BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

sunnuntai 16. elokuuta 2015

...ilotalosta surutaloon ja takaisin...

Tämä kevät ja kesä ovat vieneet minut syvälle itseen, syvemmälle kuin ehkä koskaan ennen, tai ainakin niin nyt  tunnen. Ilo on ollut kadoksissa, muutosten myllätessä vereslihalla pakottavia tunteita. Liian paljon, liian usein eikä vieläkään näy loppua.


Ihmisistä väsyneenä, kuin jäseniini jäätyneenä olen kulkenut aamuöisillä poluilla kuunnellen lintujen valossa kovenevaa laulua, silmujen kasvua kohti viileää kuin ilman kiirettä ja kuitenkin, kevät ja kesä tulivat nopeasti, liian aikaisin...



Kuten niin usein elämässä, tapahtumat seuraavat toisiaan ja muutokset tapahtuvat äkkiä. Ajatusten vielä harhaillessa eilisen eletyssä tämä päivä rakentaa ja hajottaa meidät perustuksiltaan matkallamme kohti huomista ja aika kuluu elämän palapelin palojen etsimisessä. 

Ei ole päiviä eikä öitä, iltoja saati aamuja, jolloin ajatukset eivät etsisi selityksiä ja irtopaloille oikeaa paikkaa pelissä.



On rakennuksia, ihmisten taloja, joita ei koskaan valmiiksi ja loppuun saateta, ne rakentuvat itsestään, sisällä itsessään, eivätkä ne tunnista toisiaan.

Meissä jokaisessa asuu kaksi, toistensa varjoa kaipaavaa taloa, joiden huoneissa asuu monenkirjavaa porukkaa levotonta. Toinen on eilisten surujen surutalo ja toinen, niin, ilojen talo eli ilotalo.



Toisten talot ovat pilvenpiirtäjän korkuisia hipoen taivaita, kun taas toisten ovat matalia ja maisemassa hajallaan, mataen ja rakentuen huone kerrallaan.


Ehkäpä niiden lukittujen ovien takana lojuu useampia luurankoja kolisemassa rauhattomana. Varmaa on vain se, että jokaisen suljetun oven takana, ihmiselle pelottavan vieraana, kulkee tunteellinen Kuolema odottaen aikaa sisään astua.


Tie ilotalosta surutaloon ja takaisin on lyhyt, mutta mielessä matka tuntuu vuosilta, joskus liian raskaalta taivaltaa. Kosketusherkäksi muuttuneiden jalkapohjien alla, paljosta käytöstä kovaksi tallautunut tie muistuttaa joka askeleella kulkijaa, siitä miten elämä antaa ja sivaltaa, iskee sydämessä sen herkimpään kohtaan...



Tie on Ilon ja Surun bulevardi, jolla Ilo kulkee kevein askelin, Surun raahautuessa eteenpäin olemus raskaana ja sokein silmin. Ja kohdatessaan keskivälissä matkaa puolimatkankrouvissa, yhdessä nurkassa Suru miettii murheitaan rauhassa, kun taas toisen nurkan hämärässä Ilo tasoittelee naurujaan.

Vain se, joka on kulkenut samalla maalla, tiellään kohti huomista, tuntee kilometripylväiden painon sisällä sydämessään. Taakse jääneet menetykset ja koettelemukset kulkevat varjoina rinnalla, ja pysähtymättä koskaan ne hämärillä käytävillään jatkavat kanssamme tulevaan.



Ilotalon suurissa saleissa kaikuu nauru, Surun hiljaisena katsellessa sivusta. Ovet avautuvat ja sulkeutuvat, yhä enemmän ihmisiä astuu sisään, poistuakseen jossain vaiheessa pitkään käytävään, josta johtaa ovi viereiseen taloon, surujen taloon, kyyneliin ja ikävään.



Keriessään auki elämänsä lankakerää ihminen löytää pitkällä matkallaan erivärisiä solmuja. On kirkkaita ja heti niiden perään sameita, tummia ja raskaita vetoja, joissa jokaisessa on tarina takanaan. 

Menetettyjä ihmisiä, jotka kukin ajallaan ovat siirtyneet asustamaan sydämissämme sijaitsevaa surutaloa. Kerros kerrokselta talo on kasvanut, yksiöiden määrä lisääntynyt...

Jälleen kerran rinnassa sykkivä pieni, luopumisiin väsynyt sydän joutuu tekemään sisällään lisää tilaa liian suurelle rakennukselle, surutalolle, jossa olisi sijaa kaikille menneille...


Yö liikkuu, liukuu hiljaa kohti aamua, vaikenee ja odottaa ensimmäistä valonsäiettä lävistämään maisemaa...

Aallot ovat kuin kesken liikkeen kovettunutta lasia murskautuessaan tuhansiksi sirpaleiksi pitkin terävää rantaviivaa...


Taivas palaa kipeän kirpeillä punaisen ja oranssin sävyillä, heijastaen väreistään jokaisen pintaan yksinäisen merenlahden. Iltatuulessa väreilevä veden pinta on kiivaassa tulessa ja pääni on aivan sekaisin.  Vain öisillä poluilla ja rannoilla kulkemassa olen turvassa, vahvasti olemassa omassa todellisuudessani, elossa...



Kaikki elävä syntyy vain joskus kuollakseen, sillä ennemmin tai myöhemmin Kuolema tavoittaa meistä jokaisen. Synnymme kuolemansairaina, heti vedettyämme ensimmäisen henkäyksen ja taudin ennuste on kohtalokas, aina kuolemaan päättyen.



Sairautemme nimi on elämä, päivästä toiseen lyhyempänä, kunnes päiviemme määrä on kulunut loppuun, kuten koko elämä. Sitä ei voi parantaa, siihen ei ole lääkettä, vain elää täysillä kunnes on täysin pimeää...



Hetki elämää Helvetissä, Paratiisin vierellä, maailma hajoamassa ympärillä. Surullinen tuska viiltää sydäntä, saaden kyyneleet virtaamaan itsestään.

Miten paljon tavoittelemmekaan aurinkoa ja valoa, silmiemme edessä optinen harha maalaa kuviaan, joissa aurinko rujona kompuroi pilvimassojen takana, etsien paikkaansa. Todellisuus punoo verkkojaan, sallimatta unohtaa...



Joskus vain on surullinen tunne siitä, että menneiden puolella on enemmän asukkaita kuin eläviä. Niin paljon kuin haluaisimmekin uskoa, elämä ei ole satuja ja onnellisia loppuja, useimmiten se on katkeamaton virta ihmisiä, joita tiellämme kohtaamme, kunnes on aika erota.

Elämä ei ole ainoastaan unelmien toteutumista ja toteuttamista. Elämä on epäonnistumisia, polvilleen putoamista, pimeyttä ja kaukana siintävää valoa. Elämässä kaikki on mahdollista sekä mahdotonta. Itse kutomaamme tulevaisuutta emme kykene ohjaamaan, tämän päivän jo purkaessa pitsien silmukat toisistaan.



Miten se, mikä muille on mahdollista, on toisille mahdotonta ja se minkä toteuttaminen monelle muulle on vain kaukainen ja toteutumaton unelma, on taas toisille helppo tie kulkea...? 

Elämä on suurin seikkailu ja vaikein arvoitus ratkaista, mutta aina se on elämisen arvoista, jopa pahimmillaan, sillä kipukin on merkki siitä, että olemme elossa...



Kaikki sanat, jotka jäävät sanomatta, tuhoutuvat lopullisesti ja vain sanotut sanat löytävät kohteensa ja merkitsevät jotakin.

Itselleni jokainen elämäni tärkeä ihmissuhde on ollut ja on aina rakkaussuhde toiseen ihmiseen. Rakkaus on monimuotoinen, mukautuvainen ja aina erilainen, vain me itse voimme määritellä sen. Kyseessä voi olla ystävä, omainen, lapsi tai rakastettu, kuka tahansa, jota kohtaan tunnemme voimakkaasti ja josta eroaminen kipuilee sydämen pohjaan asti. 

Elämä ja Kuolema kulkevat käsi kädessä, molemmat erottavat ihmisiä toisistaan, usein lopullisesti... 


On keskeneräisiä rakennuksia, ihmisten raunioita, joita ei koskaan loppuun rakenneta. Ne murenevat itsessään, katoavat sisällä itsestään eikä niitä kukaan oppinut tuntemaan lähellään...

Alla oleva kappale kertoo rakastavaisten erosta, mutta yhtä lailla sen sanoja ja melodiaa voi kuunnella silloinkin, kun kyse on kenestä tahansa elämämme ihmisestä eron kohdatessa meitä. Tämä kappale vain jäi soimaan sisälläni ja siinä lauletut sanat: "But if we're strong enough to let it in, we're strong enough to let it go...", sopivat täydellisesti tähän kirjoitukseen.


Tämä kirjoitus on omistettu ihmiselle, todelliselle kosmopoliitille, joka uskalsi elää, ottaa riskejä ja kokea ne loppuun asti ja jolle olisin uskonut rakkaimpani, mikäli Kuolema olisi sopinut tapaamisesta kanssani ennenaikaisesti.

Hän lähti paljon ennen aikaansa, jääden mieliimme ja muistoihimme ihmisenä, joka uskalsi elää elämänsä täydesti. Kiitos, että sain kohdata sinut, elämän yhdistäessä meidät hetkeksi. Hyvää matkaa sinne jonnekin, pääset perille varmasti... 

Ovi surutaloon avautui rajusti ja matkojen päähän voin kuulla vieläkin ilotalon naurut korvissani...

11 kommenttia:

Sussi kirjoitti...

Tuli kyyneleet silmään, puit niin monta ajatusta ja tunnetta sanoiksi. Olen viimeisen puolen vuoden aikana kaksi läheistä ihmistä.

Osannottoni myös sinun menetyksesi vuoksi

Birgitta kirjoitti...

Osanottoni <3

Anonyymi kirjoitti...

Surussakin me ajattelemme yleensä vain itseämme. Ymmärrämmekö, että pois mennyt, kuollut, on jo onnellisessa tilassa.

Mustis kirjoitti...

Olen lukenut tämän jotenkuten jo aiemmin, mietin tarkkaan mitä vastaisin. Anonyymin tavoin ajattelen itsekin, sillä erolla, että rakkauteen kuuluva menetyksen tuska peittää lohdun ja tiedon, vaikka ymmärtäisimmekin sen, se ei voi tavoittaa meitä surun ja menetyksen hetkellä. Lämmin osanottoni Pitsit sanani ovat hukassa.. Onneksi Sinun sanasi elävät ja niihin on helppo upota, kuten tähänkin:

"Taivas palaa kipeän kirpeillä punaisen ja oranssin sävyillä... Vain öisillä poluilla ja rannoilla kulkemassa olen turvassa, vahvasti olemassa omassa todellisuudessani, elossa..."

P.s. Typerät mainokset rikkovat kauniit esitykset ja tunnelmat, se pistää joskus vihaksi. Tiedän kyllä että business-mielessä niitäkin tarvitaan.

Mustis kirjoitti...

Tarkoin että mainokset sotkevat harmittavasti musiikkiesitykset ja tunnelmat.

Villa Bohemian kirjoitti...

Osanottoni. Jälleen kerran täysin uppouduin tekstiesi, ja kuvien maailmaan. Kaunista!

Hallatar kirjoitti...

Minäkin pohdin taloja, mutta aika maallisesti sinuun verrattuna.

Halaus. <3

Herne kirjoitti...

Niin, tänne me synnymme elämään,
mutta emme elä vain tätä aikaa
varten. Jumalan lapsena ihminen
siirtyy ajasta ikuisuuteen,joka
alkaa silloin kuin tämä nahkainen
talo puretaan.

Tanskalainen sielunhoitaja
Bent Falk sanoo kirjassaan
Auttajan peili:

"Suru on kotinsa menettänyttä
rakkautta, ja elämä olisi lohdutonta,
jos rakkaus voitaisiin lohduttaa pois."

Jällennäkemisen toivo on ajassa,
jota mitataan Taivaan kellolla.

Ajattelen Sinua hiljaa.

goatman kirjoitti...



Loss is hard but I see that grief is the cost of love.
Maybe, maybe not; but it should be considered.

Aili Mummo kirjoitti...

Suren menetyksesi johdosta Pitsit♥♥♥
Hän on nyt paremmassa paikassa kuin me, jotka saamme pelätä mitä elämä tuo tullessaan!

Pyhitä yksi elämäsi huone hänen muistolleen! "Rakkaus ei koskaan häviä!"

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Kiitos ja anteeksi teille ja teiltä, jotka olette käyneet kommentoimassa tekstikyhäelmiäni, siitäkin huolimatta etten ole vieraillut blogeissanne ja olen itse julkaissut kirjoituksia harvakseltaan.

Raotan verhoa sen verran, että totean kuluneen vuoden olleen kuin pirulta riivattu, suorastaan vuosi Helvetissä. Muutaman kohtuullisen rauhalliseksi katsottavan vuoden jälkeen taivas repesi ja sain niskaani kunnon ryöpytyssateen.

Jokainen meistä aivan varmasti putoaa tai on pudonnut, ennemmin tai myöhemmin, jotkut usein, polvilleen. Ehkäpä silloin sisukkuus ja elämänhalu mitataan sillä, kuinka kauan suostumme pysymään polvillamme sen sijaan, että pakotamme itsemme ponnahtamaan, kuin vieterinuket, pystyyn jaloillemme. Jopa silloin, kun halu olla paikallaan, edelleen polvillaan, täyttäisi kaikki ajatuksemme.

Asioilla on onneksi taipumus muuttua pimeyden jälkeen valoisaan suuntaan. Siteeraan seuraavaksi itseäni mantralla, jota olen toistanut kyllästymiseen asti, mutta se on niin totta: asioilla on merkillinen taipumus aina järjestyä jollain mystisellä tavalla, unohtamatta sitä, että ihmeitä tapahtuu aina.

Kiitos ja pitsien heilautus, seuraava teksti odottaa jo tuloaan ja sen jälkeen siirryn pikku hiljaa lukemaan pitkän lukupaussin jälkeen blogejanne.