BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

tiistai 30. syyskuuta 2014

Kopea nainen korkeissa koroissaan...

Katsoin kynttilänliekkiä, se tanssi ja liikkui levottomasti, seuraten hengitystäni, vavahtaen hetkeksi ja tanssi jatkui aina sydämen sammumiseen asti.

Pimeys liekin taustalla väheni, liekin riemastuessa hivenen ja yhtenä välähtävänä hetkenä tiesin, mistä kirjoittaisin seuraavaksi. On aika kertoa tarina, joka yhä vieläkin repii mieltäni...


Seisoin pienen valintamyymälän parkkipaikalla asetellen reppuuni kissanhiekkapussia, kun silmieni sivusta näin liikettä siellä missä roskasäiliöt sijaitsevat.

Säiliöiden takana, pimennossa katseilta, seisoi ihminen josta ei saanut tolkkua, oliko hän mies vai nainen. Vaaleanruskea toppatakki, muodikas parin vuosikymmenen takaa, näkyi hetkittäin valossa hahmon tepastellessa lämpimikseen edestakaisin, mittaillen parkkipaikan viimeistä merkittyä ruutua.


Myymälästä astui ulos leipä- ja pullalaatikoita kantava nuori nainen, joka avasi roskasäiliön lukon, kaatoi sen kitaan sisällön laatikoista jokaisen, poistuen paikalta nopeasti, jättäen  kidan avoimeksi.

Korokelaatikko kolahti kivetykseen, ruskeatakkinen hyppäsi, syöksyi roskasäiliön pimeyteen. Hetken ajan kuului vaimeaa kolinaa ja rapinaa, kunnes säiliö sylkäisi suustaan pari kiinni solmittua, pulleaa muovikassia.


Ruskeatakkinen kömpi ulos, säiliön reunoista kiinni pitäen, osuen kevyesti korokelaatikon päälle. Laatikko ylös, muovipussien kera nopeasti piiloon säiliön sivulle ja turhanaikaiselta näyttävä tepastelu saattoi jatkua edelleen.

Nuori nainen palasi näyttämölle, tällä kertaa raskasta banaanilaatikkoa kantaen. Sisältö Moolokin kitaan ja paluu uutta jätettä hakemaan. Korokelaatikko kolahti taas kivetykseen ja sama näytelmä toistui uudelleen. Ruskeatakkinen kömpi ihmisten ilmoille ja silloin selvisi, että meitä oli useampia parkkipaikkaa kansoittamassa.


Kopea nainen korkeissa koroissaan, taluttaen taskupuudelia pinkissä hihnassaan. Korot kopisivat pehmeästi lehtien peittämään asfalttiin, nainen pysähtyi ja katsoi jätesäiliöihin. 

Ruskeatakkisen taas tepastellessa parkkiruudulta toiselle, kopea nainen sanoi ääni raivosta täristen: "Ei jätesäiliöihin saa mennä, eikä niistä saa ottaa mitään. Sinä, sinä hyppäsit sinne ja kaivelit kaupan jätteitä. Miksi sinä et ymmärrä, ettei niin saa tehdä?"


En olettanut ruskeatakkisen vastaavan naisen myrkyllisellä äänellä tehtyyn kysymykseen, mutta tulinpa yllätetyksi. Ruskeatakkinen pysähtyi ja rääkäisi tuskaisesti: "Mulla on nälkä", viimeistä sanaa painottaen.

Kaikessa tyylikkyydessään kopea nainen oli luonnottoman mallinukkemainen. Jokainen hius oli hiuslakalla liimattu kiinni toisiinsa eikä ulkona puuskaisesti pyörteilevä tuuli saanut tukkalaitteesta otetta, ei edes lisätessään voimiaan.


Maksanväriset kynnet loistivat katulampun valossa, syyttävän sormen osoitellessa nyt parkkipaikan pimeyteen piiloutunutta hahmoa. Ja kuin emäntäänsä tukien, alkoi taskupuudeli räksytyksen, yhtä hysteerisen ja terävä-äänisen.

Kuin lumikuningatar, kopea nainen lausui huurteisen julmat sanansa ilmoille: "Tuollaisten..., tuollaisilla... ihmisillä ei tulisi olla mitään oikeutta elää, parempi jos olisit kuollut."


Myöhäinen oli se ilta, jona naamio repeytyi kasvoilta ja julmuus syöksyi hermostuneena ulos ikkunoista.


Vielä kolmannen kerran nuori nainen palasi näyttämölle, heittäen säiliöön muovikassin poikineen, lopuksi lukiten säiliön kannen. 

Naisen lähdettyä ruskeatakkinen siirtyi roskasäiliöiden sivulle, veti esiin lastenrattaista askarrellun kuljetusvälineen, pakkasi isoon laatikkoon saaliinsa ja asetti kaiken päälle korokkeena toimineen muovitoosansa.


Kopea nainen räksyttävine koirineen oksensi loputkin myrkyistään asfaltille: "Suomessa ei kukaan näe nälkää, kuuletko sinä, ei kukaan. Olet varmasti juoppo tai narkomaani jos sinulla ei ole rahaa ostaa ruokaa. Teen sinusta ilmoituksen kaupan esimiehelle, tuollainen kerjäläinen kaupan jätteitä sotkemassa. Hus, mene pois, muualle..."


Epätodellinen asetelma oli suorastaan surrealistinen, kuin yhdistelmä kahdesta eri tarinasta tai pois leikattu kohtaus Fellinin Amarcordista, siirretynä valintamyymälän takapihalle, jossa katulampun valo löi kovan kiilan näyttämön reunalle...


Viimeinen näkymä ruskeatakkisesta oli hänen ylittäessään katua, liikennevalojen vielä näyttäessä punaista. Yksinäinen ja kyyryyn lysähtänyt hahmo työntämässä rattaita, kopean naiset myrkyt kovina huuhtomassa korvia. 

Miten tekopyhä ylemmyys voikaan lannistaa, kohdistuessaan ihmiseen, jolla ei ole voimia tai tarpeeksi ylpeyttä jäljellä kyetäkseen puolustautumaan.


Vielä ennen paikalta poistumistani, käännyin ja tokaisin omasta ylemmyydestään humaltuneelle naiselle: "No, tuliko nyt hyvä olo?" ja jatkoin matkaani.

Painajaisenomainen tilanne kummittelee mielessäni edelleen. Siinä oli jotain niin äärimmäisen nöyryyttävää, helvetillisen rumaa, että sana julmuus hiipi nurkkaan häpeämään laimeuttaan. 


Näinä tummiksi muuttuneina iltoina, sellomusiikki hieroo pehmeästi sielua. Sen sointi pesee pois pahan, vihan ja ärtymyksen, asettaa asioita järjestykseen...


Adam Hurstin luoma sävelmaailma väreilee ilmassa vielä kauan sen jälkeen, kun musiikki on vaiennut ja soittaja poistunut. Ja kuin tarinaan vielä paremmin istuen, sävellyksen nimi on hyvin enteellinen, Disappearance, häviäminen, katoaminen...




Ilmestyskirjan ratsastajat ovat keskuudessamme ja ne karauttavat jälleen halki taivaan kannen, tavoittaen viimeisenä kaikista, pienen ihmisen sydämen...

torstai 18. syyskuuta 2014

Niin paljon usvaa ja tiheää sumua...

Metsät ja niityt kätkevät sisäänsä salaisuuksia, tuhansia arvoituksia, joita on mahdoton nopeasti avata...



Vain vähä vähältä, hengähdys hengähdykseltä, on mahdollista hiipiä luontoon sisälle aina sen salaisuuksien portille asti, muuttua läpinäkyväksi ja lopulta näkymättömäksi, vihittynä ikiaikaisiin salaisuuksiin, kertomuksiin jotka katosivat ihmisten mielistä kun nuotiotulet sammuivat ja ihminen lakkasi kuuntelemasta luonnon sisintä.


Tämän kevään ja kesän aikana olen viettänyt enemmän aikaa luonnossa kuin kenties vuosiin aikaisemmin, taltioiden mieleni gallerioihin sekä kuviin edessäni tapahtuvaa kauneutta.

Kuviakin tärkeämpää on ollut sukeltaminen luontoon ja kulkeminen, sulautuminen ja kaikilla aisteilla havainnoiminen, itseni kanssa kahden paikoissa, jotka ovat rauhoittaneet mieltäni parhaiten.


Kuumien päivien jälkeen yön viileys laskeutui kiihkeänä rehottavan luonnon ylle. Muutamia poikkeusaamuja lukuun ottamatta, varhaisina aamun hetkinä, tiheä usva laahusti niittyjen yllä, kostuttaen tuhlaillen pisaroillaan kasveista jokaisen.

Luonto oli yltäkylläisen, tukahduttavan rehevää, elämänlanka peitti alleen pujot, jättipalsamit ja horsmat, yltäen nokkosiin asti. Tappavan kaunis vihreä peitto, jonka keveän valkoiset kukat houkuttelivat kimalaisia pyörähtelemään siitepölykylvyssä.


Sateen ääniä, tunteet herkimmillään, kosketuksia iholla, tuoksumeriä aamuyössä. Kaikelle oli korvat, kaikki oli kuunneltavissa, aistittavissa syvällä sisällä, omassa yksityisessä maailmassa, johon muilla ei ollut pääsyä.


Valo hajosi usvaan, maalaten sateenkaaren spektreissä loistavan maiseman, hämähäkkien seiteissä täydelliset vesipisarat, ketjuina kuin helmet helminauhassa...

Niin paljon usvaa ja tiheää sumua, niin vähän todellisuutta harhauttamassa aisteja. Ehkä valolla vain on taipumus taipua ja sielulla tarve olla osa jotain itseä paljon suurempaa, luontoa, ilmaa, tuulta...


Ja niin valo alkoi muuttaa muotoaan, varjojen odottaessa vapisevina taustalla. Se painoi kasvonsa usvan seinään, hohti välistä, teki kipeää. 

Astuin usvan ytimeen, aina sen sielun pohjaan asti, sen lainehtiessa laattoina, väristessä paikallaan kuin horkassa. Ei mitään mihin tarttua, ei mitään mitä odottaa...


Ja siinä hetkessä näin ajan tapahtuvan, juuri nyt, ei tulevina päivinä, huomenna. Usvan aika on ajaton, todellisuudelle sokea. Oli kuin olisin pudonnut ajan läpi, tuntemattomaan, kerran elettyyn ja tulevaan...

Se oli aaltoilevaa, toisinaan paikallaan tihenevää elävää harsoa, joka muistutti minua siitä, että miten tarkasti luulinkin näkeväni, näin aina vain usvan läpi.


Hitaasti lainehtiva usva lakaisi kaikki värit tieltään. Olemassaolo tiivistyi siihen vähäiseen, olemattomaan tilaan jonka silmät erottivat tiheässä värittömyydessä, ennen kaiken katoamista, valon puristumista kosteaan, jonka takana ei näyttänyt olevan mitään...

Maitomainen keveys työntyi yli maiseman, läpitunkevan rakeisena se rikkoi ääriviivat, hengitti kosteaa. Silmien verkkokalvoille piirtyi ääriviivaton pehmeän maisema, väreiltään vähäinen, mutta niin kaunis ja salaperäinen.

Ylenmääräinen kosteus sai lähellä olevat värit tunkeutumaan kaikilta pinnoiltaan iholle ja elämä ympärillä vaikutti todemmalta kuin ilman kuivuessa auringossa...


Usva on salaperäinen, tuntematon ja samalla niin tuttu. Se on portti toiseen todellisuuteen, omaan maailmaan, jossa kaikki on mahdollista, myös kaikkein mahdottomin tässä ajassa. 

Usvan edessä, keskellä on turvallista olla, tuttu maisema muuttaa muotoaan, kaikki katoaa. Kun ei näe kuin lähietäisyydelle, ei tarvitse ajatella matkaa pitemmälle.


Läpikuultavan valkoinen kosteus tunkeutui kaikkialle, lävisti jokaisen. Liikkeellä vain muutama kulkija kalpeine ääriviivoineen, kadoten nopeasti kosteuteen.

Puolisääreen asti märkänä, kaiken maailman hyönteisten syötävänä, pienempiä ja isompia, kaikki usva-aamun kasteessa kahlaajan kimpussa.


Ja edelleen, aamun varhaisina tunteina kuljen usvamerissä, niiden rannoilla, ihmettelemässä usvan keveyttä ja sumun tiheyttä, sitä hiljaisuutta ja rauhaa jota se pitelee käsissään. Yksityisiä hetkiä aamun kosteudessa ja viileydessä, nauttien henkeäsalpaavan kauniista valokiiloista metsissä ja niityillä.

Ja keveys jolla usva tanssii niityllä aamulla, vapaana tuulen viedä valkeaa harsoa. Sumu on kuin viluinen viitta harteilla, usva kylmän sukat jaloissa, ihminen keskellä viileä hämärää...

Muuttolintujen äänet kulkeutuvat tyhjyyden yllä vaimeina ja taustalla toisilleen rehentelevät oksat keinuvat tuulessa, kuin unessa, taipuen vapaina...

Boccherinin musiikki kuvailee kauniisti oikullisen tuulen kuljettamien usvalaattojen liikkeitä, sumun keskellä tihenevää maisemaa, auringon lämmittämän ilman lempeää kosketusta ja sitä miten usva vähitellen häviää...

Alunperin musiikkina oli Boccherinin sävellys Symphony in D Major, Op. 43, G. 521: I. Allegro con molto spirito, mutta Youtuben vikkelässä maailmassa video katosi ja eipä löytynyt uutta taltiointia samasta sävellyksestä. Tyytyminen on saman säveltäjän toiseen rauhallisen kauniiseen teokseen, vaikka olen edelleen sitä mieltä, että alkuperäinen valintani olisi ollut kirjoituksen henkeen soveltuvampi...:)