BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Missä puut haavoittuvat, pintaan piirtyy karheita haavoja...

Kuin puu, joka janoisilla juurillaan hamuilee juotavaa maan syvyydestä, vaitonaisena seisoen metsän siimeksessä, keskustelen luonnon kanssa, itseni unohtaen, kaukana muista ihmisistä...


GIF by Dutch-photographer Marinus-5

Ehkä haluan hengästyä kauneudesta ympärilläni, lehtokotiloiden iltaisista nousuista voikukan varsille ja lehdille, muurahaisten puremista iholla, sammaleen pehmeydestä ja kosteudesta käsieni alla. Ehkä vain haluan olla tässä hetkessä mukana, hengittää samaa ilmaa koko maailman kanssa...



Pirstaleiset ajatukset löytävät yhteen uudelleen, säröistä vain arvet pinnalla peilien, tuhansien kuvajaisten, unohdettujen päivien...



Metsiä valaiseva, lehtien suodattama hämyinen valo koskettaa kevyesti, ohjaa kulkuani yhä syvemmälle, sinne missä harvoin kohtaa ihmisten jälkiä, missä metsien eläimet ja hyönteiset elävät.

Miten lämmin vielä on auringon äsken hylkäämä kallio, suolaheinien kuiske tuulessa ja hiljaa, aivan hiljaa katoavat jälkeni sammalikossa, kivet kylmenevät askelteni alla ja olen tasapainossa, luonto hengittää, elää minussa...


Ympärillä äänten koskematon maailma, vihreää kaikkialla ja vain tuuli kulkee lävitseni mustarastaiden luritellessa taustalla.

Polut ovat autiot ja valon kyllästämä usvainen hämärä laskeutuu harsona korkean kasvillisuuden ylle, ilmassa kuuluu hämmentynyttä sirkutusta, siipien havina leikkaa ilmaa ja autius laajenee, vähitellen osa luonnosta hiljenee...
Missä puut haavoittuvat, pintaan piirtyy karheita haavoja. Pihka nousee kuin hiki männyn kaarnan alta, virraten loistavina puroina pitkin väreistä läikehtivää pintaa, kuivuen lopulta pysähtyneiksi noroiksi, kasautuen uskomattoman upeiksi taideteoksiksi.

Ja tuulten keinussa pilvet liikkuvat taivaalla, jatkuva kuvien virta silmien verkkokalvolla, mielikuvitus apuna muovailemassa pilvimaailmoja. Ohittamaton onni, maa tiukasti selkäni alla, kädet tukemassa niskaa ja kuin varkain, silmät sulkeutuvat.


Onni on tämä hetki, ei kaukana tulevassa, ihmisten joukossa vaeltamassa, etsien ihmistä jolle lahjoittaa täydellisyyden palasia. Vain onnellisuutta puhtaimmillaan, vailla vaatimuksia tai odotuksia, hiljentyneen mielen uinuessa rauhassa, ihon imiessä kalliolta vahvuutta, ikiaikaista taitoa selviytyä ehjänä, kärsien vain pinnan kulumisesta. 

Aina niin pyhä ja elossa, parantuneet haavat ja iskut käden alla, sormien tapaillessa koloja ja naarmuja, veden kärsivällisiä viiltoja pinnoilla, silittämässä karheutta, halkaisemassa kovuutta...

Ilta-aurinko taustalla saa kukkien värit puhkeamaan täyteen kukoistukseensa, jokainen höytyvä erottuen kirkkaana, sädehtien kilpaa auringossa. Miten tarkkaan piirtyviä siluetteja silmät taltioivatkaan, havannoivat auringon kulun terälehdillä ja kukkien syvissä onkaloissa. Muurahaisia nousemassa kilpaa lehdille, kurottuen terälehdeltä toiselle, takertumassa hennoimman reunaan...


Sateen huntuja kauempana, pakenemassa pilvien raosta avautuvaa aurinkoa. Usein olen hiljaa paikallani, ehkä siksi että haluan elää hetkissä, ne täysin kokea, en vain kuvata. Kaikki on ohimenevää...

Illan kääntyessä varhaiseen yöhön usva nousee niityillä, vaeltaen hitaasti uneen painuneiden kukkien yllä, jättäen jälkeensä kostean kosketuksen. Täysikuu puiden yllä ja tummat siluetit taivasta vasten, uneen vaipuva luonto, on aika lähteä herättämättä uinuvaa hämärää...


Nämä hetket ja näiden hetkien vuoksi kuljen luonnossa, tuntien syvää yhteenkuuluvuutta, kuin kaltaisteni joukossa, aina turvassa ja varmana siitä että maa kantaa askeleeni, tuulet kuljettavat ajatukseni ja jossain tuolla, kallioilla tai alavilla mailla, on tämän aamun tai illan paikka rauhoittua, taltioida kuviin jotain ainutlaatuista ja elämä hetkissä voi jatkua.


Niin pieni siru maailmankaikkeudessa, jälkiä jättämättä, osa suurta kokonaisuutta. Miten syvälle vaipuva kokemus on hengittää tuoreen ruohon tuoksua, sammaleen viileää vihreyttä, pihkanoroja kaarnojen onkaloissa ja runkojen haavoittuneilla pinnoilla...


Sydän nopeasti sykkien mietin, tällaistako on olla ihminen. Näin suuri sisäinen onni ja tasapaino, onko sillä hintansa? Rankaiseeko elämä luontoon sulautumisesta, mikä hinta on maksettava, vai onko hintaa ollenkaan? 

Miten yksinkertaisista asioista nautinto muodostuukaan, hengittämisen vaivattomuudesta, vapaudesta vaipua kallioiden syliin, tuuli koskettamassa ihoa, olla olematta...

Miten usein palaankaan kotiin iho naarmuilla ja mustelmilla, täynnä puremia ja pistoja, vaatteet roskaisena ja kosteana, hehkuen valtavaa sisäistä onnea, rauhaa ja tasapainoa. 

Ilman luontoa en olisi mitään. Se on ilma jota hengitän, ajatuksia jotka keinuvat tuulessa, elämä jokaiseen lehteen kiinnittyneenä... 



Ja kuten niin usein aiemmin, musiikkina soi duon 2002, Pamela ja Randy Copus, musiikki. Se kuvastaa parhaiten kulkuani luonnossa, yhteenkuuluvuutta jonka jokainen kokee omalla tavallaan, elämää hetkissä, hengenvetojen välissä...

Miten niin pienet kauniit hetket voivatkaan merkitä ihmisen, koko elämän ajaksi, aina yhä uudelleen...


6 kommenttia:

a-kh kirjoitti...

Hyvää jaksaa odottaa.

Saraheinä kirjoitti...

Kiitos tästä, osui niin kohdalleen. Olen yksi niistä, jotka murehtivat menneitä, pelkäävät tulevia ja haikailevat olemattomia. Aivan turhaa, kun meillä tosiaankin on vain tämä hetki.

Sussi kirjoitti...

Luonto antaa voimaa:)

Aili Mummo kirjoitti...

Kiitos hienosta postauksesta, Pitsit!

Totta kirjoitat: ilman luontoa emme olisi mitään...

Hyvää heinäkuuta sinulle, Pitsit sekaisin! ♥♥

goatman kirjoitti...



Very nice.

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Hei a-kh!
Hupsista, nyt kyllä tuli punajuuriefekti poskille, kiitos...:)

Hei Saraheinä!
Luonto on opettanut minua, itsepäistä, elämään hetkessä ja nauttimaan siitä kuin viimeisestä. Arkielämä vie nopeasti mennessään ja usein joudun palauttamaan itseni peruskysymysten äärelle. Nyt se käy jo helpommin, mutta ei edelleenkään ole itsestään selvää. Elämähän on hetkien helminauhaa, täydellinen se on vasta lopussa...:)

Hei Sussi!
Nimenomaan, luonto antaa voimaa. Välillä on vain nipistettävä itseään, ettei liikkuisi liian nopeasti, opettelen koko ajan pysähtymään ja nauttimaan hetkistä, se on aina sen arvoista...:)

Hei Aili-mummo!
Luonto on paikka, jossa parantua, löytää itsensä ja jossa elämän palikat löytävät oman paikkansa. Ilman luontoa en olisi mitään...:)

Hi goatman!
Thanks...:)