tärkeämpää kuin sen toteuttaminen. Niin kauan kun hyväksymme jonkun muun unelmat omiksemme, ei meillä ole mahdollisuutta kasvaa unelmiemme tasalle. 

Onko unelma hyväksyttävämpi, mikäli sen eteen on tehty epäinhimillisiä uhrauksia, purtu hampaita yhteen, kestetty kolareita ja tarkkailtu iholla mustelmia?  Ovatko näennäisesti helpolla saavutetut tavoitteet unelmia lainkaan, vai ovatko ne vain
muiden keksimiä tarinoita...?



Emme ehkä ole täydellisiä, ehkä meistä ei koskaan tulekaan täydellisyyden perikuvia, mutta voimme aina raapia pintaa ja pullikoida, parantaa maailmaa omalla lilliputin kokoisella panoksellamme, lähtien itsestämme, ajatuksistamme ja teoistamme.

Ehkä meidän kannattaa aloittaa ajattelemalla vaiettuja sanojamme ja tekemättömiä tekojamme, itsellemme tuntemattomiksi jääneitä ajatuksiamme.  Elämä on kuitenkin harvinaisen yksinkertainen asia, sisään- ja uloshengityksen välinen tila, jossa olemme vapaita...

Onko liian myöhäistä, onko kaikki jo menetetty? En tiedä, pelkään pahinta, yrittäen kuitenkin ajatella parasta. Elämä kantaa jonkin matkaa, mutta odottaa myös ihmisen omaa panosta. Optimismilla on paikkansa ja periksi ei saa antaa koskaan...



Aamuyön myöhäisinä tunteina luonto itkee kastekyyneleitä, äänettömänä väristen, malttamattomana odottaen aamuauringon lämmittäviä säteitä. Ja Pahan puutarhassa mustanpuhuvat kukat rehottavat hedelmällisessä maassa, vallaten lisää tilaa aina uusien lajikkeiden kasvaa...


Luonnossa tapahtuu koko ajan sellaisella vauhdilla, etten malta istua koneen äärellä ja naittaa keskenään sanoja. Elämä on tuolla, ulkona luonnossa, ihmisten keskellä...

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Kohtaloiden romurallissa...


Ajatukset ja aiheet virtaavat laajalla alalla, kaukana toisistaan, kunnes jossain vaiheessa ne kohtaavat ja on aika kirjoittaa...


Elämästä on helpompaa kirjoittaa vertauskuvilla, käyttäen sanoina vaikkapa romuautoja ja -ralleja.



Kaikissa ralleissa voi voittaa, hävitä tai vain kolaroida ja mitä tahansa voi sattua Kohtaloiden Romurallissa. Kaikella on aikansa, jokaisella autolla ajajansa ja maaliviiva jossain edessä odottaa jokaista ajajaa...



Kohtaloiden romurallissa jotkut ajavat tiukasti sääntöjen mukaan toisten muokatessa sääntöjä itselleen sopiviksi, joillekin säännöt on tehty kaikilla mahdollisilla tavoilla rikottaviksi kun taas toiset ottavat riskejä sitä mukaa kun niitä eteen lankeaa. Tapoja ajaa on yhtä monta kuin kuljettajaa.



Lähdössä osa päättää jo etukäteen tehdä varaslähdön, jotkut pysähtyvät paikalleen toisten yskiessä vaivoin eteenpäin. Kenen romu ajaa keulassa, ketkä ryhmittyvät muiden mukana, kuka tai ketkä pitävät turvallisesti takasijaa...

Eteen keulijoilla on usein niin kova kiire, etteivät he hahmota rataa sen paremmin kuin ympäristöään ja siksi he usein päätyvät penkalle ihmettelemään häviötään.



Kohtaloiden romurallissa on mahdollisuus nähdä uskomattoman päätöntä menoa, missä millään eikä kenenkään elämällä ole mitään väliä.

Jotkut taas köröttelevät alinopeutta, varoen radan reunaa, peläten jokaista kuoppaa ja mutkaa, eksyvänsä harhaan. He myöhästyvät aina ja kaikesta, mutta ovatpahan pellit ainakin vahingoittumattomat.


Romurallissa painetaan kaasua ja kiihdytetään, pusketaan toisten pelteihin kolhuja, ajetaan ne kenties tieltä omaa ajoa estämästä. 



Jokaisen kuljettajan kasvoilla on vaivoin salattuja ilmeitä, kuolemaa halveksuvia virneitä, ajolasien takaa varovaista pälyilyä, näennäisen rauhallista toisten tarkkailua ja etenemistä, loppumetreillä parhaimman paikan saamiseksi lopulta kiihdyttämistä. Kenties voittajana maaliin, kenties hävitä...

Loppupeleissä, ajopelin kunto on aina arpapeliä ja vain ajonopeuteen sekä varmuuteen on mahdollisuus vaikuttaa.


Korjaamolla jokainen romuauto seisoo yksinään pukeilla, jotkut kipataan suoraan kaatopaikalle ja joillekin moottoritie on aina vain kuumempaa, veren valuessa suupielistä. 

Romuralleissa kolaroivat elävät elämäänsä, kun taas katsojat huutavat neuvoja vieressä, kolarin sattuessa pelkäävät, mutta yksikään kolhu ei osu itseen, ellei ajajan paikalla ole joku, joka on tärkeä...



Romurallien katsomoissa istuvat usein pelkääjät, eläen ralleissa mukana kuin pelkäämättömät. Turvallisuus on  vain illuusio ja jättäessään katsomon, hekin nousevat autoihinsa ja ajavat kohti elämää...

Elämä on karheaa, täynnä rosoisuutta ja kuoppia odottamattomissa paikoissa. Ja kuitenkin, elämä on myös silkkiä ja sileintä samettia, käsien alla pehmeintä koskettaa, kutsuvana askeltaa tai painaa pää, nukkua, uneksia, elää elämää...



Uusia autoja ei romuralliin huolita, niillä ei ole tarpeeksi kilometrejä takanaan ja ajajat ovat liian usein yltiörohkeita. Uusilla autoilla ajetaan toisenlaisia ralleja, kiihdytysajot silmissä kiiltäen, ohimot tykyttäen tai ehkä sittenkin Fast and Furious-kisat sopivat parhaiten.



Vuosien varrella olen törmännyt mitä erilaisimpiin versioihin alla olevasta mestariteoksesta, monet loistavia ja koskettavia, mutta nimenomaan tämä versio ja tässä elämäntilanteessa liikautti sisälläni muutakin kuin vain rattia, kaasujalkaa ja moottoria. Se sai romuautoni pellit tärisemään ja  tuulilasinpyyhkijöiden sulat kiihkeästi väpättämään kuin hidastetussa filmissä...

Kun elämässä kilometrit lisääntyvät, romurallien määrät kasvavat ja matkamittari pyörähtää muutaman kerran ympäri, Disturbed-yhtyeen versio peilaa parhaiten mielen sielunmaisemaa, kuljettua matkaa, unohdettuja kilometrejä jossain kaukana...





Kun ralleja on takana vasta yksi tai kaksi, ajopeli vielä uutuuttaan kiiltävä, kenties ostettu velaksi, silloin alkuperäinen ja äärettömän kaunis kappale saa kiiltävän ajopelin konepellin välkehtimään, taittaen valoa loistavasti ja elämän kilometrit muuttuvat vähä vähältä tutuimmiksi...