BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Kaksi kaverusta, oranssi ja musta...

Vuorovaikutus luonnon kanssa antaa monta uskomatonta kokemusta ja jos on onnea olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja oikeassa mielentilassa, saa ehkä kokea mahdollisuuden koskettaa luonnon sielua sen ollessa hauraimmillaan. Silloin, kun äänettömyys avaa hetkeksi ovensa raolleen, hiljaisuus puhuu kuiskaten.

Eräänä aamuyön vaienneena hetkenä kuljin tutussa metsässä ja sen poluilla katsellen kauas tähtiin, uppoutuen ihailemaan yönmustaa taivasta. Ja silloin, kuten monen monituista kertaa aiemmin, pysähdyin ja taas kerran, odotin...


Mielessä suuntaansa etsivät ajatukset pysähtyivät hetkeksi, kaikki minussa vaikeni ja olin jossain muualla, kaukana itsestäni...

Nielaisin tyhjää, katselin ja toivoin, turhaan kuten ennenkin, edes tähdenlento ei olisi kyennyt täyttämään toivettani...

Kaipasin, kaipaan vieläkin niin että sydän suree kanssani pakahduksiin, ajatukset kääriytyvät tiukasti muistojen ympärille, pitäen kiinni, päästämättä vieläkään irti...


Olen jo pitkään pidätellyt itseäni, karannut tarinaa jonka olen koko ajan halunnut kertoa, jakaa sen saman kokeneiden kanssa.

Ensimmäiset sanat alla olevaan tarinaan kirjoitin jo viime vuoden kesällä, kesäkuun viimeisinä päivinä, surun ja ikävän vielä riepotellessa sydäntä syvällä.

Nyt on oikea aika saattaa itselleni tärkeä tarina valmiiksi, päästää se vihdoin vapauteen, siirtymään elämässäni oikealle paikalleen, eiliseen...



Se oli aivan tavallinen, pilvinen kevätaamu. Yöt olivat vielä viiltävän kylmiä ja päivät kalvakan koleita roudan kouriessa maata. Lumikasautumia jäljellä paikoissa, joihin auringonsäteet eivät ulottuneet, puut notkistelemassa oksiaan, kuin varoen herätellä silmujaan kevääseen...


Tuona hetkessä erityiseksi muuttuneena kevätaamuna kaksitoista vuotta sitten, kuin taivaalta maahan pudoten, pökertyneenä maassa lojui pieni musta ja pörröinen nyytti hätääntyneenä vikisten, mahdotonta vastaan puoliaan pitäen.

Ei kämmentä isompi, hytisevä, paleleva ja haavoittunut palleroinen, emonsa huolella valmistamasta pesästä korkealta, kattoa hipovalta tasanteelta se putosi kovalle asfaltille.


Mörrimöykyn ensimmäinen ihminen nosti sen maasta kädelleen, pienen elämän pelastaen. Sen ympärillä riehui raivoisa joukko saaliista keskenään taistelevia lokkeja ja harakoita, jotka merkitsivät terävillä nokillaan pienen kissanpoikasen päätä ja korvia.

Ihmisten kasvattama ja kissaksi opettama, äidinmaidonvastikkeella ruokittu kissapoika oli luonteeltaan äärettömän herkkä ja tunteellinen olento, kuin tapahtumien barometri ja ennakoiva tuulimittari, jonka pään sisällä tapahtui paljon enemmän kuin se itse tai sitä rakastavat ihmiset ymmärsivätkään.



Mörrimöykky tuli talosta, jossa pyöri parhaimmillaan seitsemän kissaa yhtä aikaa. Kaikki ne olivat jostain pelastettuja ja kuntoon lääkittyinä sekä terveiksi hoidettuina, ihmistensä suuresti rakastamia. Se oli löysän kiinteä lauma, joka hitsautui yhteen, kunnioittaen kunkin kissapersoonallisuutta yhdessä ja erikseen.

Kaksi kaverusta, oranssi ja musta, toinen oikullinen ja pehmeä, toinen taustalla pysyttelevä, enemmän jätkä. Työnjako pojilla oli hyvin selkeä alusta pitäen, Karvinen enemmän toiminnallinen, Mörrimöykyn keskittyessä sieluntoveruuteen. Ja Mörrimöykky-piiperöinen oli se, joka tanssahteli tietokoneen näppäimistöllä, puskien vähä väliä päätään leukaani .


Monia yhdessä kuljettuja vuosia, seikkailuja yksin ja kaverin kanssa, tiivis kissakaksikko lisää reviiriä valloittamassa, jo saavutettua aluetta tiukasti vahtimassa.

Siinä ne kaksi kaverusta, toinen oranssi ja toinen musta, vilahtivat samalla ovenavauksella kohti yöllisiä seikkailuja. Vuosiin mahtui paljon, kissatappeluita sekä takaa-ajoja, hiiviskelyä ja vaanimista, uusia kissakavereita, mutta suurin seikkailu kaikista oli se, kun Mörrimöykky katosi lähes vuodeksi. Ei kuulunut, ei näkynyt, viidakkorumpukin vaikeni täysin ja kaikkialle kiinnitetyt ilmoitukset jäivät tuloksettomiksi.


Ihmiset pahinta peläten, päivästä ja viikosta sekä kuukaudesta toiseen odottaen, löytyisikö Mörrymöykky tieltä yliajettuna, kenties petojen raatelemana vai selviäisikö kohtalonsa koskaan. Kunnes eräänä kylmänä talvipäivänä tuli viesti, että Mörrimöykyn näköinen kissa oli nähty syrjäisellä ladolla. Hangessa oli jäljet sisälle menosta, ei muuta.

Ladon perimmäisessä nurkassa, jo melkein kohmeessa, oli kerälle kiertyneenä nälästä heikoksi nääntynyt Mörrimöykky, joka sai aikaan vain inahduksen kuulleessaan tuttuakin tutumpien ihmisten äänen. Mörrimöykky löytyi viime hetkellä, tunteja myöhemmin olisi ollut jo liian myöhäistä. 


Ehkä eläimiin kiintyy juuri siksi, että päinvastoin kuin moni ihminen, ne vastaavat hyvyyteen ja rakkauteen, täydelliseen toveruuteen.

Kosketamme ja hyväilemme enemmän eläimiämme kuin toisiamme. On kuin välimatka ihmisen ja eläimen välillä olisi lyhyempi kuin etäisyys kahden ihmisen välillä.

Ihmissuhteissa tottumus ja vaivihkaa elämään hiipinyt arki karsii pieniä kosketuksia, kauniita sanoja ja välittämisen osoituksia, kun taas eläinten kanssa eläessämme kosketukset ja yhdessä olemisen hetket ovat tärkein kommunikaation välineemme.


Eläin vaistoaa ajatuksemme ja tunnetilamme. Miksi ja mihin me ihmiset kadotamme nämä aistinvaraiset taitomme elämämme tärkeimpien ihmisten kohdalla?

Jos eläin tarvitsee ihmistä turvakseen, yhtä lailla tarvitsee ihminen eläintä omaksi turvakseen. Eläimen vaisto ja alitajuinen, jatkuva varuillaolo toimii paremmin kuin paraskaan tekninen hälytin.



Mörrimöykky-piiperöinen reagoi muutoksiin, kaikkiin muutoksiin, isoihin ja pieniin, hyvin fyysisesti. Viimevuoden aikana tapahtuneet, elämän eteen tuomat muutokset saivat pienen kissapojan suunniltaan. Suurimpaan osaan en voinut itse vaikuttaa ja siten osaltani pienen mustan pojan elämää helpottaa.

Eräänä hiljaisena kesäyönä, aamuyön viimeisenä tuntina, elämä poistui pienestä kehosta. Mörrimöykky-piiperöinen lepäsi pää rinnallani, sydämeni ääniin pois nukahtaen, jatkaen matkaa eteenpäin aamuruskon maahan, sinne jossa kaikki epätodellinen on totta ja tosi ei toteudu koskaan...


Ja metsän kauneimmalla paikalla, ihmisiltä piilossa, on Mörrimöykyn hauta, suojattuna eläimiltä, peiteltynä kivillä, sammaleilla ja lehdillä. Niin lähellä mutta kaukana, paikka jonka kivillä istua, katsella ilta-auringon leikkiä syvänvihreillä sammaleilla, muistella ja kaivata.

Mörrimöykky oli kissa, joka kirjanpitäjän tarkkuudella laski jokaisen Karvisen saaman silityksen ja rapsutuksen, odottaen itse saavansa vähintään yhtä paljon, ellei vielä lisäksi muutaman ylimääräisen hellimishetken.



Ja Karvinen, isossa kukkaruukussa istuen, pimenevään yöhön tuijottaen ehkä muistelee yhteisiä reissuja kaukana toisaalla, muissa maisemissa parhaan kaverinsa kanssa, jonka nykyiset metsästysmaat ovat kissojen taivaassa.


Miten syvät tassunjäljet Mörrimöykky jätti sydämeeni, merkiten minut eläinpersoonista erikoisimmalla, ihmismäisin kaikista elämäni eläimistä. Lähes kolmen vuoden ajan sain oppia tuntemaan, rakastamaan ja elämään pienen mustan piiperöisen laumassa.

Sinä hetkenä, aamuöisessä luonnossa, portti avautui jonnekin ja tunsin hetken aikaa pienen tassun taputuksia kasvoillani. Oli aika päästää irti, antaa rakastavien muistojen valloittaa kaipauksen täyttämä tila sisälläni.

Mitä enemmän opin tuntemaan ihmisiä, sitä enemmän rakastan eläimiä...

Yllä oleva Gustav Mahlerin Adagietto sopii musiikiksi viimeiselle matkalle, luopumiseen ja muistojen rakentamiseen. 

Kommenttiosiossa on vielä selventävää tarinaa kissapojista.

11 kommenttia:

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Tarkennuksena se, että Mörrimöykky ja Karvinen ovat kissoilleni antamat, blogissa käytettävät salanimet. Tosin, siirtyivät ne osittain normaaliin elämäänkin, mutta eivät ole siis oikeat nimet. Tämä vain kissojen "henkilöllisyyrttä" suojaten.

Voi hyvä tavaton sentään, kaikkeen se aikuinen ihminen lähteekin...

Molemmat kissapojat ovat syntyneet korkealla, Mörrimöykky korkealla tehtaan huoltotasanteella ja Karvinen vuotta myöhemmin samaisen tehtaan tasakatolla. Karvisen henki oli hetkistä kiinni, paikallinen kissayhdistys tuli loukuttamaan katolla syntyneet kissat ja kuten myöhemmin selvisi, ne lähtivät samantien kissojen taivaaseen.

Sama mies, joka pelasti Mörrymöykyn, ehti pelastamaan yhden kissanpoikasen, joka surkeasti naukuen lähti hänen mukaansa. Värikö kissapojan pelasti, mahdotonta sanoa jälkikäteen.
Kissapojat tulivat elämääni kuin sattuman kautta. Katselin annetaan eläimiä sivustoa ja silmiini pisti lyhyt ja sanoja tuhlailematon ilmoitus, jossa annettiin kaksi , 7- ja 8-vuotiasta, leikattua kissaa uuteen kotiin. Eikä muuta kuin puhelinnumero ilmoituksen lopuksi.

Kissojen ihmiset olivat muuttamassa ulkomaille ja kotitalo oli myynnissä, mutta myyntiä ei voitu ratkaista ennen kahden viimeisen kissan loppuelämän turvaamista. Viisi muuta kissaa olivat jo saaneet kodin lähistöltä.

Olin ainoa, joka oli ottanut yhteyttä ilmoitustukseen, joka oli roikkunut palstalla jo useita viikkoja. Muutto ulkomaille viivästyi koko ajan eikä talon myyntiä voitu jouduttaa kahden karvapalleron tulevaisuuden ollessa avoinna. Yksikään talon katsojista ei halunnut kaupan päälle kahta vanhempaa kissapoikaa, ei edes oleskelemaan nurkissa.

Kissapoikien koti sijaitsi useita kymmeniä kilometrejä Helsingistä sisämaahan päin, maalaispoikia siis nämä minulle vielä tuntemattomat kissapojat. Kävin katsomassa poikia ja kuten arvata saattaa, vaikka aikomus oli vain katsoa, pojat lähtivät mukaani samaa matkaa. Entiset ulkokissat sopeutuivat nopeasti sisäkissoiksi, ehkä ne olivat jo saaneet tarpeeksi seikkailuja loppuelämänsä ajaksi.
Kissapoikien entinen emäntä ehti matkustaa tervehtimään poikia juuri ennen Mörrimöykyn menehtymistä. Mörrimöykky, joka ei koskaan ollut oppinut nuolemaan itseään, oli saanut 11 vuotta lisäaikaa ja menetys oli yhtä surullinen heille kuin minullekin. Enää en jätä jasminteekuppiin tilkkaa kissan juomaksi, Karvinen ei usko moisiin hömpötyksiin.
Mörrimöykky pitsikorva menehtyi muutamia tunteja ennen kuin olisi alkanut viimeinen matka eläinlääkärin vastaanotolle, aika oli jo varattuna, sillä mahdollisuutta paranemiseen ei ollut.

Karvisesta, joka eli Mörrimöykyn varjossa, on sukeutunut uskomattoman avoin, äärettömän puhelias kissapersoona, joka haluaa olla koko ajan ihmisensä lähellä. Aina välillä, kuin yhtäaikaisina lumottuina hetkinä, on kuin Mörrimöykky olisi vieläkin keskuudessamme ja silloin me molemmat kuuntelemme hiljaisuutta, vieri vieressä istuen...

a-kh kirjoitti...

6.

Sun kevätkylmillä ma kohtasin
mun nuoruuteni keväimessä kerta,
kun omaa viluani värjötin -
sa olit samaa värisevää verta.

Ja lämpöä sun anoi sydämes
ja onnen puoleen pelokkaan ja vakaan
sa kylmyydestä käänsit katsehes -
ja mull' ei ollut antaa kumpaistakaan.

Sun tietäs maailmalla tunne en
ja oudot ovat sulle minun tieni.
Sa seuralainen kevätkylmien,
sua usein muistan, sisilisko pieni!

V. A. Koskenniemi

Sussi kirjoitti...

Eläintenystävänä minulla tuli tippa silmään

Aili Mummo kirjoitti...

Olipa koskettava tarina, Pitsit; lämmin kiitos siitä! ♥♥

Kissoja minäkin rakastan, mutta olen jo luopunut niistä!

Hyvää pääsiäisviikkoa sinulle, Pitsit sekaisin! ♥♥

Liplatus kirjoitti...

Muistoissa säilyvät rakkaat eläin ystävämme.
Samaistuin, kun on niin samankaltaisia kokemuksia.

Eläinsuojeluyhdistyksen kautta löysi Smirre kissa luoksemme reilu kaksikymmentä vuotta sitten. Pikku tassuttelijamme lähti kissojen taivaaseen vajaa kaksi kuukautta sitten.

Koskettavan kaunis postaus.

Mukavaa Pääsiäisen aikaa Sinulle Pitsit Sekaisin!:-)

Liplatus kirjoitti...

Muistoissa säilyvät rakkaat eläin ystävämme.
Samaistuin, kun on niin samankaltaisia kokemuksia.

Eläinsuojeluyhdistyksen kautta löysi Smirre kissa luoksemme reilu kaksikymmentä vuotta sitten. Pikku tassuttelijamme lähti kissojen taivaaseen vajaa kaksi kuukautta sitten.

Koskettavan kaunis postaus.

Mukavaa Pääsiäisen aikaa Sinulle Pitsit Sekaisin!:-)

secret garden kirjoitti...

Kaunistakin kauniimpi kirjoitus, voin vain itse haaveilla että saisin saman aiheisen kirjoituksen tulevaisuudessa kirjoitettua. Se odottaa kirjoittamistaan.

Birgitta kirjoitti...

Ei tätä voinut kyynelehtimättä lukea. Kauniita sanoja ihanista eläimistä. En ihmettele jos eläimet tuntuvat ihmisiä paremmilta, niiltä kun ei kuule rumia puheita, satuttavia sanoja taikka ikäviä tekoja. Voisimme niin usein ottaa oppia näistä lemmikeistämme, rakkaistamme ja oppia rakastamaan enemmän ja paremmin.

Halaus ja hellä rutistus <3

goatman kirjoitti...


It is said that the animals live in the moment; as we should.

Mustis kirjoitti...

Tämän liikuttavan kissatarinasi luin nyt yöllä. Jotenkin arvasinkin, mihin sanasi minut kuljettavat, mutta silti yllätti sumu yllätti minkä takaa niitä lopuksi luin. Hyvästi kultainen Mörrimöykky, ihana poikakissa ja Halauksia Sinulle ja Karviselle, joka tavallaan suree ja kaipaa sen vuoksi paljon hellyyttä. Kiitos tästä tarinasta rakas Pitsi.

Omalla terassillani on nukkunut monia kissoja ja niistä kaksi hyvin kuolemansairaana, molempia hyysäilin parhaani mukaan ennenkuin lähtivät omistajien mukana lääkärille, tänä keväänä on taas ollut eräs, odottaja, joka tosin pääsi kotiin synnyttämään;) Muutaman yön hän nukkui sisälläkin kun ei päässyt kotiin. Ei ole helppoa olla kissa jos mikään muukaan eläin, eikä aina tämmönen hentomielikään..

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Hei a-kh!
Enpä muuten muistanutkaan tuota runoa, on niin pitkä aika kun olen V.A. Koskenniemeä lukenut. Kiitos, runo osui suoraan tarinan ytimeen...:)

Hei Sussi!
Jokainen eläimemme eläin merkitsee meidät aivan erityisellä tavalla ja se sidos kestää kuoleman yli. Itse myös tunnen ääretöntä myötätuntoa eläinystävänsä menettäneiden ihmisten tarinoiden äärellä...:)

Hei Aili-mummo!
Ajattelin muuten sinua erinäisenkin kerran kun olin julkaissut kirjoitukseni. Muistan, että et enää voi pitää karvaisia veijareita, mutta rakkaus niihin ei allergisoi. Pääsiäisestä on kulunut jo pitkä tovi kun vasta vastailen kommentteihinne, mutta voin ainakin toivottaa sinulle kaunista ja rauhallista kesää sekä iloisia tapaamisia...:)

Hei Liplatus!
Smirre-kissa sai pitkän elämän ja ilman sinua ja perhettäsi se varmasti olisi päätynyt toisenlaisen kohtalon käsiin. Suurin osa oman elämäni eläimistä ovat päätyneet minulle kummallisten reittien kautta, osa on löytänyt itse ovelleni, osan taas olen löytänyt jostain. Vain kaksi eläintä olen kasvattanut itse pennusta asti, koiran sekä kissan ja molemmat elivät kunnioitettavaan ikään asti. Edellinen, ovesta sisälle tassutellut, repleinen kissaneitokainen eli yli 23- vuotiaaksi. Se kulki mukanani kaikkialle, samoin kuin kaverinsa. Ja kyllä, eläimet antavat paljon ihmisille ja siksi onkin vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka toimivat toisin.

Iso halaus sinulle, me kuten moni muu tiedämme, miltä tuntuu menettää rakas eläin. Mutta ainakin meillä oli upea kokemus elää niiden kanssa, sitä ei voi mikään meiltä ottaa pois...:)

Hei Secret Garden!
Sinua koskevat varmasti samat sanat, jotka kirjoitin Liplatukselle. Itsellänikin kesti vuoden, ennen kuin kykenin kirjoittamaan Mörrimöykystä, mutta tiesin että minun oli kirjoitettava sen tarina. Kirjoittamisen jälkeen sain jonkinlaisen rauhan ja päästin Mörrimöykyn lopullisesti elävien maailmasta kissojen paratiisiin, vai mikä se paikka sitten lieneekään, mutta jotain äärimmäisen kaunista, uskoisin...:)

Hei Birgitta!
Kiitos halauksesta ja rutistuksesta. Mörrimöykyn tarinan kirjoittaminen tuntui vieläkin olevan äärettömän tunteellinen kokemus ja niin naiivilta kuin kuullostaakin, kyynelnoro jos toinenkin valui poskellani. Eläimissä kuten ihmisissä on monenmoista persoonaa, harvoin kummastakaan löytyy täysin pahaa ja pitelemätöntä tapausta, mutta löytyy kuitenkin.

Ihmiset ovat tärkeitä, mutta niin ovat eläimetkin. Olen aina ollut sitä mieltä, että ihmisestä kertoo äärettömän paljon se, miten hän kohtelee itseään huonommassa asemassa olevia ihmisiä sekä eläimiä, jotka ovat täysin ihmisten armoilla.

Mörrimöykky oli uskomaton persoona, varmasti erikoisin ja erilaisin eläinteni joukossa. Eläimet kuten ihmiset lienevät kaikki tulosta siitä, miten niitä on kohdeltu varhaisina elinvuosina tosin, luottamuksen synnyttyä, molemmat näyttävät itsestään uskomattoman upeita puolia...:)

Hi goatman!
Wise words my friend and so very true...:)

Hei Mustis!
Myös sinä olit mielessäni, kun olin julkaissut kirjoitukseni. Olen lukenut kirjoittamiasi tarinoita erinäisistäkin eläimistä, jotka ovat tiellesi osuneet. Kaikki ne ovat saaneet turvaa ja ymmärrytä, huolenpitoa ja rakkautta. Ei siinä katsota rotumääritelmiä tai roturekistereitä, kun eläin tarvitsee apua, ei todellakaan. Etkä sinä ole hentomieli, vaan välittävä ja rakastava ihminen, joka antaa itsestään mahdollisimman paljon sinua tarvitseville ja rakastaville...:)