BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

torstai 22. marraskuuta 2018

Salaperäinen, tuntematon ja saavuttamaton...



Unelmat ovat unien kaltaisia, lipuen yössä hitaasti kuin pilvet aamutaivaalla, ollen herätessäni entistä kauempana todellisuudesta. Vuosien unet, pilvien ajelehtimiset suljettujen luomien alla... 

Onko unien maailma todempaa kuin todellisuus, unet jotka seuraavat päivälläkin ajatuksissa. Unimaailma ja unelmat, joista tulee elämääkin suurempia...

Elämää rinnakkaisissa todellisuuksissa, unia joiden luomiin kuviin haluaa jäädä, valaista valvetilaa, tehdä päivistä elämisen arvoisia. Hyppy tuntemattomaan, unien maailmaan, vailla karttaa ja kompassia, unelmia toteuttamaan...



Olen aina ollut oman tieni kulkija, kulkuri omasta tahdostani, toteuttaen monia unelmiani, hypäten tyhjän päälle useammin kuin kerran. Suurkaupunkien kivierämaista vähitellen itseensä kietoutuviin, autioituviin kyliin, tietymättömien taipaleiden takana, tuntemattomilla poluilla, oman ajantajuni mukaan. 

Yhden suurimmista unelmistani toteutin tänä syksynä, unelman jonka kuvittelin jäävän toteutumattomaksi, vain yöllisissä näyissä elettäväksi. Se oli niin fyysisesti kuin henkisesti kaikkein vaativin matkani, suorastaan pelottavan uhkarohkea, unelmista upein ja kaukaisin...



Salaperäinen, tuntematon ja saavuttamaton Himalajan vuoristo. Monen maan halki kulkeva vuorijono, jonka maisemissa, painava kamerareppu selässä, kuljin kuten unieni elokuvissa, eläen elämää kuin nuotiotulilla kerrotuissa tarinoissa...


Monta maata, Kiina, Tiibet, Nepal sekä Bhutan, lentokoneilla, junalla, busseilla ja autoilla, hevosella. Matka oli pitkä ja kiivetä piti kaikkialla, missä keuhkot olivat kovilla ja jalat painoivat tuhansia kiloja, mutta palava halu piiskasi yhä korkeammalle, sinne missä rinteet olivat paljaat ja pilvet vaelsivat ylätasankojen solissa, suurten tuulten raa'oissa valtakunnissa.

Kun fyysisen jaksamisen raja tuli vastaan, sisu pakotti eteenpäin, askel askeleelta pitemmälle, sinne missä ilman happipitoisuus väheni vähenemistään ja keuhkot olivat repeämispisteessä. Ja toteutunut unelma, se oli enemmän kuin olin osannut uneksiakaan, paljon enemmän...



Miten on mahdollista kirjoittaa, löytää edes yksinkertaisimpia sanoja kuvailla hetkiä öisen tähtitaivaan alla, mahtava Mount Everest julman kauniina edessä, linnunrata lähempänä kuin koskaan, tähdenlentojen rikkoessa pyhää hetkeä. 

Sinä hetkenä, perusleiri 1:ssä, hyytävän vuoristotuulen syleilyssä, olin lähempänä universumin sisintä kuin koskaan ennen elämässä. Löysin selityksen ja syyn unelmani toteutumiseen, miksi juuri sinä yönä minun tuli olla siellä...



Luihin ja ytimiin asti jäätyneenä seisoin kuin horkassa kylmästä täristen, yötaivaan uskomatonta näytelmää ihmetellen. Ja tuulet vuorijonoa kohti kiitäen, ne ohittivat minut korvapuustejaan jaellen.

Miten sellainen kauneus oli edes mahdollista, mistä kaikki nuo miljoonat tähdet oikein tulivat? Olinko todella yksin koko universumissa, vai seisoiko joku kaltaiseni jossain toisessa ulottuvuudessa, samankaltaisessa maisemassa ajatellen samoja ajatuksia...?



Aamun varhaisina tunteina aurinko heitti ensimmäiset säteensä Mount Everestiä ympäröivien vuorten huipuille, siirtyen vähä vähältä kohti maailman korkeinta vuorta, väläyttäen oranssin ja kultaisen valon sen päälle. Ja solassa pilvet lipuivat matalalla...

En voinut kuin pidättää hengitystäni, tästä olin uneksinut niin monet vuodet, tätä näkyä kaipasin, kun suurenmoisena liekehtivä valo värjäsi vuoret ja niiden huiput, tuulten puhaltaessa sinfoniaansa väsyksiin.

Osa minua, pala sielustani, jäi vaeltamaan irtokivien peittämään solaan, onnesta melkein humaltuneena ihailemaan yhä uudestaan ja uudestaan valtavaa, satojen miljardien yötaivasta kirjovien tähtien linnunrataa... 



Ja yö yöltä edelleen, nukun näkymään epätodelliseen, valojen ja värien leikkiin lumen peittämän vuorijonon rinteillä, Mount Everestin majesteetillisen, elävän olennon kaltaisen vuoren kuva verkkokalvoilla. Tuulet pyyhkivät lunta pyörteiksi, pilvet peittävät huiput hetkeksi ja unelmieni paikka muuttuu uudelleen todeksi sulkiessani silmäni...

Unelman muuttuessa todeksi, jäljelle jäi tunne siitä, kuin se olisi imenyt minut täysin tyhjäksi. Se oli pelottava ja surullinen luopumisen hetki, äärettömän äärellä ajatusteni kanssa kaksin...



Samalla, toteuttaessani myös muita unelmiani, kulkiessani kohti niiden syvää ydintä, löysin täysin uusia puolia itsestäni. Pystyin ja kestin paljon enemmän kuin uskoin tai tiesinkään, jaksoin pitemmälle ja korkeammalle kuin oletin kykenevänikään. Ehkä myös itse unohtumattoman kaunis Himalajan vuoristo auttoi osaltaan toteuttamaan mahdottomaksi luulemaani unelmaa...

Vaikka etukäteen pelkäsin, että itse unelma olisi suurempi kuin todellisuus, että lopputuloksena olisi vain suunnaton pettymys, sain enemmän kuin mihin minulla olisi riittänyt mielikuvitus.


Silloin, kun elämä on heittänyt tielleni mahdollisuuksia tavoitella taivaita, olen hakeutunut maisemiin missä muodot ovat yksinkertaisia, paikallaan kuluneita, yksinäisiä ja ikuisia...


On mahdotonta unohtaa, siirtää mielestään niin ajatonta surua ja arpia kuin vuoret minulle sillä hetkellä edustivat. Äärettömyys oli niin lähellä, että sitä oli miltein mahdotonta käsittää. 

Vain käden mitan päässä edessäni ja kuitenkin, suurin maisema oli minussa itsessäni, sisälläni...

Vuoret ovat syntyneet kauan aikaa ennen ihmistä ja rapautuessaankin ne jäävät jäljelle, vielä senkin jälkeen kun ihminen on jo kadottanut maapallon ja sillä elämän edellytykset.

Unelmien toteuttaminen vaati luopumista monista asioista, sinnikästä uskomista ja suunnittelua, uskomista mahdottomaan...

Ja kun mahdottomaan repesi aukko, jossa päämäärä kiteytyi ja muutti hivenen muotoaan, oli mahdollista löytää polku jota kulkien voi onnistua. 

keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Jonain päivänä maailmamme pettää meidät...



Luonto on nyt rehevimmillään, vihreä on vielä heleää, lehdet pehmeitä ja untuvaisia, melkein läpinäkyviä, kunnes kuumuus kovettaa ne ja lehdet muuttavat väriä. 

Kesä ohitti kevään, luonto kukkii raivoisan nopeasti ja siitepölylautat keinuvat tuulessa, järvien ja merien pinnoilla, uiden ojissa, pyörteillen hiekkateillä ja asfaltilla...


Lämpö saa ajatukset kääntymään valoon, lämpöön ja iloon, kesän lupausten täyttymiseen. Ryömiessämme ulos luolistamme, melkein pökerrymme, sillä pitkä ja pimeä ajanjakso vaatii veronsa emmekä jaksa olla kiinnostuneita maailman tapahtumista, nehän tapahtuvat meistä huolimatta...



Myönnän, olen uutisten suurkuluttaja ja koko ajan haluan olla ajan hermolla. Uutisointi vaatii kuitenkin vertailukohtia, totuuksia on monenlaisia eikä uutisissa kerrota kaikkia tarinoita.

Mitä enemmän luen, kuuntelen ja katson, sitä enemmän huomaan miten uutiset unohtavat ja korostavat, vain muutama polttopiste kerrallaan. Maailmassa historia tapahtuu nyt, hirvittävällä vauhdilla ja perässä pysyminen on ongelmallista, kokonaisuuksien hahmottaminen entistä hankalampaa.



Aikojen kuluessa diplomatialla on peitelty paljon, suoralla toiminnalla vielä enemmän. Ja kun oikein tarkkaan nykyistä maailmanmenoa tarkastelen, sitä enemmän mielessäni herää lisää kysymyksiä. Lopputoteamus itselleni on aina sama ja ikuinen:  mihin hittoon me tässä hullunmyllyssä oikein päädymme...?

Ja mihin kaikkeen me törmäämmekään avatessamme lehden, lukiessamme ja katsellessamme mediaa, hipaisemalla tablettejamme ja puhelimiamme? Sekasortoon ja hulluuteen, epäoikeudenmukaisuuteen, nälkään, hätään ja silkkaan julmuuteen, maailman "eliitin" päätöksiin, joissa ei ole päätä eikä häntää.

Maailmamme kertoo paljon meistä itsestämme ja siitä, miten kuuroja, mykkiä ja sokeita me olemme. Alistumme, kohautamme olkiamme ja toteamme ettemme voi tehdä mitään, jatkamme matkaamme...



Jonain päivänä maailmamme pettää meidät, kuten me olemme pettäneet sen, luonnon ja ihmiset, eläimet. Alkaa putoaminen tuntemattomaan, pelkoon ja  suruun, kenties kuolemaan. 

Putoamme kauas ajassa taaksepäin hetkeen ennen esi-isiämme, aloittaen alusta samat virheet,  joiden vuoksi menetimme kaiken, myös itsemme...



Ei ole olemassa yksinäisempää hetkeä ja surullisempaa hahmoa kuin ihminen, joka ulkopuolisena itselleen katuu ja itkee, kiroaa mennyttä, näkee takautumina tekonsa ja tekemättä jättämisensä. Niin historia toistaa itseään, kuin ne jotka merkitsevät muistiin samaa tarinaa eri aikakausina, eri ympäristöissä...



Miksi me olemme tai emme ole, olemmeko yksin vai kaikkien kanssa, vai olemmeko yksi ja sama ihmisen kuva kaikissa muissa? Onko maailmamme vain elokuva illuusiosta, jota esitetään jokaiselle erikseen yksityisessä elokuvateatterissa?

Mikään, mitä tiedämme tai tunnemme tänään ei enää huomenna ole mitään, vain hätämme vajoamisesta, kun alla on vain tyhjää eikä pohjaa pudota. 


Me alistumme, hyväksymme ja kiellämme, petämme itsemme kolmasti. Luovutamme vapaaehtoisesti elämämme, muutumme kohteiksi ja olemassaolomme syy on enää ulkokuoremme, josta on luettavissa kaikki sisältämämme.

Helppousko meidät turrutti, sokeutti tahtomme muutoksiin, mikä meidät lopullisesti hävitti, muokkasi massaksi? 



Kun valtaapitäville on vaarallista yksilöllisyys, yksityisyys ja humaanius, yhteisöllisyys, kun me kaikki muutumme helposti valvottaviksi ja seurattaviksi, kasvatamme lapsemme samanlaisiksi, standardien mukaisiksi, mikä meissä enää on elävää ja inhimillistä, ajattelevaa ihmistä? 

Vapauden symboleina muuttohaukat muuttavat maailmaa, mitä tapahtuu kun kaikki muuttohaukat ammutaan, eikä taivaalla lennä enää yksikään siivekäs vapaana? 
Ihmisen suurin rikos on olla ihminen. 



Elämämme tarkoitus on toteuttaa unelmiamme, toistamme välittäen, välillä yhtä matkaa kulkien, välillä eroten. 

Jokaisen kello käy eri aikaa, jokaisen elämänkirja sisältää eri määrän sivuja, mutta siitä huolimatta olemme toisillemme tärkeitä, emme vain ohikulkijoita toinen toistemme elämässä. 

Olemassaolomme muuttuu todeksi sillä mikä merkitys meillä on toistemme elämässä, minä pidämme itseämme.




On helpompaa kadota valmiiksi muokattuun maailmaan, olla samanlainen muiden kanssa kuin olla todellisuutta itsessään, merkitä muut ihmiset elämällään ja jättää jälkeensä mahdollisimman vähän jälkiä, vain elämää...

Maailmamme kasvaa toteutuneista ajatuksista, ja sitä mitä ajattelemme, sellainen on maailmamme. 

Ehkä muutos alkaa ajatuksistamme ja ymmärryksestämme jättää niistä vahingollisimmat toteuttamatta. Näemme toteutuneen, emme toistemme ajatuksia, sillä äänettöminä ne toteutuakseen vasta etsivät samanmielisiä ihmisiä, välineitä ja tukipilareita.



Olemme laiskoja uneksijoita, joille itse unelmasta uneksiminen on tärkeämpää kuin sen toteuttaminen. Niin kauan kun hyväksymme jonkun muun unelmat omiksemme, ei meillä ole mahdollisuutta kasvaa unelmiemme tasalle. 

Onko unelma hyväksyttävämpi, mikäli sen eteen on tehty epäinhimillisiä uhrauksia, purtu hampaita yhteen, kestetty kolareita ja tarkkailtu iholla mustelmia?  Ovatko näennäisesti helpolla saavutetut tavoitteet unelmia lainkaan, vai ovatko ne vain
muiden keksimiä tarinoita...?



Emme ehkä ole täydellisiä, ehkä meistä ei koskaan tulekaan täydellisyyden perikuvia, mutta voimme aina raapia pintaa ja pullikoida, parantaa maailmaa omalla lilliputin kokoisella panoksellamme, lähtien itsestämme, ajatuksistamme ja teoistamme.

Ehkä meidän kannattaa aloittaa ajattelemalla vaiettuja sanojamme ja tekemättömiä tekojamme, itsellemme tuntemattomiksi jääneitä ajatuksiamme.  Elämä on kuitenkin harvinaisen yksinkertainen asia, sisään- ja uloshengityksen välinen tila, jossa olemme vapaita...

Onko liian myöhäistä, onko kaikki jo menetetty? En tiedä, pelkään pahinta, yrittäen kuitenkin ajatella parasta. Elämä kantaa jonkin matkaa, mutta odottaa myös ihmisen omaa panosta. Optimismilla on paikkansa ja periksi ei saa antaa koskaan...



Aamuyön myöhäisinä tunteina luonto itkee kastekyyneleitä, äänettömänä väristen, malttamattomana odottaen aamuauringon lämmittäviä säteitä. Ja Pahan puutarhassa mustanpuhuvat kukat rehottavat hedelmällisessä maassa, vallaten lisää tilaa aina uusien lajikkeiden kasvaa...


Luonnossa tapahtuu koko ajan sellaisella vauhdilla, etten malta istua koneen äärellä ja naittaa keskenään sanoja. Elämä on tuolla, ulkona luonnossa, ihmisten keskellä...

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Kohtaloiden romurallissa...


Ajatukset ja aiheet virtaavat laajalla alalla, kaukana toisistaan, kunnes jossain vaiheessa ne kohtaavat ja on aika kirjoittaa...


Elämästä on helpompaa kirjoittaa vertauskuvilla, käyttäen sanoina vaikkapa romuautoja ja -ralleja.



Kaikissa ralleissa voi voittaa, hävitä tai vain kolaroida ja mitä tahansa voi sattua Kohtaloiden Romurallissa. Kaikella on aikansa, jokaisella autolla ajajansa ja maaliviiva jossain edessä odottaa jokaista ajajaa...



Kohtaloiden romurallissa jotkut ajavat tiukasti sääntöjen mukaan toisten muokatessa sääntöjä itselleen sopiviksi, joillekin säännöt on tehty kaikilla mahdollisilla tavoilla rikottaviksi kun taas toiset ottavat riskejä sitä mukaa kun niitä eteen lankeaa. Tapoja ajaa on yhtä monta kuin kuljettajaa.



Lähdössä osa päättää jo etukäteen tehdä varaslähdön, jotkut pysähtyvät paikalleen toisten yskiessä vaivoin eteenpäin. Kenen romu ajaa keulassa, ketkä ryhmittyvät muiden mukana, kuka tai ketkä pitävät turvallisesti takasijaa...

Eteen keulijoilla on usein niin kova kiire, etteivät he hahmota rataa sen paremmin kuin ympäristöään ja siksi he usein päätyvät penkalle ihmettelemään häviötään.



Kohtaloiden romurallissa on mahdollisuus nähdä uskomattoman päätöntä menoa, missä millään eikä kenenkään elämällä ole mitään väliä.

Jotkut taas köröttelevät alinopeutta, varoen radan reunaa, peläten jokaista kuoppaa ja mutkaa, eksyvänsä harhaan. He myöhästyvät aina ja kaikesta, mutta ovatpahan pellit ainakin vahingoittumattomat.


Romurallissa painetaan kaasua ja kiihdytetään, pusketaan toisten pelteihin kolhuja, ajetaan ne kenties tieltä omaa ajoa estämästä. 



Jokaisen kuljettajan kasvoilla on vaivoin salattuja ilmeitä, kuolemaa halveksuvia virneitä, ajolasien takaa varovaista pälyilyä, näennäisen rauhallista toisten tarkkailua ja etenemistä, loppumetreillä parhaimman paikan saamiseksi lopulta kiihdyttämistä. Kenties voittajana maaliin, kenties hävitä...

Loppupeleissä, ajopelin kunto on aina arpapeliä ja vain ajonopeuteen sekä varmuuteen on mahdollisuus vaikuttaa.


Korjaamolla jokainen romuauto seisoo yksinään pukeilla, jotkut kipataan suoraan kaatopaikalle ja joillekin moottoritie on aina vain kuumempaa, veren valuessa suupielistä. 

Romuralleissa kolaroivat elävät elämäänsä, kun taas katsojat huutavat neuvoja vieressä, kolarin sattuessa pelkäävät, mutta yksikään kolhu ei osu itseen, ellei ajajan paikalla ole joku, joka on tärkeä...



Romurallien katsomoissa istuvat usein pelkääjät, eläen ralleissa mukana kuin pelkäämättömät. Turvallisuus on  vain illuusio ja jättäessään katsomon, hekin nousevat autoihinsa ja ajavat kohti elämää...

Elämä on karheaa, täynnä rosoisuutta ja kuoppia odottamattomissa paikoissa. Ja kuitenkin, elämä on myös silkkiä ja sileintä samettia, käsien alla pehmeintä koskettaa, kutsuvana askeltaa tai painaa pää, nukkua, uneksia, elää elämää...



Uusia autoja ei romuralliin huolita, niillä ei ole tarpeeksi kilometrejä takanaan ja ajajat ovat liian usein yltiörohkeita. Uusilla autoilla ajetaan toisenlaisia ralleja, kiihdytysajot silmissä kiiltäen, ohimot tykyttäen tai ehkä sittenkin Fast and Furious-kisat sopivat parhaiten.



Vuosien varrella olen törmännyt mitä erilaisimpiin versioihin alla olevasta mestariteoksesta, monet loistavia ja koskettavia, mutta nimenomaan tämä versio ja tässä elämäntilanteessa liikautti sisälläni muutakin kuin vain rattia, kaasujalkaa ja moottoria. Se sai romuautoni pellit tärisemään ja  tuulilasinpyyhkijöiden sulat kiihkeästi väpättämään kuin hidastetussa filmissä...

Kun elämässä kilometrit lisääntyvät, romurallien määrät kasvavat ja matkamittari pyörähtää muutaman kerran ympäri, Disturbed-yhtyeen versio peilaa parhaiten mielen sielunmaisemaa, kuljettua matkaa, unohdettuja kilometrejä jossain kaukana...





Kun ralleja on takana vasta yksi tai kaksi, ajopeli vielä uutuuttaan kiiltävä, kenties ostettu velaksi, silloin alkuperäinen ja äärettömän kaunis kappale saa kiiltävän ajopelin konepellin välkehtimään, taittaen valoa loistavasti ja elämän kilometrit muuttuvat vähä vähältä tutuimmiksi...