BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

tiistai 30. syyskuuta 2014

Kopea nainen korkeissa koroissaan...

Katsoin kynttilänliekkiä, se tanssi ja liikkui levottomasti, seuraten hengitystäni, vavahtaen hetkeksi ja tanssi jatkui aina sydämen sammumiseen asti.

Pimeys liekin taustalla väheni, liekin riemastuessa hivenen ja yhtenä välähtävänä hetkenä tiesin, mistä kirjoittaisin seuraavaksi. On aika kertoa tarina, joka yhä vieläkin repii mieltäni...


Seisoin pienen valintamyymälän parkkipaikalla asetellen reppuuni kissanhiekkapussia, kun silmieni sivusta näin liikettä siellä missä roskasäiliöt sijaitsevat.

Säiliöiden takana, pimennossa katseilta, seisoi ihminen josta ei saanut tolkkua, oliko hän mies vai nainen. Vaaleanruskea toppatakki, muodikas parin vuosikymmenen takaa, näkyi hetkittäin valossa hahmon tepastellessa lämpimikseen edestakaisin, mittaillen parkkipaikan viimeistä merkittyä ruutua.


Myymälästä astui ulos leipä- ja pullalaatikoita kantava nuori nainen, joka avasi roskasäiliön lukon, kaatoi sen kitaan sisällön laatikoista jokaisen, poistuen paikalta nopeasti, jättäen  kidan avoimeksi.

Korokelaatikko kolahti kivetykseen, ruskeatakkinen hyppäsi, syöksyi roskasäiliön pimeyteen. Hetken ajan kuului vaimeaa kolinaa ja rapinaa, kunnes säiliö sylkäisi suustaan pari kiinni solmittua, pulleaa muovikassia.


Ruskeatakkinen kömpi ulos, säiliön reunoista kiinni pitäen, osuen kevyesti korokelaatikon päälle. Laatikko ylös, muovipussien kera nopeasti piiloon säiliön sivulle ja turhanaikaiselta näyttävä tepastelu saattoi jatkua edelleen.

Nuori nainen palasi näyttämölle, tällä kertaa raskasta banaanilaatikkoa kantaen. Sisältö Moolokin kitaan ja paluu uutta jätettä hakemaan. Korokelaatikko kolahti taas kivetykseen ja sama näytelmä toistui uudelleen. Ruskeatakkinen kömpi ihmisten ilmoille ja silloin selvisi, että meitä oli useampia parkkipaikkaa kansoittamassa.


Kopea nainen korkeissa koroissaan, taluttaen taskupuudelia pinkissä hihnassaan. Korot kopisivat pehmeästi lehtien peittämään asfalttiin, nainen pysähtyi ja katsoi jätesäiliöihin. 

Ruskeatakkisen taas tepastellessa parkkiruudulta toiselle, kopea nainen sanoi ääni raivosta täristen: "Ei jätesäiliöihin saa mennä, eikä niistä saa ottaa mitään. Sinä, sinä hyppäsit sinne ja kaivelit kaupan jätteitä. Miksi sinä et ymmärrä, ettei niin saa tehdä?"


En olettanut ruskeatakkisen vastaavan naisen myrkyllisellä äänellä tehtyyn kysymykseen, mutta tulinpa yllätetyksi. Ruskeatakkinen pysähtyi ja rääkäisi tuskaisesti: "Mulla on nälkä", viimeistä sanaa painottaen.

Kaikessa tyylikkyydessään kopea nainen oli luonnottoman mallinukkemainen. Jokainen hius oli hiuslakalla liimattu kiinni toisiinsa eikä ulkona puuskaisesti pyörteilevä tuuli saanut tukkalaitteesta otetta, ei edes lisätessään voimiaan.


Maksanväriset kynnet loistivat katulampun valossa, syyttävän sormen osoitellessa nyt parkkipaikan pimeyteen piiloutunutta hahmoa. Ja kuin emäntäänsä tukien, alkoi taskupuudeli räksytyksen, yhtä hysteerisen ja terävä-äänisen.

Kuin lumikuningatar, kopea nainen lausui huurteisen julmat sanansa ilmoille: "Tuollaisten..., tuollaisilla... ihmisillä ei tulisi olla mitään oikeutta elää, parempi jos olisit kuollut."


Myöhäinen oli se ilta, jona naamio repeytyi kasvoilta ja julmuus syöksyi hermostuneena ulos ikkunoista.


Vielä kolmannen kerran nuori nainen palasi näyttämölle, heittäen säiliöön muovikassin poikineen, lopuksi lukiten säiliön kannen. 

Naisen lähdettyä ruskeatakkinen siirtyi roskasäiliöiden sivulle, veti esiin lastenrattaista askarrellun kuljetusvälineen, pakkasi isoon laatikkoon saaliinsa ja asetti kaiken päälle korokkeena toimineen muovitoosansa.


Kopea nainen räksyttävine koirineen oksensi loputkin myrkyistään asfaltille: "Suomessa ei kukaan näe nälkää, kuuletko sinä, ei kukaan. Olet varmasti juoppo tai narkomaani jos sinulla ei ole rahaa ostaa ruokaa. Teen sinusta ilmoituksen kaupan esimiehelle, tuollainen kerjäläinen kaupan jätteitä sotkemassa. Hus, mene pois, muualle..."


Epätodellinen asetelma oli suorastaan surrealistinen, kuin yhdistelmä kahdesta eri tarinasta tai pois leikattu kohtaus Fellinin Amarcordista, siirretynä valintamyymälän takapihalle, jossa katulampun valo löi kovan kiilan näyttämön reunalle...


Viimeinen näkymä ruskeatakkisesta oli hänen ylittäessään katua, liikennevalojen vielä näyttäessä punaista. Yksinäinen ja kyyryyn lysähtänyt hahmo työntämässä rattaita, kopean naiset myrkyt kovina huuhtomassa korvia. 

Miten tekopyhä ylemmyys voikaan lannistaa, kohdistuessaan ihmiseen, jolla ei ole voimia tai tarpeeksi ylpeyttä jäljellä kyetäkseen puolustautumaan.


Vielä ennen paikalta poistumistani, käännyin ja tokaisin omasta ylemmyydestään humaltuneelle naiselle: "No, tuliko nyt hyvä olo?" ja jatkoin matkaani.

Painajaisenomainen tilanne kummittelee mielessäni edelleen. Siinä oli jotain niin äärimmäisen nöyryyttävää, helvetillisen rumaa, että sana julmuus hiipi nurkkaan häpeämään laimeuttaan. 


Näinä tummiksi muuttuneina iltoina, sellomusiikki hieroo pehmeästi sielua. Sen sointi pesee pois pahan, vihan ja ärtymyksen, asettaa asioita järjestykseen...


Adam Hurstin luoma sävelmaailma väreilee ilmassa vielä kauan sen jälkeen, kun musiikki on vaiennut ja soittaja poistunut. Ja kuin tarinaan vielä paremmin istuen, sävellyksen nimi on hyvin enteellinen, Disappearance, häviäminen, katoaminen...




Ilmestyskirjan ratsastajat ovat keskuudessamme ja ne karauttavat jälleen halki taivaan kannen, tavoittaen viimeisenä kaikista, pienen ihmisen sydämen...

20 kommenttia:

arleena kirjoitti...

Ihmiset ovat kadottaneet inhimmillisyytensä ja muuttuuneet sydämettömiksi ja ilkeiksi.
Tämän tarinan esimerkki on juuri siitä

a-kh kirjoitti...

Niin tanssi jatkuu - sydänten sammumiseen asti.

Sussi kirjoitti...

Inhimillisyys ja ymmärrys ovat kadoksissa. On järkyttävää, että osa ihmisistä saa voimansa ylemmyydentunteesta.

Una kirjoitti...

Awww, siun ihanaa maailmaasi. =) <3

Villa Bohemian kirjoitti...

Karu hetki elämästä, mutta niin kauniisti ja pysähdyttävästi kerrottuna ja kuvitettuna.....

Liplatus kirjoitti...

Pysäyttävä kirjoitus. Päässä alkoi pyörimään tuloerot. Monia on syitä, että ihminen voi joutua penkomaan roskiksia henkensä pitimeksi.
Hienoa olisi jos ihmisyys, toistemme arvostusja kunnioitus säilytettäisiin, olipa kukkaron paksuus mikä tahansa.

Musiikki on kaunista, vaikkakin surun virehän siinä painaa.

Osuvasti on kuvatkin.

Aili Mummo kirjoitti...

Pysähdyttävää tosiaan, huono-osaiselle ei suotaisi edes jätteitä!!
Kiitos postauksesta, Pitsit sekaisin! ♥♥

Birgitta kirjoitti...

Sitä niin toivoisi ravistusta meille yltäkylläisille ihmisille. Moni suomalainen heittää syötävää ruokaa roskikseen ja vastaavasti usea näkee täällä oikeasti nälkää. Keneltä on pois, jos nälkäinen saa kaupan pois heittämän ruuan itselleen? En ymmärrä. Ja kenellä on oikeus sanoa, ettei toisella olisi oikeutta elää... Puistattavaa.

Olisin varmasti puristunut kasaan tuon tilanteen nähdessäni. Tai laajentunut räjähdykseksi.

Kiitos tästä herätyksestä Pitsit sekaisin ♥

tansku kirjoitti...

Tuossa kirjoituksessa on meille jokaiselle miettimistä ja ajattelemista..Karua,mutta totta,kuvat kertoo enemmän :)

Arnoya Ari kirjoitti...

Ihmisiä joilla on vai kuoret jäljellä, liikkuu keskuudessamme paljon ja nyt tarkoitan "lumikuningattaren" tapaisia katkeroituneita ihmisiä jota ovat tyhjiä.

Herne kirjoitti...

Pitäisi varmaan olla Koira, joka takkuisena kirppujen syömänä ja sokeanakin haetaan Latvian tai Madridin takapihalta Hienon Rouvan Talutushihnaan Samettityynylle syötettäväksi ja pussailtavaksi.

Varastelevaa nälkäistä katulasta tai aikuista, ei kukaan hae minnekään, vaan sille sanotaan että se saa painua helvettiin virkavallan säestyksellä.

Miten käy vanhan ja sairaan ja vammaisen ja avuttoman lapsen? Tapetaanko ne, kun ei niistä ole iloa ja hyötyä?

Niillehän syötetään pillereitä, että ne unohtavat olevansa olemassa, ja kuolevat kiltisti pois.

seita kirjoitti...

Tuo sama lause "tuollaisilla ihmisillä ei ole oikeutta elää" oli uutisoitu Hyvinkään Robert's Coffee -kahvilassa sattuneen tapauksen yhteydessä.
Mikä ihmisen saa käyttäytymään noin!

Kiki kirjoitti...

Hyvin tunteita herättävä on kirjoituksesi.. Vahva kohtaaminen ihmisyyden kaikkein puolien kanssa. Helppo on myös tuomita kokonaan tuo nainen. Voi myös kysyä, miksi hän toimi näin, miksi hänen sisällään tuntui noin pahalta, että sen täytyi tuolla tavalla purkautua... Ehkä hänellä oikeiasti olikin pahempi olla oman itsenäsä sisällä kuin köyhällä naisella.. Voi olla, että hän on esimerkiksi lapsuudessaan joutunut kokomaan sietämätöntä häpeää ja nöyryytystä oman lapsuden perheen köyhyyden seurauksena ja sitten hän on aikuisena yrittänyt kerätä mahdollisimman paljon mammonaa, ettei hän enää joutuisi koskaan kohtaamaan sellaisia tunteita. Vaan ne tunteet tulivatkin vastaan tuon toisen ihmisen kautta ja toivat sietämättömät muistot mieleen, jolloin paha olo purkautui ulos. Todella kamalaa tietysti tuon köyhän naisen kannalta. Tilanteessa oli kuitenkin kolmaskin, joka olisi voinut auttaa ja tukea, molempia heitä. Mutta hyvin inhimillistä sekin, että emme puutu (rakkaudella) tilanteisiin, joihin pitäisi. Oman elämämme pelot ja aiemmat lannistavat kokemukset saavat niin usein pysymään syrjässä silloin kun pitäisi voida antaa lähimmäisenrakkautta tilanteeseen. Eivät maailmassa suuret diktaattorit olisi saaneet paljoakaan pahaa aikaiseksi, jos meitä hiljaisia hyväksyjiä ei olisi niin paljon... Jos aina puuttuisimme jo pienimpäänkin rakkaudettomaan tekoon ja auttauisimme kumpaakin osapuolta antamalla heille kummallekin kokemuksen, että he ovat aina rakkauden arvoisia. Kun emme puutu pieniin asioihin, ne kasvavat isoiksi, ja tuloksena on sitten tälläinen maailma, jossa nyt elämme. Jokainen pieninkin tekomme ja ajatuksemme kun olisi täynnä rakkautta ja pyrkimystä vähä vähältä siihen hyvän suuntaan, jota toivomme, niin maailma voisi alkaa kääntyä ihan toisenlaiseksi. Minä häpeän hirveästi olla siuvstakatsoja maailman pahuudelle, mutta en ole silti ollut valmis kohtaamaan pelkoani ja toimimaan niin kuin oikeaksi tietäisin. Katson vaan ja kauhistelen meitä, ihmiskuntaa... Maailma tarjoaa jatkuvasti näitä tilanteita, voimme olla rakastavia myös itseämme kohtaan ja ymmärtää, miksi me mahdollistamme kaiken tämän. Voimme myös edes silloin tällöin tehdä pieniä rakkaudentekoja ja vahvistaa sitä pyrkimystä itsessämme. Ehkä joku päivä ensimmäinen ajatuksemme ei olekaan kauhistelu ja tuomitseminen, vaan rakkaudellinen vaikuttaminen, kaikkiin osapuoliin...

a-kh kirjoitti...

Kommentti lähetti minut kertomaan, että maa on jo marras.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos tarinastasi ja toiminnastasi.

Mustis kirjoitti...

Kaupan leipää menee paljon roskiin, mutta joskus takavuosina sitä sai vaivihkaa pelastettua jos oli välejä myyjiin, mutta nyt pussitetaan jo perjantai-iltana esimerkiksi leipiä, joissa on myyntipäivää vielä jäljellä, koska maanantaina tulee uusi kuorma. Kylän pultsarit ja köyhät ottaisivat mielelläänkin nämä leivät ja jopa minäkin. Mutta eipä ole Suomen maassa nälkä kun ruokaa laitetaan roskiin mietiskelee eräänlainen virkaheitto Jääkuningatar, jonka rooli on kummasti vaihtumassa huono-osaisen naisen rooliin. Sellaisiin, joita ei suvaita enää tässä yhteiskunnassa, jossa sosiaalipummit ja laiskurit luokitellaan hirteen joutaviksi, olipa syynä sitten mitä tahansa ja olipa syy heissä tai ei. Kiitoksia Pitsit ja sano terveisiä jääkuningattarelle, että on olemassa myös pummeja joilta voi löytyä sirppi:)

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Ennen kommentteihinne vastaamista selvennän lisää tilannetta, joka totta tosiaan oli kuin kohtaus halvasta näytelmästä. Tungin kissanhiekkapussia reppuuni sillä seurauksella, että sehän otti ja repesi, siksi siis aikaa kului enemmän kuin halusin.

Näin ja kuulin kammottavan näytelmän alusta loppuun saakka, yrittäen selvitä hiekkaa valuvasta hiekkapussista ja liian ahtaasta repusta. Ilman vahinkoa, tuskin olisin nähnyt ja kuullut yhtään mitään. Ilmeisesti se, että olin myös paikalla, antoi kolealle naiselle mahdollisuuden ylentää itsensä edes jonkun silmissä, varjossa kulkija tuskin olisi ollut riittävä, ollut minkään arvoinen kolealle naiselle.

Kohtauksen aiheuttamasta tunnetilasta selviäminen on vienyt aikaa, aiheuttanut surua ja ihmetystä siitä, olemmeko todella petoja kanssaihmisillemme, kadehtimassa roskasäiliöstä löytynyttä leipäpalaa toisiltamme. Tapahtuma kertoo paljon meistä nykyihmisistä, peitetystä alemmuudentunnosta, suojamuuriemme kovuudesta, yrityksestämme olla jotakin yhteiskunnassa, joka kävelee ylitsemme.

Inhimillisyys ei ole kadonnut, se vain vaihtaa maisemaa. Sinä iltana parkkipaikalla tapahtuman terävin kärki ja suurin opetus kohdistui koleaan naiseen, joka varmasti, näin uskon ja toivon, on miettinyt jälkeenpäin omia vuorosanojaan sekä niiden vaikutusta kanssanäyttelijöihin.

Tällä kertaa en edes halunnut ymmärtää kolean naisen syitä olla kova ja epäinhimillinen, syynsä lienee hänelläkin. Vain se mitä tapahtui, rekisteröityi sydämeeni...

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Hei Arleena!
Totta puhut, nykyisin tuntuu usein siltä, että inhimillisyys on hävinnyt taistelun. Ja toisaalta taas, miten paljon inhimillisyyttä on noussut esiin juuri siksi, että ajat ovat vaikeat. Ilmeisesti pitää tapahtua jotain pahaa ja koskettavaa, jotta ihmiset löytävät itsestään myötätunnon ja kanssaihmisistään välittämisen. Nykyaikana tehokkuus ja kiire peittää paljon hyvää alleen...:)

Hei a-kh!
Niinhän se jatkuu, kunnes jalat ovat kuluneet puhki nilkkoihin asti ja sydämet sammuvat hyvässä järjestyksessä. Ehkä ei kuitenkaan, samalla kun pahuus näyttää oikeat kasvonsa, hyvyys peittää osan pahuudesta allensa. Kolea nainen on hänkin tunne-elämän huono-osainen, oireillen jostain sellaisesta, jota emme kykene aavistamaankaan...:)

Hei Sussi!
Ilmeisesti aina on ollut niin, että osa ihmisistä saa voimansa ylemmyydentunteesta, nykyisin tämä voimannäyttö astuu esiin nopeammin ja luontevammin kuin aikaisemmin, jolloin vielä pysähdyttiin herkemmin ajattelemaan omien tekojen ja sanojen vaikutusta kanssaihmisiin...:)

Hei Una!
Niinpä, ihanan kamala maailmani, joka on samanlainen kuin muiden. Luonnossa kulkeminen tekee herkäksi pienille asioille ja ehkä siksi huomioin tarkemmin myös kanssaihmisiäni. Olen kesyttänyt kiireen ja kohdistan huomioni oleelliseen, siksi näitä tapahtumia ja ihmisiä ilmeisesti pumpsahtelee alituiseen elämääni...:)

Hei Villa Bohemia!
Totta, se todella oli karu hetki elämästä ja vellomaan mielessäni pitkäksi aikaa. Suorastaan tutkin ihmisiä ympärilläni, joka paikassa jossa kuljin, etsiäkseni vastaavuutta, olemmeko kaikki yhtä koleita. Onneksi vähemmän löytyi kuin odotinkaan ja uskoni ihmisiin palautui, poikkeustilanteihan on aina ja niissä ihmisen todellinen luonne punnitaan...:)

Hei Liplatus!
Samoja asioita mietiskelin itsekin, yrittäen löytää järkeä ja selitystä, epäonnistuen pahasti. Uskon kuitenkin vakaasti siihen, että ihmisistä suurimmalla osalla on inhimillisyys jäljellä, toisista välittäminen tärkeää.

Nämä pienet kohtaukset elämästä saavat ajattelemaan, että pahan ilmentymänä esiintyvä ihminen oksentaa omaa pahaa oloaan ulos, eikä koko kohtaus ole kohdistettu siihen ihmiseen, jolle sanat lausutaan. Tarvitaan vain sopiva näyttämö, valaistus ja paikalle osuvat kanssanäyttelijät, jotta oksentelu voisi alkaa. Näin itse näkisin tämän kohtauksen todellisen ytimen. Niin rikkailla kuin vähäosaisilla, kaikilla taitaa olla paha olo. Rikkaat eivät ole tarpeeksi rikkaita ollakseen suojassa ja vähäosaisilla on enää menetettävänä oma itsensä ja itsekunnioituksensa...:)

Hei Aili Mummo!
Niinpä, jätteiden kerääminen on ilmeisesti pahin loukkaus, joka kertoo suurista eroista ihmisten välillä. Toisella on ja toisella ei. Näissä eri maailmojen yhteentörmäyksissä erot tulevat karrikoidusti esille ja siksi ne ehkä luovat otollisen maaston tämän tyyppisille näytelmille...:)

Hei Birgitta!
Kirjoitit juuri sen, mitä itselleni tapahtui, puristuin kasaan niin läsnäolevana kuin oman elämäni ihmisenä. Lopuksi tuli räjähdys niin tunne- kuin ajattelunkin tasolla.

Ehkä kohtauksen todellinen huomio on se, että kolealle naiselle selvisi oman elämänsä fyysinen hyväosaisuus verrattuna varjojen ihmiseen, se että hänen lähiympäristössään on äärimmäistä köyhyyttä samaan aikaan kun hän istuu täysinäisen ruokapöydän ääressä. Palaan tuohon oikeuteen elää Seidalle kirjoittamassani kommentissa, sekin selventää tapahtunutta vähäsen...:)

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Hei Tansku!
Kirjoitteluni ei ole mitään, mikäli kuvat ja musiikki eivät tukisi sitä. Itse kirjoittaminen vie huomattavasti vähemmän aikaa kuin kirjoituksen henkeen sopivien kuvien ja musiikin etsiminen. Ja totta, kuvien oli tarkoituskin räjäyttää lukijan tajunta näkemään sanojen takana piilotteleva fyysinen muutos ihmisessä, joka mahdollisti kirjoittamani kaltaisen tilanteen syntymisen...:)

Hei Ari Arnöyalta!
Niinpä, tyhjiä kuoria ihmisistä on usea, lumikuningattaren tapaisia ihmisiä vielä useampi. Elämä on tavalliselle ihmisille vaikea asia, tai siksi se on ainakin muuttunut. Pääkaupunkiseutu yhteenpakattuine ihmisineen on varmaan yksi inhimillisyyden sulatusuuni, jonka tulessa palavat opitut tavat ja sivistyksen ohut pinta, paljastaen lopulta pahaa oloa potevat ihmiset. Vaikeina aikoina ihmisissä tulevat esiin parhaat ja pahimmat ominaisuudet eivätkä sankarit synny välttämättä siellä, missä sankareita näennäisesti leivotaan. Inhimillisyyden tärkein osa lienee se, mitä olemme toisille ihmisille, ei se mitä esitämme...:)

Hei Herne!
Mainio rinnastus tuo kulkukoiran hankinta ulkomailta. Ehkä ihmisten on helpompi osoittaa hyväsydämisyyttään kulkukoirille kuin toisille ihmisille. Koirat rakastavat ihmistä, joka kohtelee sitä hyvin. Mikä ihme saa meidät kuvittelemaan, etteivät ihmiset toimisi aivan samoin? Koiran pelastaminen lienee näyttävämpää kuin lähimmäisen pelastaminen.

Onhan aivan eri asia kertoa pelastaneensa eläimen kuin kertoa pelastaneensa ihmisen, niin ei vain kuulu tehdä.

Yhteiskunnan tuottavuuden kannalta katsottuna ne ihmiset, jotka ovat meistä heikoimpia, tuottavat vähiten ja ehkä siksi he ovat vapaata riistaa. Vai kadehdimmeko heiltä sitä, ettei heiltä voida odottaa tai vaatia tuottavuutta kun samaan aikaan itse juoksemme tuli hännän alla tehokkuuttamme ja tuottavuuttamme todistamassa? Vaikea sanoa, mutta pinnan alla on aina jotain tummempaa kuin saattaisimme nopeasti ajatellakaan...:)

Hei Seita!
Otit esille juuri sen, josta halusin kirjoittaa. Ajattelin jopa kirjoittaa kuulemistani bussikeskusteluista, joiden henki on hyvin pitkälti tuon Hyvinkään tapauksen kaltaisia. Ilmeisesti jonkinlaiseksi muotisanonnaksi on tullut "tee itsari", niin hyvässä kuin pahassa, voiko hyvää ollakaan.

Vain se, joka ei ole menettänyt kuolemalle ketään, voi päästää suustaan jotain tuon kaltaista, mitätöidä toisen elämän, kehottaa lopettamaan itsensä. Usko omaan kuolemattomuuteen luo illuusion siitä, että on mahdollisuus "laskea leikkiä" kuolemasta toisen kustannuksella.

Huumorilla ja huumorilla on väliä. Uskonpa hyvinkin, että Kuolemalla on melkoisen hyvä huumorintaju, tosin hyvin erilainen kuin ihmisillä. Sitä en usko, että toisen kehottaminen itsemurhaan naurusuin on huumoria. En myöskään usko ihmisen oikeuteen mitätöidä toisen elämä, olla ylempänä ja että oma elämä on tärkeämpi kuin toisen elämä ja kaikkein vähiten uskon siihen, että edes huumorin varjolla toisella on oikeus olla päättämässä sitä, kenelle kuuluu elämä ja kenen tulee kuolla.

Sanat ja sanonnat jäävät elämään, niin hyvässä kuin pahassa. Hyvinkään kahvilatapaus sai siivet alleen ja ihmiset käyttävät sitä käänteisenä huumorina keskusteluissaan.

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Hei Kiki!
Olet oikeassa siinä, että jääkuningattaren ihon alla saattoi olla erittäin pahoinvoiva ihminen. Tällä kertaa en halunnut millään tavalla ajatella, saati ymmärtää sitä, miksi hän käyttäytyi siten kuin hän käyttäytyi. Itse tapaus oli tärkeämpi kuin ihmisen syyt toimia ja valita sanojaan.

Se, miksi en tehnyt mitään itse tilanteen ollessa päällä johtui siitä, että olin suorastaan lamaantunut. Rikkinäinen kissanhiekkapussi valumassa parkkipaikan asfaltille, helvetti sanoissa ympärilläni ja ihminen varjoissa kaiken kohteena. En yksinkertaisesti tiennyt ja osannut reagoida oikeaan aikaan. Vasta kotona tajusin, mitä olisin voinut tehdä ja sanoa, mutta viisaushan tulee aina jälkijunassa. Tapahtuma opetti myös minulle paljon, itsestäni.

Kun ihmisistä kuoritaan pois asema, vauraus ja valta, jää jäljelle todellinen ihminen. Ja elämän ristiaallokoissa, kun olemme heikoillamme, meistä tulevat esiin parhaimmat ja huonoimmat piirteemme. Onneksi kykymme oppia säilyy. Ehkä seuraavalla kerralla olen valmiimpi reagoimaan heti sen sijaan, että lamaantuisin...:)

Hei a-kh!
Jeps, olen katsonut kalenteria ja marraskuuhan se oli ja meni...:)

Hei Anonyymi!
Kiitos siitä, että luit kirjoitukseni...:)

Hei Mustis!
Eikö ole merkillistä, miten paljon tunteita ylijäämäleipä ja -ruoka aiheuttaa ihmisten mielissä. Köyhyys ja osattomuus ovat painajaisenomaisia tulevaisuudenkuvia, joihin kuka tahansa meistä voi pudota. Ehkä juuri se on niin pelottavaa ja siksi ihmiset käyttäytyvät kuten käyttäytyvät.

Osa varjojen ihmisistä osaa pitää puolensa, osa ei jaksa tai halua. Tosiasia on kuitenkin se, että meillä jokaisella on paikkamme tässä maailmassa eikä kenelläkään ole oikeutta asettaa sitä kyseenalaiseksi, arvostella tai tuomita. Tämän päivän köyhä voi olla huomisen miljonääri ja toisinpäin...:)

Jälkirutinoita:
Mikähän hemmetti siinä on, että tämä kommenttitoosa haluaa robottivarmistuksen? Olen asetuksista vääntänyt, että mokomaa ei tarvita, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta. Joudun itsekin todistamaan sitä, että en ole robotti. No, joka tapauksessa roskaposti on loppunut täysin, mistä olen tyytyväinen, mutta en siitä huolimatta pidä näiden epäselvien numeroiden tulkitsemisesta. Olen pahoillani, että joudutte tihrustelemaan sotkuisia numeroita, yritän löytää jotain ratkaisua asiaan...:)