BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

tiistai 31. tammikuuta 2017

... sanat, jotka savuavat tuulessa,...


Jotkut ovat kulkureita luonnostaan, olemassaolon valtateillä ohittavat ihmisiä, eläen vain ohi kiitävissä hetkissä, viivähtäen muistoissa joissa aika jarrutti, jätti jälkensä, hennon kosketuksen väristessä hiljaa veden tummalla pinnalla, mikä kuoli pois tänään, mikä jäi elämään...


Pinterest

Näkyvien ja näkymättömien ihmisten vierellä, katson taakse mennyttä. Niin monia eilisiä, tulevia ja meneviä, kukaan ei voi jäädä hetkeksikään.

Ja niin monia jäähyväisiä, tyhjyyteen vajoavia sanoja, joilla rajoja määritellään uudelleen, pohjaton täyttyy vähitellen, eikä mikään kerro jälkeensä tuleville, millaista oli olla ihminen tänään, eilen...


Monien kuolemien jälkeen, kuolin itsekin vähäsen, jäljellä vain tunteet, kuin hiekka rikkoutuneessa tiimalasissa, jonka sirpaleiden pinnalta askeleet kuoriutuvat vähitellen, peittäen jälkeensä ihmisen...

Ehkä me kaikki olemme elämän ohikulkijoita, toisten katsoessa taakseen monet eivät näe mitään, jotkut taas liikaakin enemmän...



Kuin kirjuri kammiossaan, elämä kirjoittaa tarinaa, jokaiselle meistä erikseen, tähtikirkkaan taivaan alla lempeästi miettien, mikä opetus sopii syntymättömälle parhaiten. 


Kirjurin rakentama tarina kunkin elämälle muodostuu niin samanlaiseksi kuin muiden, kuitenkin kaikista muista erottuen, tapahtuen eri aikatasoilla ja paloja palapeleissä sekoittaen. Se, minkä polun kukin meistä valitsee, määrittää onnemme syvyyden, arpiemme paksuuden ja mielemme levollisuuden tai levottomuuden...



Tarinoista oppien olen päätynyt siihen johtopäätökseen, että elämän kirjurin huumorintaju on varsin merkillinen. Muistiin kirjattu tarina antaa ensin meidän mennä rikki melkein kokonaan ja lopun elämästämme yritämme kasata palasia ehjäksi ja toipua, kunnes muistimme ehkä lakkaa toimimasta ja voimme vihdoinkin unohtaa.



Joskus yön syvinä tunteina mennyt ajelehtii mieleen kuin meren rantaan huuhtoma raskas viitta, taakka jonka haluaisi vihdoin kirpoavan harteilta.



Kuin luetut päivät, tyhjien sivujen täyttyessä uudelleen tiedän tänään enemmän, helmiä unohduksen, silmiltä pyyhityt kyyneleet, minne tieni viekään, porttien avautuessa hitaasti, eilinen sulkee ovet takanani...


Yö on kylmä ja olen täynnä unohdusta sisällä, yhä etsien eilistä tänään, kunnes aamu nousee, läpi maidonvalkean usvan, yli kiehuvan veden, ohi vieraammiksi muuttuneiden ihmisten ja voin jatkaa matkaa muistellen...

Enemmän kuin meri jaksaa kantaa aaltoja, kauemmas kuin tiet voivat kuljettaa... elämä antaa ja ottaa, pakottaa kohtaamaan itsensä, kunnes tulee aika kaikesta luopua...



Ja sielu palelee kaukaisilla rannoilla, keskellä polttavan autiota maata, kuin se ei koskaan olisi muuta kokenutkaan, kuin kaikki elämässä ennen tapahtunut olisi ollut vain yön luomia harhakuvia tai aina uudelleen ja uudelleen toistuvia painajaisia, joista herääminen vie aikansa.



Se, joka haluaa paljon kokea, sen pitää paljosta luopua, eksyä metsiin kuuntelemaan tuulta sen rajuimmillaan, kiivetä vuorille odottamaan auringonlaskuja ja nousuja, mennä merille suremaan ja etsiä elämänsä unohduksesta, paikasta johon muilla ei ole avainta. On vain unelmia ja paettuja paikkoja, joissa unet yhä vaeltavat...



Elämä on katastrofista toiseen astumista, epätietoisuudessa kahlaamista, pettymistä ja onnistumisia, aina kokemisen arvoista, kuinka voisi olla muutenkaan...

Kaikessa missä vain voi kompastua, olen kompuroinut nousten ylös vahvempana kuin koskaan. Kaikki se, mikä jäi jäljelle, on palanut tulessa monta kertaa ja nyt se kannattelee minua elämässä syvemmälle ja pitemmälle kuin osasin koskaan aavistaa. Ehkä vihdoinkin nyt aaveiden on aika poistua, jättää jälkeensä vielä hetken ilmassa lepattavia, kohta tuuleksi hajoavia riekaleita.



Ehkä tarinat ovat ainoita, jotka jäävät meistä jäljelle, kertoen ihmisen historiasta, ketjuista elämässä, ihmeellisempiä kuin parhaimmatkaan kirjat tai elokuvat. Kun nimet ovat jo unohtuneet, tarinat elävät elämäänsä edelleen ja niitä ihmiset kertovat toisilleen hetkinä jolloin sanat muuten loppuisivat kesken.



On kuin ihminen tekisi koko elämänsä tiliä siitä, luovuttaako nyt vai selvitäkö elämässä kohtuullisen ehjänä, sirpaleiden jäljet iholla, haavat jo arpeutuneet, pitsien silmukat auenneet...

Valveilla koetut unet, unessa eletyt elämät, mikä jälki jää kun etsii sitä, minkä jäljen elämällään jättää...


Eikä lopultakaan ole mitään mitä jättää jälkeensä kuin nämä sanat, jotka savuavat tuulessa, kimaltelevat tuhansissa pisaroissa, jatkaen elämäänsä jossain toisessa olomuodossa...