BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Kaksi kaverusta, oranssi ja musta...

Vuorovaikutus luonnon kanssa antaa monta uskomatonta kokemusta ja jos on onnea olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja oikeassa mielentilassa, saa ehkä kokea mahdollisuuden koskettaa luonnon sielua sen ollessa hauraimmillaan. Silloin, kun äänettömyys avaa hetkeksi ovensa raolleen, hiljaisuus puhuu kuiskaten.

Eräänä aamuyön vaienneena hetkenä kuljin tutussa metsässä ja sen poluilla katsellen kauas tähtiin, uppoutuen ihailemaan yönmustaa taivasta. Ja silloin, kuten monen monituista kertaa aiemmin, pysähdyin ja taas kerran, odotin...


Mielessä suuntaansa etsivät ajatukset pysähtyivät hetkeksi, kaikki minussa vaikeni ja olin jossain muualla, kaukana itsestäni...

Nielaisin tyhjää, katselin ja toivoin, turhaan kuten ennenkin, edes tähdenlento ei olisi kyennyt täyttämään toivettani...

Kaipasin, kaipaan vieläkin niin että sydän suree kanssani pakahduksiin, ajatukset kääriytyvät tiukasti muistojen ympärille, pitäen kiinni, päästämättä vieläkään irti...


Olen jo pitkään pidätellyt itseäni, karannut tarinaa jonka olen koko ajan halunnut kertoa, jakaa sen saman kokeneiden kanssa.

Ensimmäiset sanat alla olevaan tarinaan kirjoitin jo viime vuoden kesällä, kesäkuun viimeisinä päivinä, surun ja ikävän vielä riepotellessa sydäntä syvällä.

Nyt on oikea aika saattaa itselleni tärkeä tarina valmiiksi, päästää se vihdoin vapauteen, siirtymään elämässäni oikealle paikalleen, eiliseen...



Se oli aivan tavallinen, pilvinen kevätaamu. Yöt olivat vielä viiltävän kylmiä ja päivät kalvakan koleita roudan kouriessa maata. Lumikasautumia jäljellä paikoissa, joihin auringonsäteet eivät ulottuneet, puut notkistelemassa oksiaan, kuin varoen herätellä silmujaan kevääseen...


Tuona hetkessä erityiseksi muuttuneena kevätaamuna kaksitoista vuotta sitten, kuin taivaalta maahan pudoten, pökertyneenä maassa lojui pieni musta ja pörröinen nyytti hätääntyneenä vikisten, mahdotonta vastaan puoliaan pitäen.

Ei kämmentä isompi, hytisevä, paleleva ja haavoittunut palleroinen, emonsa huolella valmistamasta pesästä korkealta, kattoa hipovalta tasanteelta se putosi kovalle asfaltille.


Mörrimöykyn ensimmäinen ihminen nosti sen maasta kädelleen, pienen elämän pelastaen. Sen ympärillä riehui raivoisa joukko saaliista keskenään taistelevia lokkeja ja harakoita, jotka merkitsivät terävillä nokillaan pienen kissanpoikasen päätä ja korvia.

Ihmisten kasvattama ja kissaksi opettama, äidinmaidonvastikkeella ruokittu kissapoika oli luonteeltaan äärettömän herkkä ja tunteellinen olento, kuin tapahtumien barometri ja ennakoiva tuulimittari, jonka pään sisällä tapahtui paljon enemmän kuin se itse tai sitä rakastavat ihmiset ymmärsivätkään.



Mörrimöykky tuli talosta, jossa pyöri parhaimmillaan seitsemän kissaa yhtä aikaa. Kaikki ne olivat jostain pelastettuja ja kuntoon lääkittyinä sekä terveiksi hoidettuina, ihmistensä suuresti rakastamia. Se oli löysän kiinteä lauma, joka hitsautui yhteen, kunnioittaen kunkin kissapersoonallisuutta yhdessä ja erikseen.

Kaksi kaverusta, oranssi ja musta, toinen oikullinen ja pehmeä, toinen taustalla pysyttelevä, enemmän jätkä. Työnjako pojilla oli hyvin selkeä alusta pitäen, Karvinen enemmän toiminnallinen, Mörrimöykyn keskittyessä sieluntoveruuteen. Ja Mörrimöykky-piiperöinen oli se, joka tanssahteli tietokoneen näppäimistöllä, puskien vähä väliä päätään leukaani .


Monia yhdessä kuljettuja vuosia, seikkailuja yksin ja kaverin kanssa, tiivis kissakaksikko lisää reviiriä valloittamassa, jo saavutettua aluetta tiukasti vahtimassa.

Siinä ne kaksi kaverusta, toinen oranssi ja toinen musta, vilahtivat samalla ovenavauksella kohti yöllisiä seikkailuja. Vuosiin mahtui paljon, kissatappeluita sekä takaa-ajoja, hiiviskelyä ja vaanimista, uusia kissakavereita, mutta suurin seikkailu kaikista oli se, kun Mörrimöykky katosi lähes vuodeksi. Ei kuulunut, ei näkynyt, viidakkorumpukin vaikeni täysin ja kaikkialle kiinnitetyt ilmoitukset jäivät tuloksettomiksi.


Ihmiset pahinta peläten, päivästä ja viikosta sekä kuukaudesta toiseen odottaen, löytyisikö Mörrymöykky tieltä yliajettuna, kenties petojen raatelemana vai selviäisikö kohtalonsa koskaan. Kunnes eräänä kylmänä talvipäivänä tuli viesti, että Mörrimöykyn näköinen kissa oli nähty syrjäisellä ladolla. Hangessa oli jäljet sisälle menosta, ei muuta.

Ladon perimmäisessä nurkassa, jo melkein kohmeessa, oli kerälle kiertyneenä nälästä heikoksi nääntynyt Mörrimöykky, joka sai aikaan vain inahduksen kuulleessaan tuttuakin tutumpien ihmisten äänen. Mörrimöykky löytyi viime hetkellä, tunteja myöhemmin olisi ollut jo liian myöhäistä. 


Ehkä eläimiin kiintyy juuri siksi, että päinvastoin kuin moni ihminen, ne vastaavat hyvyyteen ja rakkauteen, täydelliseen toveruuteen.

Kosketamme ja hyväilemme enemmän eläimiämme kuin toisiamme. On kuin välimatka ihmisen ja eläimen välillä olisi lyhyempi kuin etäisyys kahden ihmisen välillä.

Ihmissuhteissa tottumus ja vaivihkaa elämään hiipinyt arki karsii pieniä kosketuksia, kauniita sanoja ja välittämisen osoituksia, kun taas eläinten kanssa eläessämme kosketukset ja yhdessä olemisen hetket ovat tärkein kommunikaation välineemme.


Eläin vaistoaa ajatuksemme ja tunnetilamme. Miksi ja mihin me ihmiset kadotamme nämä aistinvaraiset taitomme elämämme tärkeimpien ihmisten kohdalla?

Jos eläin tarvitsee ihmistä turvakseen, yhtä lailla tarvitsee ihminen eläintä omaksi turvakseen. Eläimen vaisto ja alitajuinen, jatkuva varuillaolo toimii paremmin kuin paraskaan tekninen hälytin.



Mörrimöykky-piiperöinen reagoi muutoksiin, kaikkiin muutoksiin, isoihin ja pieniin, hyvin fyysisesti. Viimevuoden aikana tapahtuneet, elämän eteen tuomat muutokset saivat pienen kissapojan suunniltaan. Suurimpaan osaan en voinut itse vaikuttaa ja siten osaltani pienen mustan pojan elämää helpottaa.

Eräänä hiljaisena kesäyönä, aamuyön viimeisenä tuntina, elämä poistui pienestä kehosta. Mörrimöykky-piiperöinen lepäsi pää rinnallani, sydämeni ääniin pois nukahtaen, jatkaen matkaa eteenpäin aamuruskon maahan, sinne jossa kaikki epätodellinen on totta ja tosi ei toteudu koskaan...


Ja metsän kauneimmalla paikalla, ihmisiltä piilossa, on Mörrimöykyn hauta, suojattuna eläimiltä, peiteltynä kivillä, sammaleilla ja lehdillä. Niin lähellä mutta kaukana, paikka jonka kivillä istua, katsella ilta-auringon leikkiä syvänvihreillä sammaleilla, muistella ja kaivata.

Mörrimöykky oli kissa, joka kirjanpitäjän tarkkuudella laski jokaisen Karvisen saaman silityksen ja rapsutuksen, odottaen itse saavansa vähintään yhtä paljon, ellei vielä lisäksi muutaman ylimääräisen hellimishetken.



Ja Karvinen, isossa kukkaruukussa istuen, pimenevään yöhön tuijottaen ehkä muistelee yhteisiä reissuja kaukana toisaalla, muissa maisemissa parhaan kaverinsa kanssa, jonka nykyiset metsästysmaat ovat kissojen taivaassa.


Miten syvät tassunjäljet Mörrimöykky jätti sydämeeni, merkiten minut eläinpersoonista erikoisimmalla, ihmismäisin kaikista elämäni eläimistä. Lähes kolmen vuoden ajan sain oppia tuntemaan, rakastamaan ja elämään pienen mustan piiperöisen laumassa.

Sinä hetkenä, aamuöisessä luonnossa, portti avautui jonnekin ja tunsin hetken aikaa pienen tassun taputuksia kasvoillani. Oli aika päästää irti, antaa rakastavien muistojen valloittaa kaipauksen täyttämä tila sisälläni.

Mitä enemmän opin tuntemaan ihmisiä, sitä enemmän rakastan eläimiä...

Yllä oleva Gustav Mahlerin Adagietto sopii musiikiksi viimeiselle matkalle, luopumiseen ja muistojen rakentamiseen. 

Kommenttiosiossa on vielä selventävää tarinaa kissapojista.

lauantai 5. huhtikuuta 2014

Ja viileys tanssii tyhjässä salissa...

Miten aika juokseekaan eteenpäin kiirehtien, välillä odottamaan pysähtyen kuin ihmetellen miksi en liiku askeltakaan..

Jossain matkan varrella olin kadottamassa itseni, toisten elämän laajentuessa suuremmaksi enkä enää löytänyt tilaa hengittää vapaasti. 


Ja niin minä lähdin, pois kaikesta kohti uutta, löytääkseni sammaloituneet polut ja ajan patinoimat kiertotiet, jättäen jälkeeni maailman ruuhkaiset valtatiet, joiden varrella ajatukset eksyivät toisistaan.



Avara taivaan alla sypressit ja palmut kurottelevat korkeuksia, kuin nöyrästi rukoillen sadetta. Mandariini-, appelsiini- ja sitruunapuut, oksat sadosta raskaina, loistaen kauaksi vihreästä pilkottavina oransseina ja keltaisina aurinkoina, avokadon vihreitä hedelmiä pudonneina maahan kaikkialla...

Kuiva maa tuoksuu ahtaalta, vaimeita ääniä taustalla, kulkien tuulten mukana kaukana, ohittaen laiskan uneksijan se jatkaa rauhatonta vaellustaan.



Kultaakin kalliimpia hetkiä keskustella ajatustensa kanssa, tavoitella tasapainoa ja saavuttaa se vaienneen tuulen virrassa, keskellä itselle vieraiden lintujen laulua, kasvien valtavaa kirjoa ja alituista lehtien havinaa, hiuksiin nojaavaa tyyntä hiljaisuutta. Olen kaukana, kotona...

Monsieur G photographie

Tumman turkoosista nopeasti pimeyteen sukeltaen, koko taivaankansi sädehtien. Tähtien paljous, taivaan suuruus, yksinäinen yö ja ajatusten esiin pulpahteleva hulluus. Mikä rauha ja hiljaisuus, ei kiirettä, pakkoa tai tarvetta antaa ihmisten rikkoa ansaittua pakoa.

Avaran yötaivaan alla etsin tuttuja tähtikuvioita, Orionin vyö alas osoittavine tikareineen tuolla ja Otava kirkkaampana kuin kotona. Sirius, oma tähteni, loistavin kaikkien tähtien joukossa, näyttäen täällä koko värikirjonsa. Tähtikartta oppaana opettelen uusia tähtikuvioita...


Yö laskeutuu nopeasti, koirien väittelykerho aloittaa kokouksensa, joka kestää pitkälle aamuyöhön asti. Kissojen nau'unta kehtolauluna väsyneen mielen taintua unimaailmaan, joka virtaa vuolaasti kääntyen syvimmällä hetkellään kohti mystiikkaa...

Taivalla myrskypilvet ajavat takaa toisiaan, värit vaihtuvat ja pilvien reunat muuttuvat, kuin maalattu tuhon maisema sinisellä kankaalla. Puiden lehdet soivat vaimeina ja lintujen laulussa on vieras melodia.



Noitamuseon hämärissä huoneissa, menneisyys luo kuviteltuja muistoja... 

Käytössä ollut Iron Maiden sai ihoni huutamaan, tunsin sen sisältä virtaavan kauhun ja pelon, päässäni kiersivät tuskan äänet ja kirkuna joka vain jatkui jatkumistaan, kunnes sillä ei ollut enää ääntä huutaa. Veri valui pitkin kylmän metallista pintaa, piikkien päissä hyytyneitä pisaroita, ruoste oli verta ja veri kalvoi raa'aksi taottua metallia.



Ihmisten julmuus, usko pahimpaan ja pyhien kirjojen sanojen välissä eletyt elämät, anfangit peittämässä kuviteltua tai väärinymmärrettyä totuutta. Kuka uskoo ja ketä, julmuudellakin on omat sosiaaliluokkansa, pelolla helposti valittavat uhrinsa. 

Giljotiini toimintakunnossa ja espanjalainen ruuvi, joka on raa'an kuuluisa. Mitä vain ihminen on keksinytkään lähimmäisensä kiduttamiseksi, se kaikki on täällä.



Menneisyyden kauhut, ihmisten merkit jäljellä järjettömästä kidutuksesta, elämän päättyminen kun se oli vielä alussa. Eikä mikään ole muuttunut tänäänkään, samat syyt, uusia vireillä, veri virtaa nyt kuin silloinkin, mihin ihminen päätyneekään...

Noituuden kaikki muodot, yrtit ja uutteet, kidutusvälineet sekä sekasikiöeläimet, Grimmin sadut todeksi muuttuneena, enää puuttuvat vain tynnyri, naulat ja tuore terva...



Historia läsnä kaikkialla, kuiskauksia menneisyyden loistosta, peloista ja vainoista. Tavallisten ihmisten tavallista elämää, merkkejä luonnossa, jossa kasvillisuus valloittaa jälkeen jätetyt talot ja vajat, yksin jäänyt tuuli pyörteilemässä hiekan valloittamissa maisemissa...



Hylätyt talot ja linnat, tuhansittain otettuja kuvia. Vuorten rinteillä raunioiden villiintyneet puutarhat, kylmenneet askeleet pihoilla, kulkukoiria varjoina piilossa. 

Ilma on rauhaton autiudesta ja surusta, menneisyyden pölyt nousevat pinnoilta ja sypressit keinahtelevat tuulessa, kuin mennyttä ei olisi ollutkaan, kuin tämä hetki olisi ainoa....



Raollaan olevien ikkunaluukkujen takaa valonsäteet huuhtovat kivistä lattiaa, kulmiin kudotut hämähäkinverkot liikahtelevat laiskasti ilmavirrassa, sisätilojen autius ottaa valtaansa ja viileys tanssii tyhjässä salissa...


Salainen puutarha, lukittujen porttien takana. Köynnöksiä kaikkialla kiipeilemässä puiden rungoilla, pikkukäärmeet luikertelemassa muureilla, lehdet liikkuvat korkealla ja latvat, ne hajoavat tuulessa...


Puutarhan yhdessä nurkkauksessa, japanilaistyylinen puutarha sammaleella kuorrutettuna, ajan ja ihmisten unohtamana se henkii rauhaa ja elävää kuolemaa, ihmisiltä kätkössä, paikka istua ja uneksia. Valkeat kivet jalkojen alla, kaktuksia rykelminä, rapautuneet kivilyhdyt lehvästöön piiloutuneina...



Tunnelma on sekoitus unohdettua, suljettua ja kiellettyä, eilisen salaisuudet koskettavimmillaan.


Mihin tieni vievätkään, tämä paikka ja nämä tunnit puutarhan piilossa, turvassa, maailmalta näkymättömissä, säilyy mielessäni aina. Ajatusten täydellinen vapaus, mielen pitelemättömyys ja hetkien ohikiitävyys, niissä on tämänhetkinen nykyisyys...



Joskus on lähdettävä kauas, löytääkseen takaisin, tarpeeksi muuttuneena, tarpeeksi samana, täynnä rauhaa ja elämäniloa...



Alla virallinen video ilman itsetehtyjä soittimia, mikäli puhe edellisen videon lopussa häiritsee kuuntelukokemusta.



Ja lopuksi kiitos teille, jotka näytitte tien eksyneelle, mahdollistitte itseen uudelleen tutustumisen. Avasitte kotinne ovet selkosen selälleen ja sydäntenne kätköistä löysin läheisyyden, joka ei vaatinut mitään, jäljelle jäi onnellinen ikävä...