BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

lauantai 30. huhtikuuta 2011

VVV+V

Valo, viina ja Vappu. Valossa löytyy ja mäyräkoiraparaatin myötä viinaakin, Vappu ei selityksiä kaipaa. Vappupäivänä ja viimeistään maanantaina on ison V:n aika, siis v...tuksen hetki, jolloin osa ihmisistä ottaa muistin käteensä ja miettii, mitä tulikaan tehtyä tai jätettiin tekemättä. Liekö kummallakaan suurempaa väliä, sillä se tarina tulee muiden, yhtä älyttömien, suusta.


Katselin perjantaina vappukrääsää myyvien liikkeiden ikkunoita ympäri Helsinkiä ja täytyy myöntää, että tuli harvinaisen vappumainen olo. Yhdessäkin näyteikkunassa oli koko ikkunan leveydeltä tekstattu "Matti- ja Mervi-vappunaamareita, kumisia". Pienellä löytyi tieto siitä, että onneksi löytyy myös muita julkkiksia naamareina. Olisin ollut peräti huolestunut, mikäli kaupungilla olisi tepastellut vastaan tuhansia Matteja ja Mervejä.

Teinien melskaaminen alkoi jo perjantaina, oletin kyseessä olevan vappu-harjoitukset, jotta itse Vapun vietto sujuisi käsikirjoituksen mukaan. Paljon viinaa, örveltämistä ja yhteislaulua, jossa jokainen laulaa eri laulua, välillä oksentelua paikallisen marketin muovikassiin ja sen ohitse.



Onneksi näkyi tavallista perhe-Vapun yrittelyä ja yrittämättä tavallista Vapun viettoa. Menin erinäisenkin ilmapallopilven ohitse, mutta en törmännyt yhteenkään tavalliseen, muovi- tai kumipalloon. Peltipalloja kaikki tyyni ja ne kimaltelivat kaikissa sateenkaaren väreissä. Vielä en, onneksi, törmännyt yhteenkään Matti- tai Mervi-palloon, mutta eiköhän niitä ole myynnissä jossain maailman kolkassa.

Vappuaaton vietto liukui ohitseni siitä hyvästä syystä, että huomenna aamulla, siis Vappupäivänä vietän Vappuaamiaisen auttamalla läheisiäni muutossa. Itse asiassa, paras tapa viettää Vappua, sillä siinä yhdistyvät tekeminen, läheisten tapaaminen ja onnellisuus siitä, että on voinut olla iloksi ja hyödyksi toisille.



Kaiken huipuksi Vappuna muuttoavun saaminen on työn ja tuskan takana, sillä niistäkin moni, jotka olivat lupautuneet muuttoapulaisiksi, peruutti tulonsa vedoten jo etukäteen tiedettyyn Vappu-krapulaan.

Mitä he tekevät silloin, kun tarvitsevat itse apua? Jossain vaiheessa jokainen joutuu joustamaan omasta hauskanpidostaan. Vappuja tulee ja menee, mutta ystävien ja läheisten auttaminen ei välttämättä enää toistu, varsinkin jos on jo kieltäytynyt ensin luvattuaan auttaa. Ihmisten pulaan jättäminen saa rumaa jälkeä aikaan.


On yksi periaate ylitse muiden, varsinkin ystävyyssuhteissa, mutta se pitää paikkaansa kaikissa ihmissuhteissa: pistä hyvä kiertämään. Auta aina kun voit, jättämättä toista kiitollisuudenvelkaan. Yksinkertainen ja toimiva elämänohje.

Voi hyvä tavaton sentään, nousihan se sormi pystyyn, vaikka pyhästi vannoin ja vakuutin itselleni, että saarnaaminen saa tältä Vapulta jäädä. No, minkäs eläin täplilleen mahtaa, varsinkaan höyrypää sellainen...



Taidanpa kerrankin mennä ihmisten aikoihin nukkumaan, ollakseni taas ylhäällä kukonlaulun aikaan.

Valoisaa ja mukavaa Vappua itse kullekin:)

keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Keväinen luurankotanssi...

Entisajan pin-up-neitokaiset näyttävät mitä todennäköisimmin nykyajan mallimammojen mielestä hyvinsyötetyiltä ja ylilihavilta palleroisilta, jotka mallimammojen käsittelyssä ensin näännytettäisiin nälkään ja sen jäkeen alkaisi hemmetinmoinen makeover muun ulkonäön suhteen.



Alan yhä paremmin ymmärtää eräiden miespuolisten ystävieni kaihoa entisaikojen pin-up-tyttöjen perään. Kuten eräs ystäväni totesi, niin eihän näillä nykynaisilla ole vyötäröstä tietoakaan, on vain joko muuten äärettömän hoikka olemus ja pullottava puolipotkupallo vyötärön kohdalla tai sitten se nälkiintyneempi versio, jolla vyötärön kohdalla on reikä, josta päivä paistaa läpi.

Sama tapaus, jonka kylkiluut pystyy laskemaan viiden metrin päästä ja jonka kuva photoshopataan nukkemaisen sileäksi kansikuvaa varten. Siinä meillä oikea teinityttöjen ja vähän isompienkin tyttöjen ihanne, jota kohti moni yrittää hampaat irvessä oksennellen pyrkiä. O tempora, o mores.



Asia tuli esiin, kun kuulimme ohimennen ihmisten keskusteluja. Auringonpaiste on tehnyt tehtävänsä ja niin siinä pyrstöt pystyssä naisihmiset kaivelevat viime kesän mekkosia komeroistaan, kiroillen ja pyhästi vannoen, että nyt viimeistään ne viime kesän jälkeen kertyneet ylimääräiset kilot vihdoinkin karistetaan. Katsellessani asiasta keskustelevia naisia, en voinut kuin ihmetellä.

Samaa oireilua olen havainnut jo aikaisemmin ja jopa ystäväpiirissänikin kohistaan erilaisista nälkäkuureista, joille on annettu uusi ja myyvempi nimi. Eräskin ystäväni on mukavan pehmeän kokoinen, kaunis ihminen, joka todennäköisesti näyttäisi laihana varsiluudan ja Sinipiian risteytykseltä. Hän on päättänyt näännyttää itsensä luurangoksi ja siihen ei järjen tai varoituksen sana mahdu väliin. En ymmärrä...


Kevät on mukavaa aikaa näin naaraspuolisen ihmisotuksen kannalta tarkasteltuna. Kun ulkona pöpelikköreissuilta rähjääntyneenä, tukka pystyssä ja nenänpää mudassa, palaa kotiin ja alkaa siistiytymisen jälkeinen naiseksi pukeutuminen, niin täytyypä todeta, että kyllä korkokengät hakkaavat mennen tullen kumisaappaat tai retkikengät, lenkkareista nyt puhumattakaan.

Välillä, ja keväällä eritoten, on vain niin tolkuttoman upeaa pukeutua naiseksi, ottaa ilo irti siitä, että korot kopisevat ja hamonen hulmahtelee säärien ympärillä. Mikä tunne se onkaan, kun sujauttaa räpylänsä siroakin sirompaan korkokenkään, sitä ei voita mikään. Ja se tepsuttelu parketilla tai kivilattialla, aivan sama millä lattialla, ja kengistä kuuluva rytmikäs tapsuttelu ja kopina...


Kyllä muuten suu kipristyy ihan messingille, kun mielessäni naureskelen sitä, että tietäisittepä minkälainen suorosvon näköinen tapaus tämä korkokengillä kopisutteleva kevään hengetär toisinaan on, itse asiassa melko usein. Eipä olisi viheltelijöitä saati kahville pyytäjiä, eipä totisesti olisi. 

Kaipa meissä jokaisessa on useampia puolia, tai ainakin kaksi erilaista ihmistä, vähintäänkin. On ensinnäkin julkinen minä ja sitten varjellumpi salainen minä, jonka vain lähimmät saavat nähdä, jos hekään.

Miespuolisia ystäviäni tarkkailemalla olen huomannut, että miehillä on aivan samat kotkotukset. Ihmiskunta, ja erityisesti sen koiraspuoliset lajin edustajat, herää keväällä soidinmenoja varten, pörhistelee sulkiaan ja tekee kaikkensa miellyttääkseen valitsemaansa naarasta tai koirasta, itse asiassa mitä tahansa naarasta tai koirasta. Mikä sen somempaa...


Jos kasvikunnasta haluaisin etsiä esimerkkejä keväisistä naisista ja miehistä, niin nainen on ehdottomasti valkovuokko, joka miesten ihailusta hurmaantuneena kurottaa terälehtiään lähemmäksi valoa. Mies taas on kauniin keltainen leskenlehti, joka vaatimattomana (?!?) ei pidä meteliä itsestään, mutta jonka esiin tulemista jokainen odottaa malttamattomana.



Nyt on taas kerrankin niin tyttömäinen olo, että siinä on vallan erinomaisen hyvä syy hyristä ilosta...

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Vuosien unet, löytämisen tyhjyys...

Unien oudoissa maisemissa, ajatusten toisella puolella, siellä missä mahdoton tulee mahdolliseksi, yön kuvat elävät omaa elämäänsä.

Mitä tapahtuu silloin, kun uni muuttuu todeksi, vuosien päästä ensimmäisen unen näkemisestä? Onko mahdollista elää unien unet yhä uudelleen, kunnes jonakin päivänä uneksija herää aamuun ja unessa nähty muuttuu elettäväksi elämäksi?


Muistelen, että jo hyvin nuorena, suorastaan lapsena, näin uneni ensimmäisen kerran. Uni, josta tuli yöllinen seuralaiseni vuosien ajaksi. Unen tunnelma muuttui siirtyessäni ajassa eteenpäin, kasvaessani ja kohdatessani maailman sellaisena kun se minulle esittäytyi.

Unessa vain muutama kohtaus muuttui vuosien mittaan ja Freudilaiset voivat nähdä niissä lapsen kasvutarinan nuoreksi naiseksi. Itse elin unessa suurimmat pelkoni ja onnen hetkeni, pelon voittamisen ja lopulta rauhan, joka kantoi pahimpien karikoiden yli. Tiesin aina voivani kutsua uneni avukseni, silloin kun se halusi piirtyä verkkokalvoilleni ja suoda helpottavan unohduksen.


Alkaemy: Nimue's Lament from CD Celtic Journey

Unet eivät ole käskettävissä, houkuteltavissa, kenties. Unessani oli vain yksi maisema, turvallinen ja luotettava, muuttumaton ja tärkeä juuri silloin, kun kaikki muu ympärilläni oli yhtä suurta muuttoliikettä. Kykenin luottamaan vain uneeni, sen luomaan illusioon tasapainosta ja turvallisuudesta, paluuseen luokseni öinä, jolloin kaikki muu särkyi ympärilläni.



Kävelin pitkin kärrytietä, jossa tiukkaan poljettu maapohja kamppaili punertavan ja hienoksi jauhautuneen hiekan kanssa tilasta, keskellä kulki ruohomättäiden rivittämä vihreä linja, joka piteli taistelevia osapuolia välillä erossa toisistaan, välillä yhdistäen ne rauhanomaiseen yhteiseloon. Kävelin tietä pitkin, aurinko paistoi kirkkaana ja lämpöisenä. En ollut matkalla minnekään, kuljin vain eteenpäin ja nautin hiljaisuudesta sekä leudosta tuulesta, joka kosketteli hellästi poskieni ihoa.

Edessäni näkyi metsän reunustama pelto, joka eri unissa kasvoi joko keltaista viljaa tai lainehti valtoimenaan kedon kukkia. Keskellä laajaa peltoa, kuin kaiken kuninkaana ja valtiaana, kohosi paksurunkoinen ja tiheälehvästöinen lehtipuu, joka lähempää katsottuna osoittautui tammeksi. Sen kaarna oli paksu, juovikas ja täynnä risteileviä, sittemmin jo parantuneita haavoja. Kuningastammi, kaikkien legendojen vanha ja viisas.



Kaukana takanani kuulin nopeasti laukkaavien ratsujen kumun. Peloissani, tietämättä miksi, juoksin kuin henkeni edestä kohti tammea, nopeammin ja nopeammin, jalkani suorastaan lensivät, puu tuntui olevan liian kaukana äänien lähetessä uhkaavasti.

Viimeisellä hetkellä, ennen ratsujen siirtymistä laajan pellon laitaan, ehdin kiivetä puun alaoksille ja niiltä, tuultakin nopeammin kiipesin yhä ylemmäksi ja ylemmäksi. Painauduin tiiviisti puun runkoa vasten, suljin silmäni ja toivoin olevani näkymätön.

Ratsastajat liikkuivat metsän reunassa, edeten niityllä lähemmäksi tammea. Tiesin, että ne etsivät minua. Ratsastajien huudot ja kovat äänet saivat minut suunniltani.



Joskus ratsastajat ampuiva laukauksia, joskus laukaus osui minuun ja olin pudota. Toisinaan unessa oli vain yksi hevonen, metsän laidasta niitylle hiljaa asteleva valkoinen hevonen, jolla ratsastin onnellisena pitkin niittyä. Toisinaan olin niityllä yksin, istuskelin tammen oksilla ja annoin tuulen leyhytellä hiuksiani.

Jokainen uni päättyi siihen, että nukahdin puun juurelle. Ei kovin kummallinen uni, tunnelmat vain vaihtelivat ja unessa koettuna ne olivat joko pelottavia tai vapauttavia. Myöhemmin opin ovelammaksi, huijasin takaa-ajajia, kesytin villihevosia tai parhaimmillaan tein akvarelleja tammesta.



Freudilaisuuden kannattajien ei kannata innostua liikaa, niin houkuttelevaa kuin se olisikin. Tiedän taustani sekä menneisyyteni ja siksi osaan näin aikuistuneena yhdistellä asioita niihin ympäristöihin, joissa kasvoin sekä niihin ihmisiin, joiden keskellä elin.

Oudoksi tämän unen tekee se, että muutamia vuosia sitten olin ajelemassa polkupyörällä Luxemburgissa, uskomattomia loivia ylämäkiä ja vastavuoroisesti vauhdikkaita alamäkiä.

Ajeltuani useampia tunteja, oli aika katsella sopivaa paikkaa eväiden syöntiin. Kuin tilattuna, edessä tuli mahdollisuus kääntyä pienelle, käyttämättömältä näyttävälle kärrytielle, joka oli jo kasvamassa umpeen. Asfalttia olin nähnyt tarpeeksi, joten valitsin mielenkiintoiselta näyttävän kärrytien, jota sitten ajelin hyvän matkaa eteenpäin.



Tajuamatta miksi, kylmät väreet alkoivat äkkiä kulkea pitkin selkäpiitäni. Polkiessani taas yhden ylämäen ylös, edessäni avautui unieni maisema, tarkalleen sellaisena kuin olin sen vuosien aikana unissani nähnyt. Sydämeni löi varmasti ylimääräisen lyönnin, henkeni oli salpautua ja aivan vaistomaisesti liikuttelin päätäni, rekisteröidäkseni jokaisen kuuluvan äänen.

Unieni maisema levittäytyi eteeni rauhallisena, melkeinpä uneliaana, lintujen laiskahko sirkuttelu kantautui korviini, tuuli samalla tavoin kuin unissa. Se hetki oli outo paluu lapsuuteen ja nuoruuteen, kylmä kosketus tapahtuneisiin, mutta kuitenkin niin läheinen kuva sisimpääni.



Vietin paikalla useita tunteja ja aivan oikein, söin evääni tammen juurella, nojaten päätäni sen karkeaan ja lämpimään runkoon, käyden läpi unieni eri versioita. Vaistomaisesti odotin, että metsänreunasta ilmestyy unieni valkoinen hevonen, mutta ei, sain syödä evääni yksin, kaikessa rauhassa, ihmetellen tapahtumaa.

Nukahdin hetkeksi, nojaten puun runkoon, lintujen sirkuttaessa ympärilläni, lempeän ilta-auringon viipyessä kasvoillani ja tuulen kosketellessa ihoani. Olin äärettömän onnellinen, äärettömän ihmeissäni, mutta rauhallisen onnellinen.

Mitä tämän jälkeen tapahtui? Ei yhtään mitään ja se on juuri se, joka minua askarruttaa eniten. Mitä järkeä on nähdä vuosikausia samaa unta ja kun vihdoin elää sen unien paikalla todeksi, kaikki päättyy kuin seinään. Uni ei tule enää kutsuttunakaan, elin sen todeksi, mutta miksi?



Ainoa jälki unen ja todellisuuden kohtaamisesta oli se oudon rauhallinen, suorastaan onnellinen mielentila, jonka vallassa olin vielä useita päiviä jälkeenpäin. En enää kutsu unieni unta luokseni, eikä se enää saapuisikaan, mutta kykenen koska tahansa, vain sulkemalla silmäni, elämään samat unet uudestaan, näkemättä unta...

Unien illallispöydässä on tarjolla uskomattoman outoja ruokalajeja...

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Kurjuuden kauneus...

Miten minä rakastankaan lintuja, pieniä ja pulleita, isoja ja kaitaluisia, kaikkia taivaalla suhahtelevia siivekkäitä ohjuksia sekä sulavasti eteneviä ilmalaivoja, joiden siipienväli suorastaan huimaa ylöspäin kääntynyttä päätä.


Rakkauteni ei keskity pelkästään lintuihin, kaikki maailman elävät ja melkeinpä ötökätkin ovat kiintymykseni ja jatkuvan kiinnostukseni kohteina. Luonto ja kaikki siihen liittyvä lienee oikeampi ilmaisu, kun haluan nopeasti hahmottaa sen, mikä merkitsee minulle eniten.


Ihmisten eläintarhassa tepastelu ja reviiritaisteluiden tunnistaminen sekä välttäminen on huomattavasti mutkikkaampi juttu. Ihmisistä ei oikeastaan koskaan saa kunnolla tolkkua, päivät ja tilanteet vaihtelevat, jopa vieraan yksilön vääntäytyminen väärälle tontille saattaa aiheuttaa oudoksi luokiteltavia käyttäytymismalleja. Ihmisotusten hahmottamisessa vaisto joutuu kovalle koetukselle.



Liekö kyse sitten siitä, että eläintä, toisin kuin ihmistä, on helpompi rakastaa ehdoitta. Eläin on vapaa valinta, mahdollisuus luoda suhde toiseen lajiin, jolla on sama lahja osoittaa kiintymystä ja älyllistä toimintaa. Eläin on myös suuri arvoitus, jopa ihmiselleen, sillä ihmisellä on edes jonkinlaiset mahdollisuudet ymmärtää lajitoveriaan, kun taas eläimen kohdalla kiintymys, luottamus ja kunnioitus ovat ainoat mahdollisuudet aitoon kommunikaatioon.



Ja kuitenkin eläin on myös mahdollisuus oppia tuntemaan toisia ihmisotuksia. Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa, sama pätee ihmisiin ja eläimiin, kuten myös kaikkeen, mihin ihminen koskee tai vaikuttaa.

Elämän pahimmissa kolareissa, kun ihmiset ovat jättäneet minut yksin, eläimet ovat auttaneet minua säilyttämään sen vähäisenkin järjen hitusen, joka minulla on ollut piilossa, aivojeni takalohkossa. Ihmisten on vaikea osoittaa toisilleen huolta ja huolenpitoa, kiintymystä ja välittämistä, läsnäoloa. Eläimiltä se tuntuu sujuvan luonnostaan, jos eläimelle vain antaa siihen mahdollisuuden.



Yllä oleva kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta. Kyseessä on amerikkalainen koditon, kadulla asuja, jonka ainoa tuki ja turva on koira, molemmat toisilleen äärimmäisen tärkeitä. Koira pitää miehen järjissään, mukana elämässä, sillä jokainen meistä tarvitsee jonkun, jota rakastaa, pitää huolta ja olla vastuussa.

Mies joutuu luopumaan paljosta, taatakseen ystävälleen päivittäisen ruoan, mutta hän tekee sen. Sanat kiintymys, välittäminen ja rakastaminen ovat kauniita sanoja, mutta miten tyhjiä ne ovat, mikäli ne eivät todeudu jokaisena päivänä elämässämme.

Kun ihminen ei välitä itsestään, hänen on vaikea välittää muista ihmisistä, silloin välittäminen eläimestä voi auttaa paranemisprosessissa alkuun.



Ihmisen kyky rakastaa eläintä enemmän kuin toista ihmistä on luonnossa ainutlaatuista, se voi olla surullinen tarina yksinäisyydestä tai merkki äärimmäisestä vahvuudesta, selviämisestä ja kyvystä rakastaa...

Hyväosaisimmatkaan meistä eivät ole turvassa kaiken hyvän katoamiselta, köyhyys ja menetykset iskevät suurimpaankin palatsiin, kauneimpien kasvojen taakse, rikkoen kaiken edeltään ja jättäen jälkeensä pimeän tyhjyyden.



Kun ihmiset läheltämme ovat väistyneet, kadonneet kaltaistensa joukkoon, hakeudummeko lähelle toista ihmistä, silläkin uhalla, että hän pakenee tilannettamme? Vai siirrämmekö katseemme ennen niin itsestään selvään "elävään omaisuuteen", jonka arvo liian usein huomataan vasta sen jälkeen, kun silmämme ovat avautuneet?

Muille kuin ihmisille, ihmisen arvo on siinä ja vain siinä, miten hän kohtelee muita, kyky noudattaa lauman hierarkiaa ja toimia laumassa, johtajan kohdalla lauman kunnioituksen saavuttamista, voimaa.



Olemme kuin hylätyssä talossa säilytettäviä romuautoja, kaatopaikalla nimeltä elämä...

Valkeat kuninkaalliset...

Jo vuosia olen seuraillut lähilahdella asustelevan joutsenparin elämää, saapumista keväällä, pesimistä ja vihdoin perheen pienimpien ilmestymistä näkösälle. Tänä keväänä olen huomannut, miten joutsenparin saapumisen odottelu on muuttunut suoranaiseksi kivuksi, kaipaukseksi nähdä ystävät vuosien takaa, juhlallisen upea lipuminen lahdelle...


Kevät kohisee vauhdilla eteenpäin, meri on jo laajoilla alueilla vapaa, mutta piilossa lymyilevä merenlahti odottelee edelleen joutsenparia saapuvaksi. Tepastelen päivittäin rannalla, ensimmäiseksi aamulla ja viimeisenä illalla, mutta joutsenet loistavat poissaolollaan. Lahti oli vielä muutama päivä sitten vähäiseltä osin sulajään peittämä, eikä asiaa auttanut vähääkään kauempana jo sulana olevat laajat alueet.



Kanadanhanhia ja sorsia näkyy epälukuinen määrä, samoin muita lahdella keväisin näkyviä lintulajeja, joutsenista sen sijaan ei ole tietoakaan. Olen muiden blogeissa käynyt ihastelemassa lukemattomia upeita joutsekuvia, mutta omat kamerani saavat edelleen odottaa kohdettaan. Ja jotta elämä ei menisi liian helpoksi, tottahan toki haluan kuvata omat joutseneni aamu-usvan vaeltaessa lakoontuneiden kaislojen yllä, puiden hämärtyessä pehmeän rakeisiksi taustoiksi.



Pulut ja kyyhkyset kujertelevat raivostuttavan pilkallisesti lähipuissa, kuin naureskellen ihmisotuksen väsymätöntä vaellusta lahdelle, turhautumisesta kielivää nopea-askeleista paluuta ja seuraavana päivänä sama toistuu uudestaan.

Kärsivällisyyteni on ollut koetuksella ja hetken aikaa olin jopa sitä mieltä, että joko kerjään, varastan tai lainaan kalastussaappaat ja kahlaan lahdelman itsepäisen jääräpäisesti olemassaolostaan taistelevan sohjon keskelle, äyskäröin ämpärillä vielä jäljellä olevat menneen talven muistot rannalle ja vapautan lahdelman joutsenten tulla.



Onneksi en joutunut toteuttamaan mielessäni pyörähtelevää typerääkin typerämpää suunnitelmaa. Lahti on vihdoinkin vapaa joutsenten tulla. Päivittäisten odottelujen kohde on vaihtunut, sulajää pakeni aurinkoa, vajosi veden alle ja vain meren virtaus pyyhkii mennen talven veden vangitsijan yllä.



On kuin lahdelmani olisi ollut talven viimeinen linnake, jota se puolusti suorastaan raivoisalla päättäväisyydellä. Kaikkialla muualla olen nähnyt kevään merkit, lian ja roskan alta sinnikkäästi nousevat leskenlehdet, pienet vihreät ruohonalut, voikukanlehtien valloittavan tilaa ja puiden päivä päivältä suurenevat silmut, jotka hetkenä minä hyvänsä paljastavat vihreän salaisuutensa. Ja kaiken yllä raikaa mustarastaan sanoinkuvaamattoman kaunis, melodinen ja huilumainen lurittelu.



Merenlahdella kävi tänään meteli ja melske, mutta valkeat kuninkaalliset loistivat poissaolollaan. Odotus jatkuu...

perjantai 22. huhtikuuta 2011

Painajainen Bajamajassa....

Todettakoon heti näin aluksi, että pääsääntöisesti nainen on mielestäni melko hyvin suunniteltu ihmisotus, mutta muutamia vikoja kyllä pitäisi päästä korjaamaan. Tarkoitan nyt lähinnä rakenteellisia muutoksia, jotka helpottaisivat huomattavasti ei niin urbaania tyttölasta, jolle pikkulat ja puuceet ovat melkoista lyksystä pöpelikössä.


Olinpa taasen, tässä eräänä päivänä, liikenteessä miespuolisen ystäväni kanssa, jonka olin saanut hullutettua mukaani luontoretkelle Itä-Helsingin viidakoihin. Kyseessä oli tuikitärkeä joutsenten bongausyritys, sillä olin saanut vihjeen, että jossain idässä niitä on nähty.

Olimme sopineet tapaamispaikaksi Rastilan metroaseman ja siinä oli ensimmäinen tilaisuus testata älykkyysosamääräämme, joka osoittaui ennakoitua alhaisemmaksi. Voi hyvät hyssykät sentään, eihän pieniin mieliimme tullut, että metroasemalla on kaksi eri ulostulkoaukkoa. Ja niin siinä kävi, että odottelimme toisiamme eri ulostuloaukkojen ulkopuolella. Se siitä älykkyydestä.

Kun vihdoin löysimme toisemme, aloitimme tutustumisemme täysin vieraaseen ympäristöön. Joskus vuosia sitten olen hätäisesti käynyt kääntymässä Rastilassa, mutta siitä käynnistä ei nyt ollut apua. Suunnistimme kohti merta ja löysimme itsemme jääsulan kattamalta rannalta, joutsenista ei tietysti näkynyt sulkaakaan.



Kartoitimme rannat ja lopuksi päädyimme Rastilan leirintäalueen porteille. Seuralaiseni ei ole koskaan vieraillut Rastilan leirintäalueella ja minäkin joskus vuosia sitten, joten luiskahdimme avoimesta portista sisään, etsimme lähimmän pöytä-penkki-yhdistelmän ja istahdimme termospulloinemme nauttimaan omatekemästämme kahvista.

Muistoissani vilahti kuvia kahvista ja itse leivotuista munkeista, joita ainakin ennen muistelin Rastilan kahvilassa olleen tarjolla. Voi olla, että on vieläkin, mutta eivät ovet auenneet meille, kahvila ei ollut vielä aloittanut kesäsesonkiaan ja saimme tyytyä mielikuvamunkkeihin.

Ja kuten aina kahvittelun jälkeen, niin tuli nytkin joka tytön päähänpinttymä mieleen, lähin toiletti oli tarpeen ja pian. Leirintäalueella ei ollut yhtään avoinna olevaa helpotuspaikkaa ja ajan kuluessa, jalat menivät enemmän ja enemmän solmuun. Kävelyni muistutti venytetyn kumiankan hoippumista ja pää oli haljeta harmista sekä aivoihin valuvasta keltaisesta nesteestä.




Voi voi, nyt se on sitten todettava ääneen, että olen miehille hirvittävän kammottavan kateellinen. Seuralaiseni paineli kuin aropupu pusikkoon ja selvisi pelkällä säikähdyksellä koettelemuksestaan. Itse mietiskelin tuskanhiki otsalla mahdollisimman säädyllistä ongelman ratkaisua, samalla kun olotilani muuttui hetki hetkeltä tukalammaksi.

Miesten anatomia on viemäristöltään, siis nesteidenpoistoputkistoltaan, huomattavasti kompaktimpi laitos ja huolellisemman suunnittelun tulos kuin naisten vastaava. Urospuoliset voivat, totta tosiaan, hoitaa viemäristönsä nesteongelman poiston vaikka liikkuvan auton sivuikkunasta, kun se taas naispuolisille, samasta ongelmasta kärsiville, on suorastaan hengenvaarallinen ja äärettömän näkyvä tapa helpottaa tilannetta.



Kummastuksekseni näin rannalla Bajamaja-merkkisen pömpelin, jota ei oltu lukittu monella munalukolla, eikä siinä näkynyt enempiä vaurioitakaan. Syöksyin raivoisasti pömpelin kimppuun, avasin oven ja olin oksentaa, pyörtyä ja käyttäytyä muutenkin tytöille sopimattomaan tyyliin. Herra ja varjele mikä pömpeli, vaappuva ja viime syksyn viemäritukkeumat sisällään pitävä hotelli Helpotus suorastaan hyökkäsi silmilleni, nenälleni ja vaurioitti tasapainoaistiani.

Pytty oli täynnä sitä itseään, kärpäset vain puuttuivat, lattia vaappui vaarallisen oloisesti suuntaan ja toiseen, mutta hätä ei lukenut lakia, tässäkään tapauksessa. Sisään oli mentävä, ovi lukittava ja unohdettava kaikki hienon naisen elkeet sekä yritykset selvitä tilanteesta edes jonkinlaisella kunnialla. Tasapaino oikeaan kohtaan, aina mukana kulkeva wc-paperirulla laukusta, asettautuminen pytyn päälle siten, että pyrstön ja pytyn välillä oli tarpeeksi tyhjää tilaa, silmät ja sieraimet kiinni ja toimeksi.

Sukupuoli ja opitut tavat toden totta aiheuttavat melkoisia tilanteita elämässä. Kunnon pöpelikössä ei tämäkään olisi ollut ongelma. Kengällä potkien kuoppa maahan, homma hoidetaan ja kuopan päälle taas kengällä maata. Siistiä, ekologista ja jopa kunniallista, varsinkin jos ympärillä on tarpeeksi puita ja pensaita, tai edes kiviä.



Selvisin tilanteesta hengissä, itsetunto rutosti ruvella, ja varsinkin seuralaisellani oli todella hauskaa kuunnellessaan kiroilujani ja vikinöitäni tasapainon aina välillä pettäessä ja Bajamajan keikkuessa holtittomasti. Olin aivan varma, että jossain vaiheessa pöntön koko sisällys lentää päälleni, varsinkin kun eräänkin kerran jouduin tanssahtelemaan melko villisti säilyttääkseni lipsuneen tasapainoni.

Nyt kun olen jo toipunut sukupuolten välisestä anatomisesta epätasa-arvosta, voin todeta hyvillä mielin sen, että jossain vaiheessa miehilläkin rysähtää pommi pyrstössä ja sitä ei puretakaan auton sivuikkunasta pyllistellen. Siinä joutuvat koiraatkin ottamaan vessapaperirullan kiltisti käteen, tyytymään kulahtaneeseen Bajamajaan ja tasapainoilemaan lattialla, pytyssä hölskyvän ylivuotisen sen itsensä antaessa ylimääräisen kauhumomentin viemäritukoksen poistamiseen.



Jos vielä joskus elämässäni eksyn Rastilaan, otan mukaani oman vessan ja aivan varmasti miespuoliset ystäväni jäävät retkeltä pois. Ja jos Bajamajaan jossain törmään, juoksen vikkelästi karkuun, vessapaperirulla perässäni kierien...

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Päivä, jona ilo ja nauru katosivat elämästämme...

Apeana vaeltava kansa, tyhjät katseet, epätoivosta kertovat vihaisen nykivät liikkeet, kukaan ei katso silmiin, vaan etenee nopeasti ohitse. Ihmiset ovat muuttuneet varjoikseen, sulautuneet harmaan asfaltin pinnalla pölyäväksi hiekkatomuksi, joka kulkeutuu tuulen pyörteissä nopeasti pois.

Mitä ihmisille on tapahtunut, mihin ilo on kadonnut?

Törmäsin aiheeseen viime viikolla, tavatessani ystäväni. Iloisena tapaamisestamme, olimme molemmat yhtä hymyä, suupielet kiharrettuina ylöspäin, suorastaan ohimolohkoon asti ja nauru pulppusi molempien sisältä kimmoten takaisin läheisistä seinistä.


Tapaamisen riemua tulvillamme sanat ja naurunpyrskähdykset suorastaan ponnahtivat ulos olemuksistamme. Meidät ohitti nainen, joka pikaisen hymyn jälkeen lausahti: "Tekeepä hyvää kuulla ihmisten nauravan." Se oli siinä, nopea lausahdus ja kohtaaminen oli ohi. Sen vaikutus sen sijaan jäi elämään pitkäksi aikaa ajatuksiimme ja puheisiimme.

Keskustelimme pitkään naurusta ja sen oudosta katoamisesta. Yritimme muistella, milloin viimeksi näimme aikuisten nauravan, missä tilanteessa ja miksi. Eipä tullut mieleen, jokainen muistikuva liittyi lapsiin tai nuoriin, tai humalan aiheuttamaan sekavuustilaan, jolloin ihmiset usein pyrkivät tekemän toisiin vaikutuksen nauramalla kovaäänisesti, epätoivoisesti.



Suomalaista kansanluonnetta on ”jalostettu” monilla kovilla sananlaskuilla sekä luterilaisella yksin pärjäämisen eetoksella. Tyhjän nauraja on sanonta, jolla iloisinkin nauru tapetaan ja naurajasta itsestään annetaan kuva typeränä huithapelina, jolta ei voi edellyttää vakavampaa luonnetta tai otetta elämään.

Purraan hampaat kirskahdellen yhteen, vaikka veri tursuaisi suupielistä, mehän pärjäämme yksin ja vakavina. Mitä sitä työssä naureskelemaan, työ on vakava juttu ja vapaa-ajalla ei kunnon ihmisellä ole aikaa turhaan suuvärkkiään liikutella.

Olemme todella kadottaneet itsemme, jos nauru on jättänyt meidät yksin.



Me etsimme naurun siemeniä naurujoogasta, nauruterapiasta, komedioista ja vitseistä, mistä milloinkin. Tarjontaa on paljon, suorastaan hämmästyttävä määrä, varsinkin kun on kyseessä lahja, jonka meistä jokainen saa syntymässään. Nauru on muuttunut tuotteeksi, oppiaineeksi, jonka hallitakseen pitää käydä kurssi tai pari.

Olemmeko kadottaneet luontaisen naurun lahjan puskiessamme eteenpäin ihmiselämän myrskyissä ja aallokoissa? Tilanne on hämmentävä, suorastaan surullinen. Olemmeko kadottaneet elämästämme naurun jälkeiset nautinnolliset unet, vaikeuksista selviämisen avaimet, toisistamme ilon kaikupohjan?


Vaikeuksien keskellä parasta sielunhoitoa on toisen kanssa jaettu iloinen nauru, ei pirullinen tai ilkeä, toisille nauramisen kokemus, vaan aito ja hetkessä huvittavien piirteiden näkemisen tuottava hersyvä nauru, sanallinen siansaksa tai sanoilla leikkimisen tuottama hyvänolon tunne, joka jättää mieleen valoisan pisteen.


Vakavatkin asiat saavat pehmeät reunat, muuttuvat helpommin tavoitettaviksi ja ratkaistaviksi, kun ihminen antaa itselleen naurutauon. Nauru ei mitätöi elämän syvällistä ydintä, päin vastoin, nauru antaa sille laajemman merkityksen.



Naurun hyvää tekevä vaikutus tuntuu kaikkialla, päässä, sydämessä ja sisuskaluissa, jotka suorastaan hytkyvät riemusta. Nauru hieroo meitä sieltä, jonne yksikään ihmiskäsi ei meitä pääse koskettamaan. Se alkaa pienenä hyrinänä, joka vähitellen voimistuu ja etenee sisällämme, kunnes koko olemuksemme on yhtä hyrisevää ja pulppuavaa riemua, jonka soisi jatkuvan ikuisesti.

Ilo ja nauru eivät edellytä toista ihmistä lähellemme, kokemaan samaa kuplintaa ja lämpöä sisällämme. Ilo ja nauru kuuluvat perusasetuksiimme, jotka saa toimimaan, kun ensin löydämme oikean näppäimen tai näppäinyhdistelmän, jolla ohjelmanpätkä aktivoituu.

Kun kurjuus ja vastoinkäymiset lannistavat meidät vakaviksi, on vaikea hetkessä muistaa oikea näppäinyhdistelmä, mutta siellä se on, odottaen löytämistään muistimme lokeroista, hämähäkinseittien ja surupölyjen seasta.



En tiedä lentävistä lehmistä, mutta mikäli näkisin, ja tietysti sieluni silmillä näkisin, muutaman pyörällä ajelevan lehmän, pötköttelisin varmasti ojan pohjalla selälläni, pulleana sisälläni kuplivasta naurusta...

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Tsaikovski mieleni elokuvateatterissa...

Pentuna, aina raivotessani, tömäytin mahtavankokoiset kuulokkeet korvilleni, volyyminappulan kovemmalle ja annoin Tsaikovskin pianokonserton viedä mukanaan.

Näin tapahtui tavallisesti silloin, kun pää pyhää raivoa pöristen painelin nokka verta valuen kotiin. Tappelu ei ollut päättynyt kannaltani suotuisasti ja niinpä sen sijaan, että olisin tirvaissut vastustajani kanveesiin, olin itse päätynyt kunnon nokkakolariin.


Sama raivoterapia toimii vielä aikuisenakin, nyt raivo vain ei ole samaa luokkaa, kunhan kiukuttelen hetken ja palaan sen jälkeen maan pinnalle. Mutta Tsaikovskin pianokonsertto toimii aina. Kuulokkeet korville, silmät kiinni ja mielen elokuva pyörähtäköön käyntiin.




Tiedän, että kyseinen sävellys ei kuvaa raivoa, vaan sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen romanttisimmista pianokonsertoista. No, en ole koskaan väittänytkään olevani erityisen järkevä valinnoissani. Sen minkä lapsena päätin ja valitsin, sitä myös aikuisena toteutan, sillä se vapauttaa aina. Siis Tsaikovskia raivoon...



Suljettujen luomieni takaisessa elokuvateatterissa näytetään melkeinpä aina samaa elokuvaa, muutamin poikkeuksin.

Juoksen sateessa, synkän metsän halki kohti autiotaloa, jonka ikkunat ovat kuin goottilaisessa kirkossa, korkea ja terävä harjakatto nousee mustina pyörteilevien pilvien läpi, raskas ja puinen kaksoisovi repsottaa avoinna, myrskytuulen pahoinpideltävänä.

Astun ovesta sisälle, kylmänkosteaan eteiseen, jossa edessäni odottaa vielä toinen ovi avattavaksi. Ovi on kaunis, sileänpehmeä ja monien käsien sivelemä taideteos, jonka avattuani tiedän pääseväni mieleni konserttisaliin, soittamaan itselleni.



Avaran salin tyhjyydessä askelteni äänet saavat varjon, himmeä valo tulvii rikkinäisistä ikkunoista valaisten ainoan, suurta tyhjyyttä täyttävän esineen, kiiltävänmustan konserttipianon.

Asetan sormeni koskettimille ja tunnen niiden viileän, melkeinpä hengittävän pinnan. Ne odottavat ensimmäistä kosketusta, hiljaisuuden täyttävää musiikkia, joka valtaisan raivon lakastuttamana päätyy lopulta hiljaisuuteen.



Raivon vielä tuntuessa kipuna, soitan itseni unohduksiin, avointen ikkunoiden äärellä, sateesta kosteana, ranteet ja sormet yhä kylmempinä. En tunnista ranteitteni liikettä, sormieni kosketusta koskettimilla, en enää ole tässä hetkessä...

Olen kuin tulessa, raivo ja viha palavat minussa liekeillä. Sävelten soidessa sieluni sisällä, pikkuhiljaa, vähä vähältä raivoni palaa loppuun, hiilloksen hehkuessa hetken koskettimilla. Soitan itseni vapaaksi, kaikesta...

Raivo minussa sulaa, hajoaa palasiksi ja poistuu luotani. Mieleni valtaa viileä, suuri rauha.



Hiljaisuus tunnustelee hetken pianon kaikupohjaa, vielä viimeinen kosketus koskettimilla ja varjot vajoavat takaisin pimeyteen. Sade vaikenee vähitellen ja aamu löytää tiensä autioon saliin.



On aika poistua, pehmein askelin läpi aamun kuulaassa valossa hohtavan metsän. Takanani ovi sulkeutuu ja olen vapaa...