BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

lauantai 23. elokuuta 2014

Meidän lapsemme ovat teidän lapsianne ja teidän lapsenne ovat meidän lapsiamme...


En voi olla voimatta pahoin lukiessani päivittäin uutisia, jotka aiheuttavat pelkoa meissä kaikissa, kaikkialla maailmassa...

Minne katosivat ihmiskunnan loistava tulevaisuus, humanismin aamu, oikeudenmukaisuus ja lähimmäisenrakkaus...?



Ennustamaton tulevaisuus muuttui pahan päivänkoitoksi ja ihmiset kaikkialla maailmassa kuolevat kotitantereellaan tai vieraiden lippujen alla, tuulen kuljettama hiekka tai raskas multa peittämässä elotonta ruumista. 

Ja kyyneleet virtaavat kaikilla maailman kolkilla, kostuttaen taistelutantereita peittäviä hylsyjä, osuneita ja osumattomia luoteja...



Ihmiskunnan historiaa on kirjoitettu ja kirjoitetaan voimakkaan punaisella, raudalta tuoksuvalla musteella, petollisen kauniilla käsialalla, kaukana tästä ajasta ja kuitenkin, juuri tässä ajassa tapahtuvaa...

Nuoret miehet ja naiset ovat osa sotakoneistoa, valtioiden, terroristiryhmien ja sissien elävää aseistusta, itsemurhapommittajia, ihmiskilpiä, ampujia, uhreja...



Eivät isät siitä, äidit kanna sydäntensä alla, synnytä poikia ja tyttäriä kuolemaan sodissa, kenties kaukana kotoa.

Ne, jotka kasvavat tai kasvatetaan tappajiksi, ovat kuin lauma luonnevikaisia ja hulluja petoja, jotka purevat jokaista, myös niitä jotka heidän mieltään manipuloivat tai heille palkkaa maksavat.

Ja kuitenkin, jokaisella tappajalla on joku tai joitakin, jotka häntä rakastavat. Miten vaikeaa täytyy ollakaan kun rakastaa ihmistä, joka näkee oikeudekseen tappaa, kylvää ympärilleen kauhua ja kuolemaa? Nähdä rakkaansa tekemä paha, ihmisille aiheutettu epätoivo ja suru, kuolema. 




Miten monet vanhemmat etsivätkään itsestään sitä siementä, jossa paha sai alustan itää ja kasvaa pelottavaksi kuoleman kukaksi, joka tuhoaa kaiken ympärillään. 

Kauhistuttava pahan kauneus, itse määritelty oikeutus, usko siihen että vain oma mielipide on oikea ja kaikki muu on kitkettävä pois kovalla kädellä, revittävä irti ja tuhottava lopullisesti verellä.



Ensin tulee ihmisyys, ihmisenä oleminen, olla ihminen toiselle ihmiselle. Ja ensisijaisesti se, mitä olemme ihmisinä, määrittää arvomme muiden ihmisten elämässä.

Eri kulttuurit ovat kuin kehyksiä, joiden sisällä elää ryhmä ihmisiä. Yhteiset sopimukset ja perinteet, sama alkuperä ja kauas ulottuva historia joka yhdistää heitä, sukupolvia taaksepäin. 

Maapallon seinällä on tilaa kaikkien kehysten riippua, rauhassa keskenään, täydentäen jokaisen kehyksen ainutlaatuista kauneutta...



Miten kukaan koskaan voi aina olla oikeassa, muiden ympärillä edustaessa väärässä olemista? Tahto muuttaa kaikki muut kaltaisekseen on se syy, miksi tällä hetkellä maailmassa vuodatetaan verta eniten.

Yhtä lailla kuin pelko, viha tai alistuminen, myös rohkeus on kollektiivista. Se yhdistää ihmisiä, saa aikaan muutoksia ja voimme valita olemmeko rohkeita yhdessä vai jäämmekö yksin pelkäämään pimeään.



Jokainen meistä on elämän kantaja ja harvalle meistä elämän riistäminen on itsestään selvää. 

Ihminen elää itsensä kanssa, sodassa tai rauhassa, vastuussa koko maailmalle. Meidän lapsemme ovat teidän lapsianne ja teidän lapsenne ovat meidän lapsiamme, ja jokainen menetetty elämä koskee myös meitä, vähentää meitä ihmisinä.



Suru voi muuttua vihaksi ja aikojen kuluessa kasvaa kostoksi. Oma menetys korvataan toisen menetyksellä ja veri jatkaa virtaamistaan vuolaana taistelukentillä.

Päätös ja muutos alkavat yksilöstä, yhdistää samanmieliset. Kun hyvyys kokoaa rintamaa, paha pelkää, sillä vailla rikottuja sieluja sillä ei ole valtaa.



Kuinka monta mahdollisuutta onneen on kadonnut maailman sotakentillä ja taisteluissa, vailla tietoa siitä miksi taistella, kenen joukoissa, millä ja kenen ehdoilla? Kuinka monta lasta jää syntymättä, kun isät kuolevat sodissa, ehtimättä elää ja siittää?

Sotahistoria ei kerro yksilöistä, tavallisista rivisotilaista, jotka mahdollistavat kenraalien ja valtioiden päämiesten käskyt. Se ei kerro myöskään naisten ja lasten, vanhusten menetyksistä rintaman edessä, keskellä tai takana. Sotahistoria on aina menettämisen historiaa, riippumatta siitä kuka voittaa tai häviää.



Sota ei ole koskaan kaunista, ei edes muokatuissa kuvissa. Korkeintaan opittuja asenteita, joilla sokeutetaan ihmiset, kansat kauhistuttavalta totuudelta.

Monet unohtavat sisäänrakennetut tai opitut moraalikäsityksensä ja oikeudenmukaisuuden tajunsa, kun puhujakorokkeelle nousee joku joka tarjoaa valmiita ratkaisuja, huolimatta hinnasta mikä niistä on maksettava, tavalla tai toisella.



Miten viha, kosto ja ahneus tuhoavatkaan, vaikka meille kaikille riittää osanen tyytyväisenä ja onnellisena olemiseen, jos se vain sallitaan. 

Hyvä elämä koostuu yksinkertaisista ja käsitettävistä asioista, kohtuullisuudesta, oikeudenmukaisuudesta ja moraalista, ei tavoista omistaa, hallita ja alistaa...



Ihminen ei voi tappaa toista ihmistä ilman, että hän samalla haavoittaa itseään, menettää ison osan ihmisyydestään.

Ja sen takia, älä koskaan lähetä kysymään kenelle kellot soivat...


John Donnen aikoinaan kirjoittama sitaatti tuli suuren yleisön tietoisuuteen Ernest Hemmingwayn vuonna 1940 julkaistun teoksen "Kenelle kellot soivat (For Whom the Bell Tolls)" nimen yhteydessä. 

Teoksen nimi perustuu John Donnen kirjoitukseen Rukouksia sairasvuoteelta (Devotions upon Emergent Occasions, 1624). Muistin virkistämiseksi sitaati kokonaisuudessaan alla suomeksi sekä englanniksi.

Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsestään;
jokainen on pala mannermaata, kokonaisuuden osa;
jos meri huuhtelee mukaansa maakimpaleen,
niin Eurooppa pienenee vastaavasti,
samoin kuin pienenee niemimaa ja myös maatila,
joka kuuluu sinun ystävillesi tai sinulle itsellesi;
jokaisen ihmisen kuolema vähentää minua,
sillä minä sisällyn ihmiskuntaan;
äläkä sen vuoksi konsanaan lähetä kysymään
kenelle kellot soivat;

Ne soivat sinulle.

Ja sama englanniksi:

'No Man is an Island'
No man is an island entire of itself; every man 
is a piece of the continent, a part of the main; 
if a clod be washed away by the sea, Europe 
is the less, as well as if a promontory were, as 
well as any manner of thy friends or of thine 
own were; any man's death diminishes me, 
because I am involved in mankind. 
And therefore never send to know for whom 
the bell tolls; it tolls for thee. 

Alla olevaa skotlantilaista kansansävelmää, "Flowers of the Forest", soitetetaan usein kaatuneiden hautajaisissa ja/tai muistotilaisuuksissa. 

Kansansävelmän metsän kukat eivät ole kukkia, vaan nuoria miehiä, jotka kuolivat puolustaessaan Skotlannin rajoja metsässä tai Ettrickin metsässä, joilla nimillä raja-alueita aikanaan kutsuttin. 

Vaikeroiva säkkipilli kertoo ihmisten tunteista surun äärellä paremmin kuin tuhannet sanat tai kuvat. Sävel huuhtoo ihmistä sisältä, antaa luvan kaivata, surra ja itkeä.

Ensimmäisenä soi Mike Oldfieldin versio vanhasta kappaleesta, toisena Scots Guardsin säkkipilliorkesterin vaikuttava, perinteinen esitys.