BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

perjantai 8. helmikuuta 2013

Naamioitumisen mestarit...

Katselen valosaasteen liukuvärjäämää taivasta, likaisenharmaasta vaaleaan punaan. Koivujen alastomat ja ohuet oksat piirtyvät veitsenterävinä pilviä vasten, kuin kuparilevylle teräsneulalla kaivertaen.

Miten aina päädynkään miettimään ihmisenä olemisen ihmettä, ihmisiä, elettyä ja elämätöntä elämää. Sitä minkä näen, osaa vain arvaillen ja harvoin, jos koskaan koko totuutta tietäen.


Miten niin moni asia joka toisessa saattaa vaikuttaa naurettavalta, voikin pitää sisällään tuskan tummaa monen oven takana.

Olemme naamioitumisen mestareita, osia näytelmässämme vähä väliä vaihtaen. Vain kaikkein läheisillemme olemme omia itsejämme, vai näinkö vain kuvittelen.
Ehkä joku hajoaa omaan näytelmäänsä, pitää kynsin ja hampain kiinni valitsemastaan henkilöstä. Totta, haluttua tai illuusiota, ihminen kokonaisena, omassa ihossaan.

Ihminen olentona on suuri arvoitus ulkopuolisille, läheisille, usein myös itselleen ja salaisuuksista suurin on itse ihminen ihmiselle...



Päivittäin, ympärillämme esitetään pieniä näytelmiä, viestejä toisille ihmisille ja kaikki ne haluavat tulla tulkituksi oikein, harvoin siinä onnistuen. 

On aika kertoa pieni tarina elävästä elämästä. Ja kuten monet tarinoistani, tämäkin tapahtuu bussissa matkalla kaupungin teillä ja kaduilla. 

Muutamien minuuttien aikana, puolityhjässä bussissa, näyteltiin tarinaa rakkauden, kuin modernia versiota näytelmän ikiaikaisen.


Astuessani bussiin kuulin kuin ohimennen ääniä taustalla, nousevia ja laskevia, karheita. Ollen ajatuksissani vahingossa valitsin sivustakatsojan kannalta parhaan paikan, tarpeeksi läheltä ja kuitenkin sopivan kaukana. 

Tartuin lehteeni ja olin jo syventymässä yhdentekevään artikkeliin kun huomioni kiinnittyi kanssamatkustajien vaivautuneisiin ilmeisiin, pälyileviin katseisiin ja penkeillä aina vain matalammaksi liukuviin, piilotteleviin olemuksiin.

Bussissa aistittava tunnelma oli erikoinen, äänten maustamassa ilmapiirissä erilaiset ainekset olivat sopeutumassa toisiinsa, rakentamassa näytelmälle lavasteita.



Nainen verevä ja runsasmuotoinen, poskensa sileät ja kasvoiltaan nuoren oloinen. Mies kookas ja elämän kolhima, naista selvästi vanhempi ja kypsemmältä vaikuttava, vaan vähänpä ymmärsin, tiesin tulevaa.

Mies yritti herättää huomiota ja puhui naiselle, mutta nainen vain hymyili, vastaamatta miehelle. Ilmassa lehahti häivähdyksenomaisesti pyttipannu päivälliseksi ja olutta kyytipojaksi, ehkä jotain muutakin...

Mies kyseli ja vastaili omiin kysymyksiinsä, naisen edelleen vaietessa hymyillen. He tunsivat toisensa, olivat toistensa seurassa ja jostain oudosta syystä nainen halusi miehen pörhistelevän sulkiaan, esittävän teerenpeliä julkista.



"En ole koskaan hävinnyt yhtään matsia ja muut vihaavat minua. Ne vihaavat, sillä minä kuristan."  Mies tarkkaili naista kulmiensa alta ja kun sanoilla ei ollut toivottua vaikutusta, bussin liikkeitä myötäilevä mies seisomassa kumartui toteuttamaan seuraavaa kohtausta. 

Mies hakkasi molemmin käsin penkkiä katsellen välillä naista, joka edelleen istui paikallaan, rauhallisena ja itsetietoisen näköisenä. 

Kehojen kielet eivät keskustelleet keskenään, iskujen äänet muovipenkillä huusivat huomiota, vaativat sanoja naiselta, vapauttavaa lupaa näyttelemisestä, uhoamisen päättyvän.


Nainen kääntyi miehen puoleen, sanoi muutaman sanasen saaden miehen koko olemuksen täyttämään käytävän ja mies lopetti penkin iskemisen. Kului hetki ja nainen vaikeni jälleen, vastaamatta miehen kysymykseen.

Naisen varmuus ja miehen kaipaava epävarmuus kävivät paritanssia kuin hidastetussa filmissä, eleet kertoivat enemmän kuin sanat, äänetön ja muille kuulumaton keskustelu käytiin mielissä. Ja hetken nainen hymyili miehelle suoraan, kuin hyväillen, kunnes taas kasvot peittyivät ilmeettömyyteen. Mies epäröi, iski penkkiä uudelleen...


Tämä näytös oli hänelle, vain häntä varten ja huolimatta kanssaihmisten vaivautuneista piiloutumisista, hän oli se jolle osoitettiin huomiota, jolta kerjättiin jotain sellaista jota muilla matkustajilla ei ollut miehelle antaa.

Nainen jatkoi eleetöntä istumistaan, huomaamatta miehen silmissä välähtävää tuskaa. Hän halusi käydä läpi koko näytelmän, miehen tekevän kaikkensa, jotta hän voisi armollisesti antautua ja vaipua vuoteelle voitoriemusta raukeana.


Tyytyväinen katse kasvoillaan, nainen vilkaisi kanssamatkustajiaan. Äänetön kuiskaus huulilta leijui ilmassa, miehen korvien kuulumattomissa. "Katsokaa minua, minun vuokseni tuo mies uhoaa." Nainen oli palkinto, jonka takia mies oli jäänyt näytelmän vangiksi, ehkä kaipauksesta sylin lämpöön hetkeksi. 

Varovasti, kuin kokeillen, mies lausui vaimeammin sanan tunteellisen. "Rakas". Naisen huulilla kareili hymy, pieni ja ilkurinen, kuin uusia sanoja esiin houkutellen. 


Alitajuntamme rakentelee ja täydentää huomaamattomasti sanoja ja lauseita, myös ääneen lausutut sanat jättävät väleihinsä tyhjiä tiloja, sanojen kaikuja joissa sanattomat viestit asuvat, odottavat tulkitsijaa...

Poistuttuani bussista,  oman mieleni teatterissa, kuulin lausumattomia vuorosanoja, hiljaa mielessä kuiskattuja. Halusin täydentää kesken jääneen kohtauksen, saada sille jatkoa ja niinpä sallin mielikuvitukseni koostaa palasista tarinalle mahdollista loppua...


Kuin peilin takaa piirtyi verkkokalvoille kuvajainen, täysin toisenlainen. Ääni huusi lujaa, kovaa maailmaa ravistellen. 

"Huomaa minut, olen todellinen. Haluan, että näet minun todellisuuteni, minut itseni. Tämä iskujen sarja on sinun herättämiseksesi, ei kenenkään pelästyttämiseksi. Huomaa minut, halua minua tarpeeksi ottaaksesi mukaasi..."

Ja siihen vieraaseen huoneeseen, yksinäisyyden linnakkeeseen hän haluaa viedä naisen, jota kutsuu rakkaakseen. Hetken näytelmä on täyttänyt tehtävänsä ja julman rakkauden tarina alkaa taas alusta, yhä uudelleen, kerta toisensa jälkeen...

Jokainen rakkaustarina, kaunis tai ruma, etsii kertojaa joka antaa sille äänen, tekee siitä ainutlaatuisen. Elämä valitsee ihmiset, asettaa näyttelijät paikalleen ja antaa läpinäkyvän käsikirjoituksen, jonka läpi vuorosanat luetaan takerrellen...

Tarinan loppuosa on mielikuvitukseni kutomaa seittiä kaikesta lausutusta, lausumattomista sanoista, mutta miten se minua ravistelikaan, jätti täydentämään tarinaa mieleni mukaisilla vuorosanoilla...


Tämän kirjoituksen musiikkina on Roy Orbisonin esittämä, U2:n Bonon ja The Edgen kirjoittama ja säveltämä She's a Mystery To Me, joka tunnetaan myös nimellä Mystery  Girl. 

Roy Orbisonin oma tuotanto on täynnä pieniä tarinoita, ajatonta kaipausta, jota jokainen löytää omassa elämässään. Jokaisen laulun sisällä kulkee, kuin punaisena lankana, tumma ja surullinen virta joka vetoaa tulkitsijaan minussa...

11 kommenttia:

Sussi kirjoitti...

Sinulla on kyky nähdä syvälle ihmisen sieluun.

Upea luku- ja kuvakokemus minulla aamun avauksena.

A kirjoitti...

Monenlaisia mysteereitä olemme itsellemme ja toinen toisillemme..:)

Kiitos Pitsit tästä postauksesta!<3333

a-kh kirjoitti...

Voi olla, että olemme maailmankaikkeuden ainoat elolliset oliot. Varjelkaamme toisiamme ja varjeltukaamme toisiltamme.

Unknown kirjoitti...

Lueskelin joskus kauan sitten kirjaa joka käsitteli ihmisen elekieltä. Kiva on joskus seurata miten suu ja keho kertoo kahta eri asiaa. Kaksnaamaisia on aina ollut ja tulee olemaan. Oman eduntavoittelu hinnalla millä hyvänsä. Ihmisarvo mitataan vain lompakon paksuuden tai yhteiskunnallisen aseman mukaan. Onko tämää kaikki kakstuhatlukua? Mielenkiintoinen bussi reissu sinulla.

Liplatus kirjoitti...

Kyllähän Meillä on erilaisia rooleja elon taipaleella eri tilanteissa, mielestäni luonnollista. Koti rooli, ei välttämättä toimi töissä ja taas päinvastoin. Tokihan vaikuttaa koettu ja luonne myös, missä määrin rooli vaihtuu.

Ei varmaan suotta sanota, että "elämä on näytelmä, jossa jokaisella Meillä on rooli."

Luen postauksesi vielä uudelleen levänneenä, nyt väsy alkaa painaa.

Mielenkiintoinen on...

He.r.ne kirjoitti...

Ajatuksesi tempasivat mukaansa,
mielenkiintoisiin virveleihin
ja tuuletuksiin!

Jonkin sortin kameleontti ihminenkin on. Se naamioitumisväri ei aina näy päällepäin, mutta voi kuulua sitäkin paremmin.

Enkäpä vain Oikein Vanhat Mummot ja Vaarit, Lapset ja Vammaiset eivät kuulu yllämainittuihin, vaan ovat sitä mitä ovat, aidosti naamioitumattomia? Vaikka lapsista luulisi, että he ovat mestareita kuvittelemaan ja vaihtamaan väriään!

Heidän naamiovärinsä on poikkeuksellinen, koska he eivät
naamioidu saalista pyytääkseen tai
hengissäsäilyäkseen, vaan elävät todeksi joka hetken, niinkuin lapsi tekee, kun satukin on totta!

Ajan mittaan satumaailma vain muuttuu, älyn satumaailmaksi.

Ihminen on niin hirveän paljon kaikkea ☺.

Arnoya Ari kirjoitti...

Reviiri karsinassa jakaa usein lokeroihin joihin ei ole avainta.

Birgitta kirjoitti...

Roolia ja peliä, itselle ja muille, tutuille sekä tuntemattomille. Kertomasi on todella vahvaa ja huomasin kuinka ensin pelkäsin miehen iskuja ja sitä muistikuvaani pelottavasta isosta miehestä. Lopulta kuitekin näin pelkääväni enemmän naista, jolla oli suurempi halu olla valtiattarena.

Kun naamion näkisikin poistuvan omilta kasvoiltaan, kumpa näkisimme itsemme todellisina. Luulenpa, että kun egolla on hauskaa, niin meillä itsellämme ei ole.

Irja Viirret kirjoitti...

Niin näytelmäähän tämä on koko elämä.. en osaa tai jaksa tähän sen kummemmin nyt mitään sanoa. Vaikka emme mielestämme piiloudukaan naamion taakse, niin ehkä joku osa on aina salattu, tosin ei niinkään ehkä itseltä, toisaalta näen kyllä itseni vain rikkinäisestä peilistä kuten siitä nyt näkee? Huhuu Pitsit, missä piileksit, tule esiin:)

a-kh kirjoitti...

Mitäs jos päätyisit miettimään seuraavaa pärettäsi?

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Alkaa olla aika palata ihmisten ilmoille, päihittää viruksen pirulainen ja luiskahtaa normaaliin päivärytmiin.

Vielä hetken otan rauhallisesti ja sitten palailen lukemaan blogejanne, joiden tuomaa elämän makua, huumoria ja valoisuutta tarvitsen juuri nyt eniten.

Hei Sussi!
Kiitos, kiitos. Jotkut tarinat kerta kaikkiaan vain suorastaan huutavat muistiin kirjoittajaa. Ympärillämme esitetään jokaisena päivänä erilaisia pieniä näytelmiä. En tiedä miten muut kiinnittävät niihin huomionsa, mutta minut ne löytävät aina...:)

Hei Aili-mummpo!
Totta, ihmistä ei kykene lukemaan kuin avointa kirjaa, siis mysteereitä olemme kaikki, toinen toisillemme, mutta sitäkin mielenkiintoisempia, kokonaisia tarinataloja, jotka vain odottavat lukijaa ja kuuntelijaa...:)

Hei a-kh!
Hienosti todettu "Varjelkaamme toisiamme ja varjeltukaamme toisiltamme". Siinä se on ja sen välissä kokonainen merellinen ihmisten tarinoita...:)

Hei Harry!
Totta tosiaan, ihmiset ovat varsin ristiriitaisia olentoja ja suu todella kertoo usein eri tarinaa kuin keho, joka yrittää antaa näytelmälle erilaista sisältöä. Hmm, mielenkiintoisia bussireissuja olen tehnyt tavan takaa, niitä näkyy melkeinpä joka kulkuvälineessä. Joskus ne pistävät silmään ja huutavat lujaa, joskus ne vain istuvat äänettöminä ja kuljettavat kuvia silmien edessä...:)

Hei Liplatus!
Samaa uskon, että kaikilla meillä on useita erilaisia rooleja. Ongelma ilmestyy siinä vaiheessa estradille, kun kaikki roolit ovat täysin erilaisia. Sivustakatsojan on aina helppo tehdä huomioita, vääriä tai oikeita, mutta huomioita joita sekoittavat myös aiemmin nähdyt näytelmät eri miehityksellä...:)

Hei Herne!
Ihmiset ovat äärettömän mielenkiintoisia otuksia ja heidän esitystensä seuraaminen antaa monia mietintätuokioita. Yrityksistä huolimatta, tuskinpa tiede koskaan pystyy määrittelemään ja määrittämään ihmistä todella tarkasti, jokainen osaa eri roolinsa yllättävän loistavasti. Joskus rooli tai jopa useampi rooli vain voi kaapata ihmisen vangiksi...:)

Hei Ari!
Mainio vertaus ja ilmeisen totta. Hmm, karsinat ja reviirit, sitähän se loppupelissä on...:)

Hei Birgitta!
Päädyit samaan kuin minäkin, naista eniten pelkäsin. Hänen ei olisi tarvinnut lietsoa miestä, arvuuttaa valtaansa ja/tai näyttää kanssamatkustajille omaa ainutlaatuisuuttaan miehen silmissä. Hän halusi enemmän, kahden ihmisen välinen sopimus ei riittänyt, sille piti saada katsojia ja todistajia ja jossain taustalla häilyi kuva siitä, että hän halusi alistaa ja nöyryyttää miestä...:)

Hei Mustis!
Uskoisin, että jokaisen on turvallista pitää ne herkimmät ja haavoittuvimmat osat itsestään vain muutamien ja harvojen näkyvillä. Maailma on kova ja raadollinen paikka, jossa naamiottomat syödään elävältä ja naamioiden repijöitäkin löytyy joka kylältä.

On vuosi lähtenyt käyntiin varsin mielenkiintoisesti ja tämä Noro-viruspirulainen sitten sai minut kiinni. Sen kanssa olen käynyt melkoista painia ja aina välillä se on voimissaan ja sitten minä mätkin sitä valkosipulilla päin pläsiä. Josko siitä pääsisi eroon kun vain suostun lepäilemään kunnolla enkä hosu pää kolmantena jalkana kuumemittari kainalossa. Sairastelu vain on niin pahuksen tylsää...:)